Virtaviima
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Kyyhkypyrähdys, se lähtee lentoon! Ota se kiinni!” Seurasin hammasta purren sivusta, kun sisareni teki epätoivoisen syöksyn juuri ilmaan lehahtanutta riekkia kohti. Kanalintu liihotti tiehensä siivet havisten ja jätti Kyyhkypyrähdyksen kauas taakseen lipomaan pettyneenä suupieliään. Tassutin pentuetoverini vierelle nytkyttäen häntääni hieman turhautuneena.
”Vikkelä peijakas”, kuulin naaraan tupisevan itsekseen. Pyöräytin hänen huomaamattaan silmiäni. Jos armas siskoni olisi tajunnut katsoa tarkemmin, mihin tassunsa asetti, lintu ei olisi ehkä säikähtänyt ja kokenut tarvetta nousta siivilleen.
”Ensi kerralla pitää olla nopeampi”, tokaisin lapojani kohauttaen ja maistelin ilmaa uudelleen riistanhajun toivossa. Riekon lisäksi en kuitenkaan kyennyt haistamaan mitään muuta, joten viuhtaisin hännälläni sivulle ja käännyin katsomaan sisartani: ”Palataan jo leiriin. En jaksa yrittää enää.”
Kyyhkypyrähdyksellä ei ollut mitään ajatusta vastaan, ja niinpä me lähdimme kävelemään rauhallisin askelin takaisin leiriä kohti. Tassutin aivan siskoni turkissa kiinni ja nautin puiden lomasta lämpimästi paistavasta auringosta, joka sulatti kovaa vauhtia metsää lehtikadon ajan vallanneita lumikinoksia.
Tämä oli ensimmäinen hiirenkorvani, mutta se ei ollut tähän mennessä tehnyt minuun kummoistakaan vaikutusta. Päinvastoin lumen alta paljastuva ällöttävän märkä ja mutainen maa sai karvani sojottamaan pystyssä inhotuksesta. Lehtikadon aikaan ei ollut sentään tarvinnut murehtia likaantumisesta, sillä valkoinen lumi ei ollut juuri muuta tehnyt sulaessaan kuin vähän vain kostuttanut karvoja.
”No, joko te olette virallisesti pari Matotaiston kanssa?” kysäisin sisareltani ohimennen, kun aloimme olla jo lähellä leiriä. Kyyhkypyrähdys oli puhunut minulle aiemmin aikovansa ryhtyä likaisenvalkoisen kollin kumppaniksi saatuaan soturinimensä.
”Emme vielä”, Kyyhkypyrähdys vastasi katsomatta minuun. Vilkaisin häneen syrjäsilmällä, mutta en viitsinyt painostaa häntä enempää lisäkysymyksillä. Yhtäkkiä naaras käänsikin päätään suuntaani ja kysyi vuorostaan: ”Joko sinulla on kumppaniehdokas tähtäimessä?”
Turkkiani alkoi kihelmöidä epämukavasti, enkä pitänyt yhtään siitä, minkä suunnan keskustelu oli ottamassa. Kaikista vähiten halusin puhua tästä aiheesta siskoni kanssa. ”Se on työn alla”, mutisin vastaukseksi ja kiihdytin askeliani leirin muurien tullessa näkyviin.
Sukelsin siskoni edellä leiriin tunnelin läpi. Kyyhkypyrähdys puski minua päällään nopeasti hyvästeiksi, ennen kuin jolkotti aukion poikki Matotaiston luokse, joka oli istuskelemassa tuoresaaliskasan lähellä. Katsoin heitä hetken silmiäni siristäen ja tassutin sitten itse soturien pesälle.
Eräänä aurinkoisena aamupäivänä Henkäystähti kutsui klaanin koolle nimittääkseen hänen ja Tuhkajuovan kolme tytärtä -tassuiksi. Yllätyksekseni – varmasti myös monen muun – minusta oli tullut Lätäkkötassun mestari, vaikka olin ollut soturina vasta vajaan puolen kuun verran. En kuitenkaan epäillyt hetkeäkään omia kykyjäni toimia mentorina nuorelle kissalle, sillä eihän päällikkö olisi valinnut minua moiseen tehtävään, ellei olisi uskonut minun selviytyvän siitä.
