Virtaviima
Kirjoittaja: EmppuOmppu
//TAISTELUTARINA (1032 sanaa = 10TaP)
“Matotaisto, pidäkin huoli, että selustamme on turvattu.” Kuolonklaanilaisten rynnätessä kujakissojen – vastenmielisten kulkukissojen, jotka olivat tilapäisiä liittolaisiamme tässä sodassa – perässä eloklaanilaisten kimppuun, varmistin vielä, että siskoni heila, joka oli myös henkilökohtainen palvelijamme, oli perillä aiemmin leirissä laatimastani strategiasta. Minä ja Kyyhkypyrähdys hyökkäisimme edellä, ja Matotaisto pysyttelisi aivan kannoillamme ja huolehtisi, että kukaan ei päässyt yllättämään meitä takaapäin. Se oli niin virheetön taktiikka, etteivät eloklaanilaiset mahtaisi meille mitään.
Ensimmäinen kohteemme oli pienikokoinen, punaruskea tabbykuvioinen kolli, joka vaikuti olevan hieman hukassa keskellä taistelun melskettä. Minä ja siskoni jalomielisesti päätimme avittaa häntä pääsemään tilanteen tasalle ja ryhdyimme piirittämään häntä kuin saalista. Kolli köyristi selkäänsä ja vilkuili meitä keltaisissa silmissään tuikea polte, kun vuorotellen läpsimme häntä eri puolilta, melkein kuin kiusoitellen. Lopulta eloklaanilaisen mitta tuli täyteen ja hän hyökkäsi minua päin. Kissa oli paljon vikkelämpi kuin olin luullut, ja tämä loikkasi selkääni ja ryhtyi raastamaan kynsillään kylkiäni. Sihahdin kiukustuneena, kumarruin ja kierähdin, mutta kolli oli ennättänyt hypätä pois alta ja viiletti nyt jo puolessa välissä aukiota.
Piiskasin hännälläni turhautuneena ilmaa, harkiten jo perään lähtemistä, mutta sitten satuin huomaamaan Kyyhkypyrähdyksen taistelemassa melko kookasta kanelinruskeaa naarasta vastaan parin hännänmitan päässä. Vilkaisin ympärilleni nopeasti, ja huomasin, että Matotaistokin oli kiireinen oman vastustajansa kanssa. Mitä oli tapahtunut täydelliselle suunnitelmalleni yhdessä hyökkäämisestä? No, aivan se ja sama – kyllä minä yksinkin pärjäisin tällaisia nössöjä vastaan.
“Omenahuuma!” huomioni kiinnitti musta kolli, joka kiiti Kyyhkypyrähdystä ja eloklaanilaisnaarasta kohti käpälät hädin tuskin maata hipoen. Kissa oli niin pikkuruinen, että tämä olisi aivan hyvin voinut käydä oppilaasta. Silti tuo syöksyi urheasti kahden itseään huomattavasti suuremman naaraan kamppailun keskelle auttaakseen klaanitoveriaan. Ja joku vielä väitti, että sankarillisuus oli kuollut.
Siskoni oli ihan kelpo taistelija, mutta hänelläkin näkyi selvästi olevan vaikeuksia keskittyä taistelemaan kahta kissaa vastaan, joten päätin tarjota auttavaa käpälääni. Kiersin vaivihkaa eloklaanilaisten taakse näiden yhä jaellessa iskuja Kyyhkypyrähdys-raukalle. Tartuin mustaa kollia hännästä, riuhtaisin hänet äkisti kauemmaksi pentuetoveristani ja sivalsin häntä naamaan kynsilläni, kun tämä kääntyi katsomaan minua. Kollin suusta purkautui tuskaisa huuto, joka havahdutti myös eloklaanilaisnaaraan Kyyhkypyrähdyksen kimpusta.
