Villitassu
Kirjoittaja: Tipu
Toinen aloitti puheensa, tietäen selvästi mitä tarkoitti. Hän ei halunnut nöyryytystä oppilaaltaan, tai suinkaan nähdä jekkuja. Kyllähän kolli tiesi etten minä tulisi leikkimään, olisin vain halunnut pitää tämän kollin ystävänä, en kissana jolta saisin moitteita, sekä jatkuvaa viha puhetta. Halusin hänet kissana johon nojata kun illat kävivät raskaiksi, jolle halusin haukkua mestarini pystyyn tyhmyydestä, johon oikeasti halusin luottaa, tämän puolen kuun aikana. Mutta kaikki oli selvinnyt ja optimistisuuteni haihtunut kollin halujen kanssa tuhka tuuleen. Toinen halusi nähdä minut oppilaana, jotta pääsisi maineessaan eteenpäin. Eikä hänestä näin oikeasti ollut ystäväksi, tai kissaksi johon olisin nojannut maailman mimulle selkäni kääntäneenä. Korjasin kuitenkin asentoani, vetäen naamani tavallista kylmemmäksi klaanin edessä nyökäten. Saa mitä haluaa, turhaa luulkoot että päästäisin kollin ennen illan viimeisiä säteitä pois, tai tuo saisi nukkua aamukasteen jälkeen. Olisin kissa siitä pitämässä huolen, ettei yhden partion jälkeen olisi vapaata. Kuulin tutun tehtävän, joka oli monesti jäänyt monien ensimmäisen päivän viimeiseksi. Olin kuitenkin tyytyväinen ettei se ollut oman päivän viimeinen sisältö. Toinen odotti reaktiotani, kun jännitykseni hieman oli jo laskenut.
”Selvä”, kuittasin nopeasti, tietäen että sammal ei jäisi kunnolliseksi yhdeksi pediksi, vaan siitä tulisi kasa riepaleita päivän jälkeen. Kolli oli vain hyväksi käyttävä, kaikkea mitä en halunnut uskoa yhdessä olomme jälkeen. Kuitenkin kuulin jonkun puhuvan mestarini kanssa, mutta aloin kuitenki kerätä sammaliani. Sain ne kasaan palloksi, kikkuttaen ne oppilaiden pesälle. Kuulin kuitenkin turmaloikan sanat, jotka upposivat.
”Miksi olisin kateellinen, kun en saakkaan klaanin kummajaista oppilaakseni?”, Niin, kai se oli aivan sama. Onnekseni olisin saanut edes Karhumyrskyn. Tamppasin petini viimeiseen reunaan, niin että se ei olisi kovin lähellä ketään. En aikonut ystävystyä monen kanssa, sillä tänne oltiin tultu harjoittelemaan. Niin, olinhan vain se klaanin kummajainen, joka näyttäisi kaikille vielä joskus.. vielä joskus. Palasin mestarini luo, katsoen kumpaakin vuoron perään? Niin? Antaa tulla, jatkakaa? Kyllä minä kestän, ansaitsen sen?
”Siirsin jo petini. Voimmeko me nyt mennä?”, kysyin vaivaantuneena. Toinen kolli saisi painua muualle, Karhumyrsky oli se joka minua haukkuisi, ei tuo. Karhumyrsky kuulosti varsinaisen vihaisen kuuloisena, joka oli huvittavaa, sekä hauskaa samalla. Toinen ansaitsisi sen, tekonsa jälkeen, ihan sama mistä hän vihainen oli, ansaitsi tuo sen. Toisaalta kolli voisi muuttua, parempaan päin. Hän voisi auttaa minua näyttämään muille että olisin klaanin soturi, sekä ylpeä siitä. Kun pääsimme ulos, kolli osoitti etten kuulusi hänen viereensä, taakseen, mestari olisi aina edessä. Juuri niin, se pikku fakta, en halunnut häntä mestarina, vaan ystävänä, ystävänä joka ottaisi viereensä. Huomaamattani korvani luimistuivat, miettien pitkään tottelisinko, mutta totesin etten voisi korjata kollin ajatus maailmaa. Kolli lopulta jatkoi matkaansa.