Vein Lätäkkötassun heti ensimmäiseksi reviirikierrokselle, sillä näin lyhyellä aikavaroituksella ajattelin sen olevan sopivin tapa aloittaa naaraan koulutus. Nuori oppilas – joka sattui olemaan myös tätini, vaikka se tuntuikin vähän hassulta tämän nuoresta iästä johtuen – oli varsin hyvätapainen, eikä ollut toistaiseksi yrittänyt tehdä mitään typerää. En uskonutkaan, että kukaan sukulaiseni voisi olla huono oppilas, etenkään minun opastuksessani. Lätäkkötassu oli tosiaankin onnekas, kun hän oli saanut minut mestarikseen.
”Se selviää sinulle pian”, vastasin leirin ulkopuolella oppilaan kysymykseen siitä, minne olimme menossa. Johdatin meitä kohti jokea, jonka ylittämällä pääsisimme aivan Eloklaanin ja Kujakissayhteisön rajojen tuntumaan.
Jokea kerrostanut paksu jää oli sulanut lähestulkoon kokonaan pois ja päästänyt villinä virtaavan virran jälleen valloilleen. Astinkivet olivat selvästi näkyvissä, ja onneksemme ne näyttivät tarpeeksi kuivilta ylittämistä varten.
”Muista keskittyä jokaiseen hyppyyn”, ohjeistin Lätäkkötassulle tullessamme ensimmäisen astinkiven kohdalle rannalla. ”Älä vilkuile turhaan alas, tai saatat pudota. Vesi on vielä kylmää, ja palellut takuuvarmasti alta aikayksikön, jos tipahdat siihen.”
Lätäkkötassu osoitti ymmärtäneensä viestini, joten aloitimme ylityksen. Hyppäsin sulavasti ensimmäiselle kivelle ja pysähdyin hetkeksi sen päälle suunnittelemaan seuraavaa loikkaani. Etenin kivi kerrallaan, kunnes olin puolessa välissä jokea. Vilkaisin taakseni ja näin Lätäkkötassun edenneen jo kolmen kiven verran. Jatkoin kiveltä kivelle siirtymistä, kunnes tassuni olivat tukevasti virran toisella puolella, ja käännyin odottamaan oppilastani.
Hopeanharmaa naaras noudatti tarkasti ohjeitani ja näytti keskittyvän kovasti jokaiseen hyppyynsä. Tunsin olevani jo nyt loistava mestari – ei kuka tahansa soturi saanut oppilastaan tottelemaan yhtä hyvin ensimmäisenä päivänään. Kun Lätäkkötassukin oli selviytynyt ylityksestä turvallisesti, viitoin hänet taas perääni ja lähdin tassuttamaan melko rivakkasti rajamerkkejä kohti.
Tuttujen maamerkkien tullessa näkyviin tiesin meidän olevan lähellä. Olimme kiertäneet rajat useasti Jääviillon kanssa harjoitusten ja partioinnin yhteydessä, ja punaruskea kolli oli painottanut minua pistämään tarkasti muistiin naapuriklaanin hajun, jotta tunnistaisin sen vaikka unissani. Vaikka inhosin entistä mestariani sydämeni pohjasta, en voinut väittää, etteivätkö hänen opetusmetodinsa olleet tehokkaita.
Melko lähellä rajan pintaa annoin hännälläni Lätäkkötassulle pysähtymismerkin ja hidastin itsekin askeliani. Käännyin kohtaamaan hänet kasvotusten ja siristin mietteliäästi silmiäni katsoessani häneen.
”No niin, ensimmäisen pienen testin aika. Mitä haistat?” kysyin naaraalta hieman haastavaan sävyyn. Tavoitteeni oli opettaa oppilaani tunnistamaan Eloklaanin sekä niiden vastenmielisten kujakissojen hajut.
//Lätäkkö?