“Jätä hänet rauhaan!” naaras sihahti hurjistuneena ja yritti rientää toverinsa avuksi, mutta siskoni oli nopeampi ja iski hampaansa tämän reiteen. Eloklaanilainen ärähti samalla kun pyrki epätoivoisesti maahan lyyhistynyttä kollia kohti huolimatta jalkaansa pureutuneesta Kyyhkypyrähdyksestä.
Naamalleni hiipi kylmä virnistys katsellessani jalkojeni juuressa kyyhöttävää kollia, joka yritti punnertaa itseään käpälilleen. “Omenahuuma, ei hätää”, kuulin tämän kähisevän naaraalle. Omenahuuma katsoi kollia silmissä leiskuen viha ja tuska, mutta niiden tunteiden takaa paistoi vielä jotakin vahvempi. Voi meitä onnekkaita – saimme todistaa rakastavaisten viimeisiä hetkiä yhdessä.
Painaessani pienikokoisen soturin maata vasten etutassuillani eloklaanilaisnaaras alkoi rimpuilla entistä vauhkommin sisareni otteessa. “Irrota likaiset käpäläsi hänestä heti paikalla, senkin kirpputurkki!” tämä sähisi sylki lentäen. Kyyhkypyrähdys riuhtaisi Omenahuuman jalkaa voimakkaasti, minkä seurauksena tämä mätkähti maahan vatsalleen, mutta se ei vielä riittänyt tukahduttamaan tämän taistelutahtoa.
Nojasin koko painollani allani pihisevään kolliin kumartuessani lähemmäksi tämän hennonnäköistä niskaa. Vilkaisin virnuillen Kyyhkypyrähdyksen pitelemään eloklaanilaiseen, jonka ammollaan olevissa tummanruskeissa silmissä välähti paniikki, kun tälle valkeni, mitä olin aikeissa tehdä.
“Ei, pyydän, älä -” Ennen kuin naaras ehti päättää lausettaan, olin jo iskenyt hampaani kollin niskaan ja repäissyt tältä niskat nurin niin että rusahti. Sitä seurasi Omenahuuman korvia vihlova ulina, kun tämä yritti aivan sekopäisenä riuhtoa itseään vapaaksi Kyyhkypyrähdyksen otteesta. Vauhkoontuneen naaraan hurjistuneet hyökkäykset olivat yllättävän tehokkaita, ja siskoni näytti ottavan osumaa oikein kunnolla. Lopulta hänen oli päästettävä tämä menemään.
En yllättynyt naaraan suunnatessa heti seuraavaksi minua kohti. Olin tappanut juuri jonkun hänelle tärkeän kissan. Voi nyyh – sellaista se elämä nyt vain oli. Kaikki eloklaanilaiset olivat silmissäni aivan yhdentekeviä, eikä minua olisi liikuttanut tippakaan, vaikka jok’ikinen heistä olisi lakannut olemasta tämän sodan lopputulemana. Itse asiassa se olisi ollut varsin ihanteellinen päätös tälle kaikelle, joten en nähnyt syytä olla avittamatta kyseisen toivekuvan toteutumista hoitamalla oman osuuteni muka-klaanikissojen hävittämisessä.
Ennen kuin Omenahuuma ehti kimppuuni asti Matotaisto ilmestyi jostakin ja jyräsi kanelinruskean naaraan päältä. Kaksikko jäi painimaan maahan parin hännänmitan päähän sillä välin kun itse nousin veltoksi valahtaneen kollin päältä ja tassutin katsomaan siskoani, jonka turkista eloklaanilainen oli nyhtänyt isoja tuppoja taistelun tuoksinnassa. Hänen rintansa oli värjäytynyt punaiseksi siitä kohtaa, mihin hampaat olivat pureutuneet.
“Tuo typerä katti saa kärsiä”, naaras murisi nostaessaan toista etutassuaan ja tarkastellessaan silmät viiruina repeytynyttä kynttään. Vilkaisin Matotaiston ja Omenahuuman suuntaan, ja näytti siltä, että kanelinruskeasta naaraasta ei olisi meille enää jatkossa riesaa, mikäli palvelijamme hoitaisi hommansa kunnolla.
