Virtaviima
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kuorsaus tunki kevyen uneni läpi ja herätti minut jo neljännettä kertaa samana yönä. Raotin silmiäni hämärässä kuorsauksen jatkuessa, mutta olin liian väsynyt kyetäkseni paikantamaan mölyn lähdettä. Niinpä kurotuin tökkäämään nenälläni viereisellä pedillä nukkuvaa Kyyhkypyrähdystä, joka avasi saman tien vihreät silmänsä ja kohdisti niiden unisen katseen minuun. Heilautin kuonoani kohti pesän suuta, ja sisareni nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
Hiivimme ulos pesästä hiljaiselle pääaukiolle, jossa Kalmakuu oli vahdissa. Ohitimme soturin sanaakaan sanomatta ja jatkoimme piikkihernetunnelille, jonka läpi livahdettuani tunsin väsymyksen vähitellen karisevan pois.
”Vannon Pimeyden Metsän nimeen, että kunhan nappaan sen kuorsaajan, niin…” Kyyhkypyrähdys murisi yhä unentokkuraisena.
”Se on varmasti joku niistä puoliverisistä”, tuhahdin turkkiani ravistellen. Metsässä oli yhä pimeää, mutta taivaanranta oli alkanut jo vaalentua. ”Minusta puhdassyntyisillä kuolonklaanilaisilla pitäisi olla oikeus omaan pesään. Tai puoliveriset pitäisi ajaa taivasalle nukkumaan.”
”En väitä vastaan”, Kyyhkypyrähdys avasi suunsa leveään haukotukseen, joka tarttui myös minuun. Viileä aamuilma virkisti vähän, mutta ei se korvannut menetettyjä yöunia.
Kävelimme metsässä hyvän tovin puhumatta sanaakaan. Nautin hiljaisuudesta kun sitä vielä kesti. Pian joutuisin palaamaan takaisin kovaäänisten klaanitoverieni seuraan.
”Virtaviima.” Tunsin sisareni pysähtyvän yhtäkkiä, kun olimme tupsahtaneet metsästä aukeampaan maastoon. Hidastin itsekin askeliani ja käännyin katsomaan häneen hieman kysyvästi. Kyyhkypyrähdyksen suu oli raollaan, ja hänen niskakarvansa olivat nousseet sojottamaan pystyyn. ”Täällä on tunkeilija.”
Maistellessani ilmaa huomasin itsekin saman – tuuli toi kielelleni vieraan kissan tuoksun. Yrittikö joku typerä kulkukissa tunkeutua Kuolonklaanin reviirille? Sellainen ei käynyt laatuun, ei ainakaan minun vahtivuorollani!
”Käydään toivottamassa hänet oikein lämpimästi tervetulleeksi”, urahdin siskolleni, ja tämä vastasi minulle paljon puhuvalla katseella.
Lähdimme liikkumaan ääneti hajun suuntaan. Joka askeleella tuoksujälki vahvistui, eikä mennyt aikaakaan, kun silmäni havaitsivat edessäpäin liikettä. Meitä kohti tassutti musta kollikissa, joka ei alkuun näyttänyt huomaavan meitä, mutta hyvin äkkiä tämän vihreät silmät laajenivat ja tämä pysähtyi niille sijoilleen.
”Olet pahasti eksyksissä, pikkukissa”, Kyyhkypyrähdys liversi uhkaavasti kaartaessaan sivusta päin lähemmäksi kollia. Kulkurin karvat väreilivät levottomasti, mutta tämä piti äänensä vakaana puhuessaan:
”Haluan takaisin Kuolonklaaniin.”
Vaihdoimme Kyyhkypyrähdyksen kanssa hieman yllättyneitä katseita – mitä tämä katti oikein höpisi? En ollut eläessäni nähnyt koko kissaa, joten jos hän todella oli kuolonklaanilainen, siitä oli hyvin pitkä aika. Ja jos minulta kysyttiin, niin se oli aivan liian pitkä aika.
“Sääli, että sinua ei haluta takaisin”, mau’uin mukamas surullista esittäen, liikkuen koko ajan lähemmäksi tunkeutujaa samalla kun Kyyhkypyrähdys lähestyi toiselta puolelta. “Jos olisit törmännyt joihinkin toisiin – kuten niihin säälittäviin puoliverisiin -, olisit saattanut päästä lähtemään vähin äänin.”
Kyyhkypyrähdys seisahtui kollin selän taakse. “Mutta sinulla kävi tosi huono tuuri tällä kertaa. Me emme nimittäin päästä sinua helpolla.”
Ennen kuin kolli ehti suutaan avata, syöksähdin tätä kohti hampaat paljastettuina. Samaan aikaan Kyyhkypyrähdys sivalsi kynsillään kissan poskea ja horjutti tämän tasapainoa, kun minä puolestani upotin hampaani kollin pehmeään niskaan. Tunkeutuja kiljahti kivusta, mutta sen jälkeen tästä ei kuulunut enää pihahdustakaan koko aikana.
Yhteenotto oli lyhyt ja verinen, lähinnä siitä syystä, että tunkeutuja antoi periksi hyvin nopeasti. Kolli ei edes yrittänyt taistella vastaan, kun minä ja siskoni kynsimme, purimme ja retuutimme häntä yhdessä ja vuorotellen oikein antaumuksella.
Lopuksi Kyyhkypyrähdys tarttui veltoksi valahtunutta kissaa niskasta kiinni. Tämän silmät olivat puoliksi raollaan kuin kuolleella saaliseläimellä, mutta kollin kyljet kohoilivat yhä, mikä kertoi tämän olevan yhä elossa. Lähdimme raahaamaan siskoni kanssa höykkyytettyä kulkuria kohti etelän puoleista rajaa, jonka suunnasta tämä oli tullutkin.
Ukkospolun katkun lehahtaessa nenääni mieleeni juolahti idea. Katsahdin siskooni silmiäni siristäen.
”Mitä jos annetaan hirviöiden hoitaa likainen työ loppuun?” kysyin kääntäen korviani Ukkospolun suuntaan. Kyyhkypyrähdyksen silmissä välähti oivallus, ja hän lähti empimättä raahaamaan haavoittunutta kollia tummaa polkua kohti, joka halkoi maisemaa kuin synkkä joki.
Jäin odottamaan Ukkospolun reunaan, kun sisareni kävi jättämässä kissan hirviön reitille ja palasi sitten luokseni. Hetkisen kuluttua kaukaisuudessa välähti suuri, keltainen silmäpari, ja hirviön etäinen jyrinä muuttui kovemmaksi sen nelistäessä Ukkospolkua pitkin kasvavalla nopeudella.
Peräännyimme Kyyhkypyrähdyksen kanssa suosiolla kauemmaksi polusta, kun maa tassujemme alkoi täristä hirviön lähestyessä. Musta kissa makasi harmaalla kivellä liikkumattomana, selvästikin täysin kohtalonsa hyväksyneenä. Hölkkäsimme jo poispäin reipasta vauhtia, kun takaapäin kuului hirviön kirskuva ääni ja sitä seuraava vastenmielinen rusahdus. Ei tarvinnut katsoa taaksepäin tietääkseen, että tunkeilija oli litistynyt hirviön massan alle.
Pysähdyin hetken päästä ja vilkaisin taakseni. Ukkospolku näkyi enää pelkkänä tummana viivana kaukaisuudessa. Käännyin katsomaan sisareeni ja lipaisin suupieliäni, jotka olivat yhä tunkeilijan veren peitossa.
Niiskautin nenääni. ”Mentäisiinkö syömään jotakin?”
