Virtapentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Tarkastelin arvioivasti Taivaspennun tuomaa sammalpalloa: se oli iso ja tiivis, itse asiassa melko täydellinen. Sitä ei tarvitsisi kuitenkaan paljastaa Taivaspennulle – enhän halunnut, että naaras alkaisi luulla liikoja itsestään ja omista kyvyistään. Hän tulisi aina olemaan meitä alempana.
”Saa luvan kelvata”, tuhahdin naaraalle lopulta ja vieritin pallon Kyyhkypennulle, joka nappasi sen tassuihinsa. Sisareni naamalle levisi häijy virne, joka epäilemättä tarkoitti sitä, että hän oli juuri saanut uuden, loistokkaan idean.
”Taivaspentu, tule seisomaan väliimme ja yritä ottaa pallo meiltä, kun nakkelemme sitä”, vaaleanharmaa naaras käskytti, ja Taivaspentu totteli mukisematta. Laikukas pentu asettui väliimme, ja hän piti katseensa maassa.
”Katso meitä silmiin, kun leikimme kanssasi!” komensin äkäisesti, ja Taivaspentu nosti pelokkaana katseensa minuun. Hymyilin hänelle halveksivasti – miten säälittävä pikku rääpäle.
Ryhdyimme nakkelemaan sammalpalloa Kyyhkypennun kanssa samalla, kun Taivaspentu yritti napata sen ilmalennon aikana. Räkätimme Kyyhkypennun kanssa sille, miten hölmöltä pieni naaras näytti huitoessaan epävarmasti pallon suuntaan tassuillaan.
Yhtäkkiä pesän suulta kuului ääniä, ja ulos lähteneet pennut palasivat takaisin pentutarhaan kuningattarien kanssa. Jätin sammalpallon siihen paikkaan ja viitoin Kyyhkypennun mukaani – emme kaivanneet enempää leikkikavereita.
”Leikitään taas pian, Taivaspentu”, kehräsin ilkikurisesti vanhemmalle pennulle, ennen kuin loikin pentuetoverini kanssa takaisin Lehtituulen luo. Emo ei ollut juuri kiinnittänyt huomiota puuhasteluumme.
Asetuin mukavasti makuulle kuningattaren vatsaa vasten valmiina seuraavaan ateriaan ja vilkaisin vielä selkäni yli Taivaspennun suuntaan, joka oli hivuttautunut siskonsa Kirkaspennun seuraan. Vaikutti siltä, ettei naaras aikonut laverrella meistä pentuetoverilleen, mikä oli hyvä juttu – siis hänen kannaltaan. Taivaspennusta olisi meille varmasti jatkossakin hupia.
Päivät vierivät, ja me kasvoimme ja voimistuimme Kyyhkypennun kanssa. Lumikkoviiksen pennut olivat jo niin isoja, että he varmasti saisivat ihan lähipäivinä oppilasnimensä. Harmi sinänsä, sillä emme voisi enää piinata Taivaspentua samaan tapaan kuin ennen. No, kaipa hänkin ansaitsi hermolomansa – me joka tapauksessa siirtyisimme jonkin ajan kuluttua hänen perässään oppilaiden pesään, jahka täyttäisimme kuusi kuuta.
Viime päivinä huomiomme oli ollut kuitenkin jossain aivan toisessa kuin Taivaspennussa: pentutarhalle oli saapunut jokin aika sitten uusi asukas, joka oli juuri sen ikäinen, että pystyi ottamaan hataria askelia suuntaan tai toiseen. Aluksi emme olleet pitäneet tätä Matopennuksi kutsuttua pentua minään, mutta Kyyhkypentu oli nähnyt hänessä potentiaalia, jonka minäkin vastikään olin ryhtynyt huomaamaan.
Matopentu oli orpo, käytännössä siis aivan yksin. Hän ei ollut mikään suupaltti, mutta vaikutti ikäisekseen melko voimakkaalta, vaikka kävelyharjoitukset olivatkin vielä vaiheessa. Varttuessaan hän voisi toimia käskyläisenämme, joka kurittaisi puolestamme Jäävillon kaltaisia hiirenaivoja. Niinpä olimme viettäneet hänen kanssaan paljon aikaa viime päivinä ja yrittäneet olla mahdollisimman mukavia hänelle, jotta välillemme syntyisi jonkinlainen side, jonka avulla saisimme hänet tekemään asioita puolestamme.
Tähän asti suunnitelma oli toiminut melko hyvin. Matopentu hakeutui jo itsenäisesti seuraamme heti herättyään, ja hän tuntui hyväksyneen meidät ystävikseen. Minun oli huomattavasti vaikeampaa leikkiä mukavaa kollin seurassa, mutta Kyyhkypennun tuen ansiosta onnistuin pitämään esitystä yllä. Kyyhkypentu sen sijaan tuli Matopennun kanssa oikein hyvin toimeen, ja Matopentu tuntui kiintyneen siskooni.
Valkoinen kolli nukkui parhaillaan vähän matkan päässä meistä. Makasin Kyyhkypennun vieressä, ja siskoni nuoli rivakasti korviani. Pidin hiukan poissaolevan katseeni Matopennussa, kun pohdin pääni sisällä tulevaa.
”Mitä mietit?” Kyyhkypentu kysyi kuin ajatukseni lukien. Siristin aavistuksen silmiäni.
”Sitä, miten kostamme Jääviillolle. Hän on päässyt tähän asti liian helpolla”, murahdin ja käänsin katseeni sisareeni. ”Janoan kostoa.”
Kyyhkypentu keskeytti korvieni nuolemisen. ”Tajuan kyllä, mutta mieti asiaa tältä kannalta: Jääviilto luulee varmasti meidän luovuttaneen jo, eikä osaa yhtään epäillä vastaiskuamme.” Siskollani oli kieltämättä hyvä pointti, enkä keksinyt mitään vastaan väitettävää.
Huokaisin hiljaa ja nojasin rentoutuneempana naarasta vasten. Kyyhkypentu jatkoi sukimistani kaikessa rauhassa. ”Voi Kyyhkypentu, mitä tekisinkään ilman sinua.” Väläytin sisarelleni lämpimän hymyn, johon hän vastasi yhtä hyväntahtoisesti.