Ensimmäinen pysäkki oli ukkospolku. Huokutus mennä sitä tutkimaan, oli suuri. Kuitenkin kolli pysäytti minut aivan liian aikaisin etten voisi niin tehdä. Olihan hänellekkin melkein sama mitä minulle kävisi, jos jotain kävisi. Ainakin niin uskoisin? Haju oli pistävä, mutta tuttu. Olin haistanut pahempaakin, kuin tämä haju minkä haistoin. Tuo haju ei ollut kokemuksistani pahin, eikä oudon kuuloinen ääni säikäyttänyt minua sen vertaa. Eliö, se jokin lähestyi, pitäen kovempaa ääntä aina vain. Se kulki nopeasti, liian nopeasti ollakseen elävä eläin. Se oli yliluonnollista, kun sen silmät vilkkuivat valosta. Säpsähdin, sillä muistin samanlaisia kaksijalkalasta. Niillä ei ollut tunteita, ei ajatuksia, ne vain liikkuivat nopeasti. Kolli alkoi esittelemään asiaa minulle, vieden minua vain kauemmas siitä, kertoen minttuvarjon kuolemasta, ja siitä kuinka muka välitti, ei haluaisi minulle Pihkatassun tai Minttuvarjon kohtaloa. Miksi kolli ylipäätään välitti? Perhosia tuntui kokoontuvan vatsassani aina hänen kanssa ollessani, eikä fakta että hän olisi mestarini helpottanut sitä faktaa. En kuitenkaan ollut tiennyt että Minttuvarjon kuolinsyy oli tuossa. Olin vain tiennyt hänen kuolleen johonkin, olin nähnyt ruumiin, sekä surun, mutta paljoa muuta en ollut tiennyt. Ymmärsin kuitenkin, ettei asian kanssa ollut pelleilemistä. En kuitenkaan oikein tiennyt miten reakoida kissamillisesti. Kuljimme läpi erilaisien paikkojen, aika ajoin Karhumyrsky pysähtyi sanomaan pari sanaa, mutta muuten ihastelin maisemia, taivaan kauneutta. Se oli ihanan punainen, kirjo kaikkea. Muistaisin tuon, nimeäisin yhden pennuistani kirjopennuksi tämän illan kunniaksi. Aurinko oli aika alhaalla, se oli laskemaisillaan. Pääsimme kuitenkin kuvan kauniin järven rannalle. Kolli käski minua menemään pian nukkumaan kun palaisimme leiriin. Aamulla alkaisi alkaisi opiskelu. En istahtanut, katsoin vain maisemaa, tuntien tuulenvireen käyvän turkissani. Katsoin maisemaa, kun toinen rikkoi niin muuten kauniin hiljaisuuden. Korvani värähti, kun häntäni alkoi nykimään hermoissaan. Tiesin vastauksen, mutten tiennyt kaunistellakko sitä vai ei. Sanoisinko sitä vai en.
”Pahempi kuin aamuna oletin”, totesin, luoden pienen silmäyksen Karhumyrskyyn, joka näytti hämmästyneeltä. Siirsin katseeni veteen, näyttäen hännälläni merkin että hän ei puhuisi. Minulla olisi selitettävää, mutten tiennyt miten sitä pukea sanoiksi, en halunnut pukea moista sanoiksi.
”Halusin, sinut ystävänä, ystävänä johon tukeutua jolle haukkua tyhmä mestarini pystyyn, nauraa vitseillesi, lähteä salaa yöllä riistalle, sinä kissana jolle voisin näyttää sen kun hajoan, en ymmärtänyt että näit minut näin alhaisessa valossa, tai näinhän minä! En halunnut hyväksyä sitä”, ääneni supeni lopussa surkeaksi, kun kyyneleeni vuotivat silmistäni, en suostunut katsomaan kolliin, en kohtaamaan hänen tuomiovaa katsettaan. Se sattui, sattui enemmän kuin halusin myöntää. Minusta ei olisi siihen nyt. Kerrankaan en paennut, tukeuduin kolliin, vaikka tiesin ettei mikään olisi ennallaan. Hän olisi mestari, eikä ystävä.
”Ei minulla muutenkaan ole nälkä, voisimme vaikka jatkaa harjoituksia nyt”, Jatkoin, koska perhoset veivät ruoka haluni, olin väsynyt, tuskin jaksaen enempää, mutten antaisi sen hämätä nyt, kun kolli olisi mestarini. Kiduttakoot sitten kunnolla kun tähän ollaan alettu. Korvani olivat alakuloisena aivan lutussa, häntäni raivokkaasti heiluen puolelta toiselle.
//858
//Karhu?
