Virtaviima
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olin keskittynyt puhdistamaan turkkiani kuraisen metsästyspartion jäljiltä, kun kuulin käpälänaskelien lähestyvän. Olin jo valmistautunut tiuskaisemaan tulijalle käskyn painua häiritsemään jotakuta toista, kun tajusin kissan olevan sisareni. Kyyhkypyrähdys kantoi suussaan pulskan näköistä rastasta. Vesi kihosi väkisinkin kielelleni.
“Maistuuko rastas?” Kyyhkypyrähdys maukui ja pudotti linnun tassujeni juureen. “Tuumasin, että siitä on jo liian pitkä aika, kun viimeksi söimme yhdessä.”
Ja se oli totta. Siskoni vietti kaiken hereilläoloaikansa sen kurjan Matotaiston kanssa; he olivat mukamas niin toistensa pauloissa, että muu maailma unohtui heiltä toisinaan kokonaan. Minusta se oli aivan hiirenaivoista, enkä voinut ymmärtää, miten minun yleensä järkevä siskoni saattoikin olla välillä niin typerä. Kyyhkypyrähdys oli kuitenkin paras ystäväni, joten pyrin pitämään suurimman osan todellisista ajatuksistani omana tietonani välttääkseni loukkaamasta tämän tunteita.
Asetuimme mukavan syrjäiseen paikkaan leiriaukiolla, josta saatoimme tarkkailla klaanitoveriemme tekemisiä samalla kun söimme. Se oli ollut lempipuuhaamme jo oppilasaikoina. Olimme seuranneet muiden keskusteluja etäältä ja yrittäneet kuvitella, mitä näiden puheenaiheet mahtoivat koskea.
Kyyhkypyrähdys tuuppasi häntä ja osoitti korvillaan aukion toisella laidalla olevia sotureita. “Aaltosalama varmastikin valittaa Varissulalle, miten rumalta hänen turkkinsa näyttää”, Kyyhkypyrähdys maukui häijysti.
“Valittaisit varmasti itsekin”, tuhahdin takaisin ja ihan värähdin ajatuksesta, että turkkini ajautuisi yhtä huonoon kuntoon kuin punertavaturkkisella soturilla. “Minua hävettäisi niin paljon, että haluaisin kadota maan alle!”
“Ihme, että Varissulalla on pokkaa näyttäytyä hänen kanssaan julkisesti”, Kyyhkypyrähdys säesti. Sitten jokin hänen ilmeessään muuttui ja hän kääntyikin katsomaan minua tarkkaavaisesti: “Joko sinulla on jo joku kolli kiikarissa?”
Kysymys tuli niin puskista, että olin vähällä tukehtua linnun jalkaan, jota jauhoin suussani. “Mitä?” minun onnistui yskäistä lopulta.
“No tiedät kai”, Kyyhkypyrähdys huiskaisi hännällään viattomasti, “emme me ole ikuisesti nuoria ja kauniita. Klaani tarvitsee uutta verta, erityisesti meidän kaltaistemme kissojen suvusta.”
Tunsin nahkaani alkavan pistellä vaivautuneesti turkkini alla. Minä inhosin tätä keskustelunaihetta, ja minusta tuntui että sisareni tiesi sen hyvin, mutta oli päättänyt sörkkiä mehiläispesää joka tapauksessa. “No, minusta klaanissa on tällä hetkellä ihan riittämiin kissoja”, töksäytin närkästyneenä. “Hyvä jos me kaikki mahdumme asumaan samassa leirissä. Kaikkein viimeiseksi tänne kaivataan uusia suita ruokittavaksi.”
“Minä en ymmärrä sinua, Virtaviima”, Kyyhkypyrähdyksen ääni terävöityi ja hänen hännänpäänsä alkoi nytkyä ärtyneen oloisesti. “Lisääntyminen on ihan luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Sama koskee kumppanin hankkimista. Jostain syystä sinä kuitenkin olet päättänyt asettua koko asian suhteen poikkiteloin! Haluatko sinä, että sinut muistetaan sukumme mustana lampaana – soturina, joka ei täyttänyt velvollisuuttaan tuoda Kuolonklaanille kunniaa jälkikasvuillaan?”
“Minä en tarvitse siihen mitään jälkikasvuja!” Olin kiihdyksissäni noussut seisomaan, ja tajusin, että meitä katseltiin. Pakotin karvani silottumaan ja pakotin naamani palaamaan peruslukemille katsahtaessani uudelleen pentuetoveriini. “Tuon tälle klaanille kyllä kunniaa, mutta aion tehdä sen omin käpälin, en siirtämällä vertani eteenpäin joillekin kelvottomille mukuloille. Että huolehdi sinä vain omista asioistasi ja mene vaikka hommaamaan niitä jälkikasvuja rakkaan Matotaistosi kanssa.”
Käännyin vielä naukaisemaan lapani yli pöllämystyneenä perääni tuijottamaan jäänelle Kyyhkypyrähdykselle: “Kiitos rastaasta.” Sen jälkeen marssin soturien pesään häntä ja pää ylhäällä.
