Yrttitassu
Kirjoittaja: Auroora
Hehkuaskel oli raivoissaan kun kuuli, mitä olin tehnyt. Normaalisti ystävällisen naaraan vihaisuus sai minutkin säpsähtämään, ja vaikka en aivan ymmärtänytkään, mikä nyt oli niin kamalaa, olin häpeissäni. Olin pahoittanut Hehkuaskeleen mielen ja hänen sanojensa mukaan kaiken lisäksi aiheuttanut naaraalle lisää työtä. Sitä en ollut ollenkaan halunnut. Olin vain halunnut vähän maistella hänen yrttejään. Jos olisin tiennyt, että tekoni aiheuttaisi yksin työskentelevälle parantajanaaraalle näin paljon lisää hommia, en tietenkään olisi tehnyt sitä.
Olin niin pahoillani, että tarjouduin jopa Hehkuaskeleen uudeksi parantajaoppilaaksi. Oikeastaan se ei ollut hullumpi idea, minunhan nimenikin oli Yrttitassu. Mikä olisi ollut sopivampaa, kuin Yrttitassu-niminen parantajaoppilas? Kenties vanhempani olivat tarkoittaneet juuri tätä nimetessäni minua. Olisin varmasti ikävöinyt taistelemista ja saalistamista ja kiipeilyä ja partioimista ja uimista ja kalastamista, mutta ainakin minun nimeni kävisi nyt järkeen. Hehkuaskel ei kuitenkaan vaikuttanut kovin vakuuttuneelta, vaikka kerroin hänelle, miten sopiva nimeni olisi tähän hommaan. Naaras höpötti jotain siitä, ettei pelkkä nimi voinut olla syynä parantajan tien valitsemiselle. Ei väkisin.
Kaikeksi onneksi pääsin pian pois parantajan pesältä. Hehkuaskel sanoi jalkani olevan niin kunnossa, että voisin aloittaa harjoittelemisen, mutta vain kevyesti näin aluksi. Rankemmat harjoitukset, kuten kiipeileminen, saisivat odottaa vielä muutamia päiviä. Kylmäliekille kerroin vain, että olin täysin terve ja voisin jatkaa koulutustani pidättelemättä ollenkaan. En tiennyt, uskoiko mestarini sanomaani.
Ainakaan emme aloittaneet millään kovin rankoilla harjoituksilla. Harjoittelimme jälleen vaanimista, mikä oli mielestäni aivan kamalan tylsää! Pimeyden metsä soikoon. Pidin metsästämisestä, pidin siitä, kun sain saalista kiinni, mutta tämä odottelu oli ärsyttävää. Olisin halunnut vain juosta saaliin perässä vaanimisen sijaan. Minähän olin nopeakin! Minun oli päästävä hyödyntämään tätä lahjaani, eikä vaaniminen oikein antanut vikkelille jaloilleni tilaisuutta loistaa. Mutisten ja hiljaa kiroten kuitenkin kuuntelin Kylmäliekin opastusta ja annoin kaikkeni myös vaanimisharjoituksissa. Mitä ahkerammin opettelisin, sitä nopeammin pääsisin soturiksi. Ja sitten pääsisin viimein kulkemaan vapaasti reviirillä.
Kun Kylmäliekki päätti, että olin kehittynyt tarpeeksi saalistajana, alkoi hän pitää enemmän taisteluharjoituksia. Siitä minä pidin! Oli hauskaa päästä hutkimaan ja potkimaan tassuillaan, enkä pidätellyt harjoituksissa ollenkaan! Annoin aivan kaikkeni, huidoin tassuillani niin nopeasti kuin pystyin enkä pysähtynyt hengähtämään hetkeksikään. Välillä unohdin pitää kynteni piilossa, mistä Kylmäliekki ja vastustajinani toimineet oppilastoverini joutuivat jatkuvasti huomauttelemaan. Minusta siinä ei ollut mitään pahaa, ainakin taistelimme tosissamme. Toisaalta en halunnut satuttaa mestariani tai kavereitani, joten kuuliaisesti vedin kynteni sisään aina jonkun siitä tiuskaistessa.
