Villitassu
Kirjoittaja: Tipu
Naurahdin sirosti kollin kysymykselle, eivät kaikki kissat pidä kukista, eivät varsinkaan kuoloklaanilaiset! Me oppilaat emme omanneet aikaa katsella moisia. Tai niin tolkutin itselleni. Täytyisi opetella tappelemaan.
”No totta puhuakseni en oikein tiedä, en omaa aikaa ihastella moisia”, Kolli sanoi olevansa ujo, minä vain nyökyttelin vähän. Eihän se ollut outoa, olihan hän klaanin oudoin oppilas… tai sitä kaikki tuntuivat kuiskivan. Olin outo koska viihdyin Karhumyrskyn seurassa, se taisi tulla selvästi esille. Tosin Corona oli saanut jo puhuttua itsensä ulos kukista ennen kuin vastasin, joten mietin jo vastausta uuteen kysymykseen. Todellisuudessa minusta ei ollut tuomariksi, en tajunnut mistä Corona puhui. En ollut koskaan kuullut ennen kenenkään suusta moista.
”Vaikea sanoa mihin uskon, kuulin asian ensikertaa sinulta. Kai se voisi olla totta”, päädyin mutisemaan, kun katsoin kollia. Kuitenkin toinen kissa marssi luoksemme, todeten Coronalle että oli aika lähteä. Jätin haaleat hyvästelyt kollille, ennen kuin muistin mestarini. Minun pitäisi olla nukkumassa! Voi hiiren papana.. kipitin nopeasti oppilaiden pesälle, pakottaen itseni kippuralle. Eikä aikaakaan kulunut kun kuulin rapinaa. Karhumyrsky tarkisti että olin totellut. Rentoutin lihakseni, korjasin asentoani vähän, jotta oikeasti pääsisin yöpuulle.
Ei ollut kulunut kauaakaan, kuu. Oli tapahtunut silti niin paljon. Mäyrä oli hyökännyt, vienyt kissan hengen. Tuolloin Karhumyrsky oli ollut tukenani, kuten aina. Kun Mahlahalla oli saanut nimensä, olin ollut aivan hukassa mitä tehdä, sillä hän oli ottanut nopeaan aikatauluun toisen ruuan Lauhatassun kanssa. En saisi tehdä sellaista. Kuitenkin onneksi Karhumyrsky oli pelastanut minut ja vienyt partioon. Nyt harjoittelimme normaalia tahtiamme. Kuullemma olin edistynyt hyvin. Hän uskoi minun olevan seuraavien nimitettävien joukossa. En itse uskonut siihen, en halunnut uskoa. Karhumyrskyn ja minun yhteiset lenkit olivat muodostuneet perinteeksi. Paikat olivat laajentuneet, olin keksinyt uusia pentu nimiä, mutta varmin niistä oli yhä Ruskapentu. Olin yrittänyt tutustua Mäntyviikseen, ja nyt vietin pakollista vapaa aikaa.
”Minkälaista oli rakastua?”, päätin kysäistä naaraalta, hämmennyin kuunnellessani vastausta. Perhosia vatsassa, hänessä ei näe virheitä. Haluaa olla lähellä, on iloinen kun toinen on iloinen.. Niin mitä? Naamallani ilme oli varmasti hämmentynyt, tuntui kuin koko aivotoimintani olisi pysähtynyt tuohon paikkaan. Kuulin naaraan huhuilut. Mitä? En voinut olla rakastunut mestariini! Se oli varmasti lailla kielletty tai jotain sellaista. Hermostuin, sanoen Mäntyviikselle heipat. Kömmin aukiolle huolissani, katsoen paikkoja. Istahdin aukion reunalle, odottaen auringon laskua. Meillä olisi tänään partio auringon laskiessa, rajalle tällä kertaa. Painauduin kivistä pintaa vasten, tasaten hengitystäni. Rauhoitu Villitassu! Hän on kissa niin kuin sinäkin. Mitä siitä jos rakastutte, sitten rakastutte. Ei sitä laki voi kieltää. Jos kielsi hän rikkoisi niin typerää lakia innolla. Karhumyrsky tuli luokseni, mukanaan lintu,
”Haluatko jakaa?”, Toinen kysyi, minä vastasin vain nyökäten. Otin palan saalista, tällä kertaa söimme rauhassa, emme hotkineet puolta saalista kerralla, vaikka se olisi niin karhun yleinen tapa. Kuitenkin selvästi hitaat palani saivat huolen Karhumyrskyn hidastelemaan. Jotain tunteita tuolla oli. Kolli huhuili minua, ravistelin päätäni.
”Anteeksi, mitä?”, Huomasin kollin olevan ärsyyntynyt. Räpyttelin sinisiä silmiäni hämilläni, katsoen kollia tuon Merenpihkaisiin silmiin. Tunsin kuinka korvaani kutitti, joten kyyristyin alajallani sitä rapsuttamaan.
”Onko joitain liikkeitä joita haluaisit hioa tänään?”, toinen kysäisi. Räpyttelin silmiäni pohtien, oikaisten asentoani. Pudistin päätäni eiksi, uppoutuen takaisin ajatukseen kumppanuudesta Karhumyrskyn kanssa. Jokin siinä pelotti minua, ehkä se fakta että luottaisin johonkuhun niin kovaan että antaisin hänet lähelleni. Nappasin taas palan. Hiljaisuus ei niinkään haitannut minua, mutta ymmärsin sen häiritsevän kollia.
”Niin, ei kai minulla niinkään. Olet ollut loistava opettaja, olen oppinut kaiken mitä olet opettanut. Ehkä kuitenkin jäljitystä lisää? Jos jaksaisit odottaa pitempään että löydän sen mitä etsin?”, Kysäisin. Kolli näytti hieman yllättyneeltä nyökytellen kumminkin, miettien sanojaan hetken ajan. En ollut koskaan loistanut jäljityksessä. Eikä kollilla riittänyt hermoja odottaa.
”Toki, sitä pitää kyllä hioa”, Toinen tokaisi, katsoen minuun. Pian olisi aika lähteä partioon. Aamu olisi minulla sitten vapaa, ainakin mitä olin kuullut. Karhun tapaan se tarkoittaisi etten varmana treenaisi, hän ei pitänyt siitä.
Pääsimme kuin pääsimmekin partioon, kuitenkin sain nuutia kuinka omissa maailmoissani olin ollut. Karhumyrsky yritti udella mitä mietin, mutta kerrankin pidin suuni kiinni asiassa. En uskoltanut kertoa hänelle. Kolli oli kuitenkin todennut että huomenna yritä edes paremmin, niin, yritin. En kuitenkaan voinut luvata osaavani mitään.
//653 sanaa
//Joku?
