Villitassu
Kirjoittaja: Tipu
Olin jotenkin hyväksynyt faktan, että ehkä olinkin rakastunut karhumyrskyyn. Olimme jatkaneet iltojamme normaalisti, jaoimme paljon aikaa, mutta oli ymmärrettävissä että kolli kaipasi omaa aikaansakkin. Meinasi monesti anella Karhumyrskyä opettamaan lisään, iltoina joina olimme kahden. Joskus lenkkimme ystävinä olivat kesken päivän. Olin oppinut tunnistamaan ne siitä että Karhumyrsky odotti että tulisin hänen vierelleen. En ollut niinkään asiaa vastaan, tuntuihan kolli olemaam minulle koko maailmani. Heräsin kun kolli pukkasi minua kuonomlaan. Näin aikaisin? Mitä ihmettä kolli oli parantanut tapansa! Tämä kävisi hyvin!
”Karhumyrsky?”, Haukottelin, sekä hämmästelin samaan aikaan, kun mestarini katsoi minua noine hienone silmineen.. Meripihka kuin kiillsi hänen komeudessaan.. Harjoitukset, ai niin, tosiaan. Kolli viittoi minua seuraamaan, nousin käskystä, vaikka turkkini oli sammaleesta, sekä parista lehdestä turmeltuneita. Tuskin kollia se haittaisi. Hän oli nähnyt minut vaikka kuinka sotkuisena koulutekseni aikana. Kuitenkin päädyin silmät suurina katselemaan aamuista maisemaa. Päädyimme taas hehkulammelle, jossa kuvan kaunis sumu kiinnitti katseeni. Sumupentu.. Nääh, ehkäpä? Voisi toimia.
”Annan sinulle tänään hyvin erityisen tehtävän. Odota tässä ja laske kolmeenkymmeneen, kuten ensimmäisellä jäljityskerralla. Sitten lähdet etsimään minua, mutta yrität löytää matkan varrella jotain saalista. Kun olet saanut jotain kiinni – tai et -, etsit minut, ja minä kerron paikan päällä loput ohjeet. Tajusitko?”, Karhumyrsky kysyi. Pelon ja hämmenyksen liekit sokaisivat minut, en ollut varma ymmärsinkö, mutten halunnut antaa kollille pettymyksen aihetta. Vilkuilin hetken ympäristöäni, kunnes nyökkäsin. Aloin laskemaan ääneen, kuullen toisen askeleet. Voih pyydän älä tee tästä ajallista! En antaisi periksi, en lähtisi kollin perään ilman saalista. Niinpä kun olin saanut laskettua, haistelin ilmaa. Mestarini haju. Merkkasin maahan rastin, siinä haju viimeksi oli, niin löytäisin sen uudestaan. Vedin tuon jälkeen kynteni takaisin sisään. Nielaisin palan kurkustani, kun haistelin ilmaa. Ensin en löytänyt mitään, joten lähdin eteenpäin, pää ylhäällä. En haistanut mitään hetkeen, kunnes kuulin lehtien murenevan. Käänsin katseeni, huomaten hiirulaisen? Rotta? Hiiri? En osannut sanoa. Jos se oli hiiri, se olisi pulska. Pudottauduin matalaksi, tarkistin tuulen. Hyvä. Hiivin hiljaa eteenpäin. Lantioni keinui, kun tein hiirelle iskun. Sain sen käpäliini, sekä tapettua lopulta. Nostin sen hampaisiini, lähtien kohti aloitus paikkaa. Katsoin saalista. Tuon kanssa en haistaisi mitään! Kaivoimpa siis kolon sille entisen rastin kohdalle. Hyvä hyvä.. nyt se mestari. Laimea haju, melkein kadonnut. Lähdin kuitenkin jäljittämään sitä jo nyt peloissani. Kolli teki tämä tahalleen, tämä ei olisi helppoa. Monta kertaa ehdin eksyä, haistellen yhä uudestaan ja uudestaan. No niin, rauhoitu, tokaisin puun alapuolella. Jälki oli taas kadonnut! Ei se ollut kadonnut, tyhmä minä! Kolli teki tämän vielä vaikeammaksi, tuo oli puussa. Se ei ollut kummankaan vahvuus, huomattavasti minä olin siinä huonompi. Vedin syvää henkeä toisen kerran, kun avasin kynteni ja aloin kiipeämään puuhun. Pääsin kuin pääsinkin puuhun, mutta tajusin hajun loppuneen aikoja sitten. Laskeuduin puusta, lähtien jatkamaan. Pian huomasin puskan, jonne haju johdatti, ja sieltä pilkisti nuo tutut silmät..
”Löytyi, sain saalista, mutta jätin sen sinne minne aloitimme, koska jos raahaisin sitä en löytäisi mitään”, Sanoin perhosia vatsassa. Olin peloissani, mutta aika ylpeä itsestäni että sain tehtyä kummatkin tehtävistä. Joku muu tosin olisi varmasti ollut minua nopeampi ja hoksannut monia asioita joita tehdä paremmin.. Katsoin kuinka kolli tuli pois puskasta, häntä hermoissani heiluen.
//501 sanaa
//Karhumyrsky?
