Virtatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Jääviilto oli raahannut minut aikaisin aamusta metsään loppuarvioinnin merkeissä. Vesisade ja loskasää eivät olleet varsinaisesti kohottaneet mielialaani, vaikka kyseessä olikin tärkeä päivä. Mikäli olin sisäistänyt kieron mestarini mielestä tarpeeksi hyvin hänen oppejaan, Henkäystähti nimittäisi minut tänään soturiksi yhdessä Kyyhkytassun ja Matotassun kanssa. Siskoni ja hänen epävirallinen heilansa olivat jo käyneet läpi omat loppuarviointinsa, ja he olivat enää soturinimiään vailla. En missään nimessä halunnut tulla nimitetyksi myöhemmin kuin kaksi muuta oppilasta, joten olin tänään pistänyt parastani kussakin arvioinnin osuudessa vakuuttaakseni Jääviillon kyvyistäni. Kuten yleensäkin, Jääviilto oli naljaillut suorituksilleni minkä muulta valitukseltaan kerkesi, mutta olin ollut huomaavinani soturin äänessä muutakin, ja uskoin sen jonkun muun olevan merkki siitä, että hänen mielestään olin valmis.
Leiriin palattuamme Jääviilto oli hävinnyt omille teilleen, ja minä olin liittynyt sisareni ja Matotassun seuraan oppilaiden pesälle. Viimeisimmän Kyyhkytassun kanssa käymäni keskustelun jälkeen en ollut enää maininnut pentuetoverilleni tämän ajanvietosta Matotassun kanssa. Jos siskoni kerran halusi kumppanikseen tuollaisen tuppisuun, niin minkä minä sille mahdoin? Oli klaanissa varmasti huonompiakin kumppaniehdokkaita kuin järkälemäinen toverimme.
“Luuletko, että Jääviilto antaa nimittää sinut soturiksi?” Kyyhkytassu kysyi nuoltuaan polkuanturoitaan.
Kohautin lapojani ja tuhahdin. “Ei siitä hullusta koskaan tiedä. Olen varma, että hän nauttii piinaamisestani ja pitkittää nimitystäni tahallaan.”
“Ainakaan sitten kun sinusta tulee soturi, ei sinun tarvitse enää murehtia rangaistuksen saamisesta, mikäli päätät napauttaa häntä takaisin”, siskoni huomautti, ja siinä hän oli kyllä täysin oikeassa. Vaikka minua oli koko oppilasaikanani kutkutellut päästä kostamaan punertavaturkkiselle soturille, en ollut voinut tehdä mitään kovin radikaalia, sillä se kostautui minulle aina neljä kertaa pahempana jonkin aivan älyttömän rangaistuksen muodossa. Mutta kun viimein saisin soturinimeni, mikään ei enää pidättelisi minua – ei niin mikään.
Ulkoa kajahti kutsuhuuto. Vilkaisimme Kyyhkytassun kanssa toisiamme, ja kumpikin näytti tajuavan samaan aikaan, mitä se merkitsi. Nousimme ylös kiireesti ja tassutimme Matotassu perässä seuraten aukiolle, jonne Henkäystähti oli ilmestynyt sillä välin, kun olimme olleet lepäilemässä. Kissoja alkoi tupsahdella ulos pesistään, ja vähiten aukiolle alkoi muodostua tungosta, kun sillä hetkellä leirissä paikalla olevat oppilaat ja soturit saapuivat kuulemaan, mitä sanottavaa heidän päälliköllään oli.
“Virtatassu, Kyyhkytassu ja Matotassu, astukaa eteen”, Henkäystähti kutsui kuuluvalla äänellä leirin keskustasta. Minä ja kaksi oppilastoveriani puikkelehdimme kissojen välistä päällikön – minun ja Kyyhkytassun isoisän – eteen ja jäimme odottamaan jännittyneinä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. “Tästä eteenpäin teidät tunnetaan Virtaviimana, Kyyhkypyrähdyksenä ja Matotaistona.”
“Virtaviima! Kyyhkypyrähdys! Matotaisto!” klaani toisti kuorossa uusia nimiämme. Seisoin rinta rottingilla siskoni vieressä, kuunnellen klaanitoverieni – jokseenkin ponnetonta – hurrausta. Arvelin ponnettomuuden johtuvan siitä, että joukossa oli myös kuraverisiä, jotka kadehtivat meitä puhdassyntyisiä kuolonklaanilaisia. Ihan syystäkin kadehtivat – kyllä minua ainakin olisi turhauttanut olla aivan pohjasakkaa.
Sukulaisteni ja perheenjäsenteni tullessa onnittelemaan minua ja siskoani, yritin vilkuilla Jääviiltoa, mutta kollia ei näkynyt missään. Selvästikin soturi oli pessyt käpälänsä puhtaaksi asioistani heti, kun hänet oli vapautettu mestarin vastuustaan. Naamalleni hiipi juonitteleva virnistys, kun ajattelin itsekseni: Voi rakas Jääviilto, et sinä minusta eroon pääse. Tästä se lysti nimittäin vasta alkaa.