“Käydään siistimässä nuo haavasi”, käännyin sitten naukumaan siskolleni. Kyyhkypyrähdyksellä ei ollut mitään sitä vastaan, ja niinpä me puikkelehdimme vähin äänin taistelun läpi pois aukiolta syvemmälle metsään nuolemaan haavojamme.
Satuimme sopivasti löytämään pienen lammikon riistaeläinten käyttämän kapean polun varrelta. Kyyristyin veden äärelle juomaan. Kun olin sammuttanut janoni, ryhdyin käymään läpi omaa turkkiani. Minulla oli käynyt huomattavasti parempi onni kuin sisarellani, joka todellakin näytti saaneen kunnon löylytyksen. Olin sitä mieltä, että hänkin olisi voinut säästyä pahimmilta haavoilta noudattamalla hyökkäyssuunnitelmaani tunnollisemmin.
Kyyhkypyrähdys istuskeli levottoman näköisenä lätäkön vastakkaisella puolella ja tähysti sinne suuntaan, missä taistelu jatkui yhä. “Toivottavasti Matotaisto osaa tulla tänne”, hän mutisi.
Yritin olla pyörittelemättä silmiäni. “Matotaisto on iso kissa. Eiköhän hän pärjää omillaan hetken”, tuhahdin hieman tympääntyneenä. Nytkin sisareni ajatukset huitelivat vain mielitiettynsä perässä, vaikka meillä oli isompiakin asioita murehdittavana.
Siskoni terävä hännän nytkäytys viesti minulle, ettei kommenttini ollut ollut hänen mieleensä. Jätin sen huomiotta ja yritin johdatella keskustelua hyödyllisempään aiheeseen.
“Ensi kerralla meidän on taisteltava yhdessä. Emme ikinä onnistu, jos sinä ja Matotaisto erkanette luotani saman tien kun alkaa tapahtua.”
Kyyhkypyrähdys kääntyi katsomaan minua korviaan luimistaen. “No se onkin helpommin sanottu kuin tehty, kun vihollisia puskee joka puolelta.”
“Juuri siitä syystä teidän pitää pysyä lähelläni, jotta voimme käydä heitä vastaan yhdessä!” puuskahdin turhautuneena. Kyyhkypyrähdys mulkaisi minua selvästi ärtyneenä. Hän olisi varmastikin napauttanut takaisin jotakin ikävää, ellei meitä olisi keskeyttänyt lähestyvien käpälänaskelten töminä.
Nousin äkkiä ylös ja tihrustin aluskasvillisuuden sekaan varuillani. Lihakseni eivät rentoutuneet vielä silloinkaan, kun tunnistin tulijan Matotaistoksi. Häntä olin vähiten kaivannut paikalle juuri nyt. Sisareni sen sijaan riemastui kollin saapumisesta ja tassutti tätä vastaan häntä kaarrettuna selkänsä ylle. Käännyin katsomaan muualle nenääni nyrpistäen, kun kaksikko ryhtyi kiehnäämään toistensa turkeissa kehräyksen saattelemana.
Kaikki oli ollut niin paljon paremmin, kun Matotaisto oli ollut pelkkä juoksupoika eikä sen enempää kummallekaan meistä. Nyt siskoni ei osannut muuta tehdäkään kuin kaivata sydänkäpysensä perään kun he ajautuivat toisistaan erilleen. Niin yököttävää. Sellainen tunteilu teki heikoksi.
Siirryin vähän syrjemmäksi nuolemaan haavojani kun Matotaisto ja Kyyhkypyrähdys jäivät pesemään toisiaan lammikon viereen. Jahka olisimme levänneet hetken, palaisimme takaisin taisteluun, jossa pääsisin onneksi purkamaan höyryjä.
