Virtaviima
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kaunis, tuuhea turkkini oli pettänyt minut, kiitos näiden kirottujen helteiden. Miten kukaan pystyi ylläpitämään imagoaan tällaisissa olosuhteissa, kun vähän väliä oli pysähdyttävä läähättämään kieli pitkällä kuin jokin kapinen hurtta? Niin nöyryyttävää. Jos minulla olisi ollut se mahti, olisin kynsinyt auringon alas taivaalta ja tuonut metsään mukavan viileän pimeyden. Toisaalta, silloin kukaan ei olisi pystynyt näkemään minua, enkä minä tahtonut sellaista. Olin liian kaunis pimennossa pidettäväksi.
Pimennosta puheen ollen, Pimentovarjo puhui minulle parasta aikaa. Olimme lähdössä yöpartioon – hip hurraa – ja naaras kyseli minulta, olinko saanut syödäkseni. Tukahdutin tuhahduksen. Tietenkin minä olin saanut syödäkseni, pidin kyllä siitä huolen. Nämä helteet olivat karkottaneet lähes tulkoon kaiken elävän näiltä tienoilta, ja se oli näkynyt viime aikoina myös tuoresaaliskasan koossa. Minä ja Kyyhkypyrähdys olimme oikeutetusti ottaneet oman osamme, sillä täytyihän meidän jaksaa painaa pitkää päivää partiossa. Ei meistä olisi kenellekään hyötyä tyhjin vatsoin.
“Ei huolta minusta, kupuni on kylläinen”, vastasin Pimentovarjolle räpytellen silmiäni viattomuuttani. Kivikasvo varapäällikkö nyökäytti vain päätään ja valmistautui sitten johtamaan partion ulos leiristä.
Poikkeuksellisesti mukana oli isompi joukko kissoja, sekin helteiden aiheuttamia erikoisjärjestelyjä. Harmikseni myös Matotaisto oli jakamassa tämän suuren partioimisen ilon kanssani. Kolli oli edelleen hyvissä väleissä armaan sisareni kanssa, ja Kyyhkypyrähdyksen pyynnöstä olin yrittänyt tulla toimeen vähäsanaisen soturin kanssa. Jos yritin välttää katsomasta häneen ja kuvitella, ettei tätä ollut edes olemassakaan, hänen läsnäolonsa tuntui jopa ihan siedettävältä.
Kuulin oppilaani Lummetassun kevyen tassutuksen takaani, kun partio lipui hitaasti puiden välissä. Kirjava naaras oli melkein valmis soturikoulutuksensa kanssa – mikä helpotus. Pian minun ei tarvinnut enää nousta linnunlaulun aikaan jankkaamaan samoja vanhoja asioita kerrasta toiseen. Vaikka niin suuresti nautinkin nähdessäni työni hedelmän lopulta ja saadessani kehuja kouluttajan taidoistani punastumiseen asti, ei mestarin titteli ollut minulle mieluisin. Siinä oli liikaa sitoutumista minun makuuni.
“Haistatko mitään?” kysäisin Lummetassulta kuin kokeena, vaikka hyvin tiesin, ettei näillä main liikkunut sisiliskokaan. Kai minun oli yritettävä viedä velvollisuuteni loppuun asti kunnialla ja yritettävä edes esittää opettavani oppilastani.
Lummetassu hätkähti vähän mutta kohotti sitten kuononsa haistellakseen ilmaa. Hetken kuluttua hän laski leukansa alas ja pudisti päätään hieman pettyneen oloisena. “En yhtään mitään, paitsi palaneen puun.”
Sitä hajua olikin tullut impattua viime aikoina yli suosituksen. Kuumuutta seurasi väistämättä kuivuus, ja kaikella kuivalla oli tapana syttyä palamaan oikeissa olosuhteissa. Siitä johtuen siellä täällä metsää saattoi syttyä pieniä paloja. Partiot yrittivät parhaansa mukaan sammutella niitä sitä mukaan, kun niitä syttyi, mutta suurimman työn tekivät kaksijalat. Niitä oli rampannut koko viherlehden ajan tiuhaan alueidemme läpi suihkuttamassa vettä oudoilla, pitkillä käärmeillään palaville pensaille. Oli varmastikin niiden ansiota, että emme olleet vielä palaneet karrelle.
Auringosta oli jäljellä enää punainen hehku taivaalla, mutta siitä huolimatta minusta tuntui, että lämpötilat eivät olleet laskeneet laisinkaan. Oli aivan järjetöntä tehdä yhtikäs mitään näillä ilmoilla, monet olivat jo saaneet lämpöhalvauksen tai kärsivät vähintäänkin nestehukasta palattuaan partiokierroksilta. Minä en halunnut kuulua heihin.
Kiristin tahtiani ja otin vähän matkan päässä edellä kulkevan Pimentovarjon kiinni. Naaras käveli partion kärjessä kuono menosuuntaan päin. Hän vilkaisi minua sivusilmällä, mutta ei sanonut mitään, kaiketi odottaen, että avaisin itse ensin suuni.
“Onko meidän todellakin pakko olla täällä ulkona nyt?” aloitin hienovaraisesti valittaen. “Ei kai mikään tai kukaan edes uhkaa meitä näillä helteillä. Eloklaanin surkimukset ovat varmasti aivan yhtä uuvuksissa näistä helteistä, että on ihme, jos nämä edes merkkaavat omia rajojaan yhä.”
//Pimento?
