Virtapentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olin kertakaikkisen raivoissani kuunnellessani Jääviillon solvauksia, joita kolli syyti minusta emolleni. Ilman Kyyhkypentua olisin varmaankin jo käynyt kollin kimppuun ja möläyttänyt ulos totuuden. En ymmärtänyt, mikä siskooni oli mennyt, mutta minun ei auttanut kuin leikkiä mukana, kunnes saisin tilaisuuden keskustella kahdestaan hänen kanssaan.
”Virtapentu, kiitä Jääviiltoa, niin asia voidaan unohtaa.” Lehtituulen sanat kolahtivat korviini. Murhaava, anteeksiantamaton katseeni oli nauliutunut Jääviillon omahyväisesti virnistelevään naamaan, ja mielessäni pyöri tuhat muuta asiaa, jotka halusin sylkeä soturin naamalle kiitoksen sijaan.
Kyyhkypentu tuuppasi minua kevyesti. Vilkaisin häntä vihaisesti, ja vedin sitten syvään henkeä, ennen kuin pusersin väkinäisesti sanat ulos suustani: ”Kiitos, Jääviilto, kun pelastit minut.”
”Sietääkin kiittää”, punaruskea soturi tuhahti, eikä itsetyytyväinen virne hävinnyt hänen naamaltaan.
”Mennään sitten”, Lehtituuli maukui happaman näköisenä ja tarttui minua niskasta kiinni. Loin Jääviiltoon viimeisen, syyttävän katseen, ennen kuin emo kiersi kuusen toiselle puolelle ja oksat peittivät näkyvyyden.
Sen sijaan, että olisimme menneet takaisin pentutarhalle, kuningatar suuntasikin toista kahden kiven välissä olevaa koloa kohti. Muistelin sen olevan parantajan pesä, josta olin kuullut vanhempieni mainitsevan joskus, mutta jossa en ollut käynyt sisällä vielä kertaakaan.
”Miksi me tuonne menemme?” kysyin emolta hieman nyreänä. Lehtituuli ei vastannut, vaan työntyi sisälle hämärään pesään, jossa haisi omituiselta. Kuulin Kyyhkypennun tepsuttelevan yhä naaraan kintereillä.
Emo laski minut maahan, ja Kyyhkypentu loikki vierelleni. Mulkoilin häntä edelleen hieman vihaisesti – hänen takiaan me olimme saaneet syyt niskoillemme tapahtuneesta. Kyyhkypentu ei näyttänyt olevan moksiskaan ärtymyksestäni.
”Mikä sinua oikein riivaa?” sihahdin hänelle, kun Lehtituuli meni puhumaan erään mustaturkkisen kissan kanssa. ”Olisimme voineet kertoa hänelle emosta!”
Kyyhkypentu hyssytteli minua laittamalla taas tassunsa suuni eteen. Ärähdin ärsyyntyneenä ja työnsin tassun pois suuni edestä.
”Se oli ainoa vaihtoehto”, Kyyhkypentu maukui madaltaen ääntään, jotta muut eivät kuulisi. ”Hän olisi voinut satuttaa sinua pahasti. Älä kuitenkaan luule, että annan asian jäädä tähän. Ehei – me kyllä kostamme hänelle, siskoseni, mutta ei tänään, ei nyt.”
Kiukkuni laantui hieman kuullessani, ettei siskollani ollut aikomusta antaa Jäävillon päästä pälkähästä niin helpolla. ”Miten me sen teemme?” kysyin, vilkaisten sitten nopeasti ympärillemme siltä varalta, että joku kuunteli.
”Kaikki aikanaan”, Kyyhkypentu lupasi. ”Annetaan pölyn ensin laskeutua, ja tehdään sitten siirtomme.”
”Taisit käydä pienellä uinnilla”, vieras ääni sai meidät molemmat säpsähtämään. Kiepsahdin katsomaan taaksemme ilmestynyttä pikimustaa naarasta, jolla oli keltaiset silmät ja vitivalkoiset tassut. ”Minä olen Hehkuaskel, parantaja. Juttelimme juuri emosi kanssa siitä, että olisi parasta, jos jäät tänne ainakin täksi päiväksi tarkkailua varten. Tähän vuodenaikaan vesi on jo tosi kylmää, ja siihen pulahtamisesta saattaa seurata vilustuminen.”
”En minä vilustu!” intin takaisin, mutta Lehtituulen tuima katse sai minut vaikenemaan.
”Joka tapauksessa tuo sinun poskessasi oleva ruhje olisi hyvä hoitaa kuntoon”, Hehkuaskel jatkoi hyväntahtoisesti.
Huokaisin isosti. ”Ihan miten vain…” tupisin puoliääneen.
”Tule, Kyyhkypentu”, Lehtituuli sanoi siskolleni, joka ilmeestä päätellen olisi mieluummin jäänyt tänne kanssani kuin palannut takaisin pentutarhalle. Vaaleanharmaa naaraspentu väläytti minulle kannustavan hymyn, ennen kuin kiiruhti emon perään.
Hehkuaskel ohjasi minut pesän perälle, jossa oli pienempi tila, jossa puolestaan oli paljon voimakkaasti tuoksuvia kasveja. Hän käski minun odottaa vähän aikaa, ja minä istuin kärsimättömänä paikallani. Pesässä oli meidän kahden lisäksi neljä muuta kissaa, joiden nimiä en tiennyt. Voi noita onnettomia, jotka olivat joutuneet homehtumaan tässä Pimeyden Metsän hylkäämässä onkalossa ties kuinka kauan.
Parantaja palasi yrttitukon kanssa takaisin. Hän pudotti lehdet maahan ja ryhtyi nuolemaan poskeani puhtaaksi. Minua inhotti, miten iholle naaras tuli, ja yritin päästä kauemmaksi, mutta Hehkuaskel piti minut paikoillaan. Lopuksi naaras siveli poskelleni jonkinlaista pahalta haisevaa tahnaa, joka kirveli vähän. Sen jälkeen hän näytti minulle tyhjää petiä laikukkaan kollin vierestä. Parantajan oli turha odottaa minulta kiitosta moisen tungettelun ja lääppimisen jälkeen.
”Yritä nuolla turkkiasi, jotta se kuivuu nopeammin. Jos tarvitset apua, kutsu minua”, Hehkuaskel maukui ystävällisesti ja kääntyi sitten toisen potilaan puoleen.
Turkkini oli edelleen paikoin kostea, mutta ei sentään tiputtanut enää vettä. Minua yökötti nuolla märkiä karvoja, jotka olivat osittain liimautuneet ihoon kiinni. Päässäni kuulin yhä Jääviillon oksettavan omahyväisen äänen, ja se sai minut uudestaan miltei raivon partaalle.
Huomasin viereisellä pedillä makaavan kollin katsovan minua. Katsoin häntä takaisin närkästyneenä. Juuri nyt vähiten kaipasin jotakuta kutaletta todistamaan surkeaa olotilaani.
”Mitä sinä siinä tuijotat?” sihahdin kollille kiukkuisesti.
//Myrkky?
