Villitassu
Kirjoittaja: Tipu
Naurahdin vain kerronnasta että hänen veljensä oli omansa, eikä ehkä läpensä paha. Voisin yhtyä siihen hyvinkin. Karhumyrskyssä oli paljonkin hyvää, hänellä ei vain näyttänyt olevan ketään, kehen luottaa. Jonka hyvin ymmärsin. Halusin osoittaa kollille että hyväksyisin hänen suvunsa virheet, sekä epätäydellisyytensä. Näytti kuitenkin siltä että Lauhatassu sai minut hymyilemään, sekä sulamaan siihen paikkaan. Hetken aikaa tunsin oloni maailman onnekkaimmaksi naaraaksi, kun sain olla kummankin ystävä. Tai no, yritin ainakin hieroa sopua Karhumyrskyn kanssa, mutta kollin oma luontonsa oli vaikeasti käsiteltävä. Olihan kuitenkin vaikeammasti saatavat aina niitä, jotka tuottivat enemmän kitkaa. Ainakin mitä olin kuullut klaaninvanhimpien löllö rakkaus tarinoista. Oliko tästä tulossa sellainen? Kumpi olisi kolli, joka minua rakastaisi sen yli? Lauhatassu, vai Karhumyrsky? Aikamoinen myrsky. Mutta ainakaan vielä kumpikaan ei ollut minulle muuta kuin ystäviä. Se tuntui niin hyvältä, enkä haluaisi mennä asiassa pidemmälle. Halusin pitää hauskaa, sekä oppia, enkä kehrätä jonkun kollin kaulassa kiinni kuin se olisi kivaa! Mitä hauskaa moisessa olisi? Mielummin seikkailisin, oppisin uutta, kuin rakastuisin, se kuulosti niin tylsältä. Karhumyrsky kuitenkin tuli väliimme, keskeyttäen ruokailumme. Katsoin häntä odottavana, mitä hän halusi, eikö toinen nähnyt että olin onnellinen hetken? Edes hetken anna minun olla onnellinen ilman huutoasi? Ilman raivoa? Toinen tervehti minua, enkä tiennyt tapani mukaan miten reagoida, joten odotin hänen jatkavan puhettaan siitä mistä jäi. Niin hän jatkoikin, hän halusi lähteä nyt? Enhän ollut syönyt edes vielä? Huomautin asiasta kollille, kun toisen epävarmuus tuli hetkeksi esiin. Mikä tässä riivasi! Eikö ollut hyvä asia jos tulisin hänen peeheensä kanssa toimeen? Kolli vaikutti aina kireältä kuin olisin asettanut ketun hännänpäähän häntä kun mainitsinkaan veljestä! Toinen kertoi menevänsä haukkaamaan happea,hymyilin Lauhatassulle, joka kysyi mistä on kyse? Selitin että aion harjoitella jotain. Noh, niin, eihän se koko totuus ollut. Aion harjoitella tuntemaan Karhumyrskyn, opettaa toiselle että pidän hänestä, sekä että toinen ei pääsisi minusta niin helpolla eroon, sillä en ollut jättämässä häntä vaikka siirtisinkin oppilaasta soturiksi. Toinen saisi olla ystäväni, olin päättänyt sen. Juttelimme hetken, minä ehkä kiusallani pidentäen toisen tuskaa odottamisessa, koska olihan tuo ansainnut sen kaiken huudon jälkeen. Kuitenkin sukaisin pari karvaa, kysyin toiselta olisinko kaikkialta varmasti siisti, ennen kuin lähdin kohti piikkiherne tunnelia. Karhumyrsky oli yllättävän nopea, toinen ponkaisi heti pystyyn nähdessään minut, käskien seuraamaan, jonka otin käskynä. Toki tekisin niin. Kuitenkin koettelin kollin hermoja, tullessani hänen vierelleen. Kolli otti sen hyvin, joka levitti suulleni hymyn. Minähän arvasin, tästä voisi tulla jotain. Karhumyrsky ei olisi tässä leikillään mukana, vaan tajusi että halusin todella ystävä illan, enkä mitään harjoituksia miten olla tottelevainen, päätin itse miten tottelisin, sekä milloin. Karhumyrsky kysyi syömisestäni, joten kerroin saaneenk ihan hyvinkin syötyä, mutta entä hän? Karhumyrskyn en ollut nähnyt syövän mitään! Toinen sopersi selvästi epävarmana, eikö toinen osannut ennen keskustella? Eiköhän se jotenkin hoituisi. Olihan Karhumyrsky suuri osasyy, siihen miksi olin niin nopeasti oppinut puhumaan. Toki shokissa ääneni varmaan hataroi silloin kuin pentuna, mutta nykyään sitä ei huomannut mitenkään. Huomasin kollin katseen edessä päin, se oli se lampi, jota tulimme katsomaan. Minusta paikka oli vain väline, jolla saisin tuon kollin kuuntelemaan. En olisi sydämen särkijä, halusin olla se naaras, joka oli siinä, kun se särkyi. Halusin olla hänelle tuki ja turva. Nousin kannon päälle, kollin viereen. Toinen kyseli mitä haluaisin tehdä.
”Miten olisi juoksu kilpailu, olen nähnyt muiden nauttivan sellaisesta, mutta en ole koskaan.. itse ollut sellaisessa?”, kysyin. Kollli katsoi minuun yllättyen, töpön pää nykien. Nostin hymyn huulilleni, voisin ehkä saada jotain onnellista kollin avulla? Se voisi olla hauskaa? Sitä paitsi kukaan muu ei suostuisi. Kun toinen ei vastannut hetkeen mitään, olin menettänyt jo toivoni, lyyhistäen pienesti korviani. Kolli kuitenkin avasi suunsa, sanoakseen että se kävi. Katsoin toista innoten, jännittäen lihakseni, kunnes annoin mennä, koko voimallani, annoin vain mennä. Mutta Karhumyrsky oli minua nopeampi, ehti rantaan ennen minua. Kun pääsin itsekkin rantaan, naurahdin onnessani, se oli todellakin hauskaa! Kumarruin hengästyneenä latkimaan vähän vettä, kääntäen katseeni Karhumyrskyyn. Niin keskittynyt katsomaan auringon laskua. Toinen sai minut kiinni hymyillen tuijottamisesta.
”Oliko hauskaa?”, toinen kysyi minulta. Nyökkäsin hieman, kääntäen katseeni takaisin rantaan. Mietin rikkoisinko hiljaisuuden, mutta päätin rikkoa. Jos tämä olisi riidan alku, niin ainakin se olisi hyvän sellaisen. Lätkäisin tassullani vettä toisen kasvoille, kikattaen.
”Et saa kiinni märkätassu!”, Huudahdin, kun lähdin juoksemaan toista pakoon. Nyt kolli viimeistään näyttäisi, olisiko kaiken takana pelkkä vahva raivo, vai tajusiko hän pientä pennun mielisyyttä, jos tajusi, tästä tulisi hauskaa. Jos ei, saisin luultavasti lopulta kuulla kunniani. Pelkäsin että kolli ei antaisi mahdollisuutta selittää edes. Halusin selittää että olin väsynyt, en ollut nukkunut koko yöhön, tai että olin pettynyt itseeni ja peloissani kun tein sen virheen, sekä toimin väärin tikku harjoituksessa, että yritin tosissani, olla kunniallinen oppilas, mutten aina vain osannut.
//751 sanaa
// Karhu tai lauha?