Kylmäliekki ei kauheasti kehunut taistelutaitojani, joten päättelin, etten ehkä loistanut siinäkään. Olin toivonut olevani ainakin taistelemisessa hyvä, sillä en ollut kummoinenkaan metsästäjä, mutta selvästi jouduin pettymään. Halusin olla edes jossain tosi hyvä! Tietysti olin nopea ja olin hyvä kiipeilemään, mutta se ei ollut ollenkaan yhtä siistiä. Olin kateellinen Taivastassulle, joka oli aivan mestarisaalistaja jo oppilasikäisenä, sekä Virtatassulle, joka voitti minut taistelussa lähes aina. Yritin pyytää Kylmäliekiltä lisäharjoituksia, jotta minusta voisi tulla sekä loistava taistelija että saalistaja, mutta hän vain sanoi, ettei ongelma ollut harjoituksen puutteessa, vaan siinä, että olin aivan liian kärsimätön ja innostuin liikaa. En ymmärtänyt häntä, minä en ollut kärsimätön. Enkä innostunut liikaa. Sitä paitsi, vaikka hänen sanomansa olisi ollut totta, mitä vikaa siinä olisi ollut? Minun olisi vain harjoiteltava lisää, ja sitten minusta tulisi varmasti kaikista paras.
Eräänä päivänä Kylmäliekki vei minut joelle harjoituksiin. Olin hiukan ymmälläni, sillä mestarini ei koskaan ollut sanonut minulle opettavansa minulle uimista. Olisin tietysti halunnut uida, se olisi ollut siistiä, mutta Kylmäliekki oli kertonut, ettei itsekään osannut uida. Mitä ihmettä me siis teimme joella?
Katsoin uteliaasti allamme virtaavaa tummaa – ja oletettavasti jäätävää – vettä, joka kiirehti kovaa vauhtia Hehkulampea kohti. Minä en varmasti pysyisi pinnalla, jos tuonne putoaisin.
“Vesi ei ole tässä kohdassa vielä jäätynyt”, Kylmäliekki sanoi ja seisahtui viereeni, hänenkin katseensa kiinnittyneenä liikkuvaan veteen. “Voimme siis harjoitella tässä.”
Vaikka kuinka halusinkin oppia uimaan, en oikeastaan halunnut tehdä sitä juuri nyt kun vesi oli näin jäistä. Olin valmiina väittämään vastaan mestarilleni, mitä en muuten usein tehnyt, kun hän keskeytti minut.
“Emme ole täällä harjoittelemassa uimista. Opetan sinut kalastamaan.”
Katsoin Kylmäliekkiä suurin, hämmästynein silmin. Kalastamaan? Se ei kuulostanut kovin hohdokkaalta. En tiennyt ketään, joka olisi kovin hyvä kalastamisessa – sillä ei varmasti niittäisi mainetta. Toisaalta… olisi ihan hienoa olla paras jossakin. Ja koska parhaan kalastajan titteli oli kaiketi vielä vapaana, ehkä voisin tähdätä siihen. Etenkin nyt, kun aloin olla varma siitä, ettei minusta koskaan tulisi parasta metsästäjää tai parasta taistelijaa.
“Selvä”, sanoin ja olemukseni oli tavallista keskittyneempi. Tämä oli minun viimeinen mahdollisuuteni olla loistava jossain. En varmasti heittäisi sitä hukkaan.
Kylmäliekki istuutui joen törmälle ja tuijotti veteen. Tein samoin katsoen häntä kysyvästi: mitä ihmettä me oikein odottelimme? Hiljaisuus lankesi välillemme, kun Kylmäliekin herkeämätön katse lepäsi joen mustassa vedessä. Yhtäkkiä näin jonkin hopeisen vilahtavan pinnan alla, ja samalla silmänräpäyksellä Kylmäliekin tassu kauhaisi vettä. Säpsähdin hiukan ja katsoin häntä uteliaana.
“Äh, en oikeastaan osaa kalastaa, kuten huomasit”, hän sanoi ja kohtasi katseeni. “Mutta noin se tapahtuu. Odotat vain, että kala sattuu kohdalle, ja sitten yrität napata sen maalle. Kalat eivät ole samanlaisia, kuin muut riistaeläimet: maalla ne ovat avuttomia ja voit tappaa ne helposti.”
Nyökyttelin Kylmäliekin selostukselle. Kuulosti melko helpolta. Minun piti vain olla nopea ja tarkkaavainen – ja onneksi olinkin juuri sitä. Suuntasin siis katseeni veteen aivan kuten Kylmälirkki oli tehnyt ja odotin kalojen saapuvan. Kuten mestarini oli sanonut, kalat poikkesivat tavallisista maalla elävistä riistaeläimistä useilla tavoilla, ja yksi niistä oli selvästi se, etteivät ne nukkuneet talvisin. Kaloja nimittäin alkoi ilmestyä pian. Silmäni säkenöivät innostuksesta ja iskin tassuni nopeasti veteen. Yritin kauhoa kalojani kynsiini, mutta yksikään ei uinut ansaan. Pettyneenä nostin tassuni vedestä.
“Hyvä yritys, näytit olevan lähellä”, Kylmäliekki kehui eikä hän kuulostanut siltä, että oli sanonut niin vain kannustaakseen. Sain hiukan itsevarmuutta siitä, joten keskityin entistä kovemmin seuraavaan yritykseeni. Nojauduin hiukan veden ylle. Kylmäliekki ei ollut tehnyt niin, mutta uskoin, että näin ehtisin reagoimaan nopeammin. Pidin etutassuni veden päällä, katsoen silmä tarkkana milloin kaloja taas imestyisi. Pian näin hopeansävyisen salaman syöksähtävän ohitseni veden pinnan alla ja upotin tassuni veteen suuren läiskähdyksen saattelemana. Kauhaisin vettä kuten mestarini oli ohjeistanut, ja silmäni laajenivat voitonriemusta kun tunsin tassussani jonkun liukkaan ja sätkivän. Heitin saaliini maalle lumen keskelle, missä se alkoi heittelehtiä kummallisesti. Katsoin kysyvästi Kylmäliekkiä.
“Hienoa, Yrttitassu! Sait kalan”, hän sanoi ja astahti lähemmäs saalistani. “Tapa se kuten normaalisti tappaisit riistasi.”
Nyökkäsin ja iskin hampaani kohtaan, missä oletin kalan niskan olevan. Minun ei tarvinnut purra sitä kovaakaan, ennen kuin limainen otus lopetti hillittömän liikkumisensa. Se tuntui suussani kummalliselta, oudon liukkaalta ja se tuoksui myös vieraalta. Kalalla ei ollut turkkia, vaan sen kehoa peitti hopeinen ja säihkyvä pinta.
“Oletko aiemmin maistanut kalaa?” Kylmäliekki kysyi hymyillen ja pudistin päätäni. “Maista vain. Saat tämän kerran syödä saalistamasi riistan. Aavistelen, että tulet kalastustaidoillasi tuomaan vielä rutkasti kalaa leiriin.”
Hymyilin leveästi.
“Kiitos, Kylmäliekki!”
En epäröinyt hetkeäkään vaan iskin hampaani kalan lihaan. Se maistui erilaiselta, kuin maalla elävä riista. Tietysti esimerkiksi linnut maistuivat aivan eriltä, kuin vaikkapa hiiret, mutta kalan maku oli todellakin ainutlaatuinen – mutta ei paha ollenkaan. Ei kestänyt kauaakaan, kun olin jo hotkaissut koko kalan. Toisaalta se ei ollut ollutkaan kovin suuri, suunnilleen hiiren kokoinen.
“Ihan hyvää”, sanoin mietteliäästi. Pidin ehkä enemmän hiiristä ja oravista, mutta kyllä tätäkin söi. Sitä paitsi näin lehtikadon aikaan ei ollut varaa nirsoilla.
Kylmäliekki nyökkäsi.
“Maistuu hiukan erilaiselta kuin muu riista, eikö?” hän sanoi ja väräytti huvittuneena viiksiään. “Klaanissamme ei ole paljoa kalastajia, joten kalaa ei ole yleensä paljoa tuoresaaliskasassa. Ei ihme, ettet ole maistanut sitä.”
“Minä aion alkaa kalastajaksi!” sanoin päättäväisesti. Tämä oli asia, jossa voisin oikeasti olla hyvä. Sitä paitsi voisin näin korvata kaiken riistan, jonka tulisin metsästyspartioissa menettämänä surkeiden saalistajan taitojeni takia.
“Hyvä”, Kylmäliekki sanoi ja nyökkäsi hyväksyvästi. “Tarvitsemme kalastamiseen kykeneviä kissoja. Harjoitellaan vielä hiukan.”
Koska Kylmäliekki ei oikein itse osannut kalastaa, olin alkanut harjoittelemaan sitä omalla ajallani. Olin hyvin motivoitunut, ja mestarinikin mielestä epätavallisen keskittynyt. Halusin tulla mestarikalastajaksi. Olin jo nyt ihan hyvä, niin Kylmäliekki oli ainakin sanonut, mutta halusin olla vielä parempi. Halusin saada kiinni joka ikisen kala, joka ohitseni ui. Tällä hetkellä onnistuin nappaamaan vain kenties joka neljännen. Sitä paitsi kaloja ei aina sattunut kohdalleni kovin paljoa. Kerran sain istua joen törmällä kalaa odottamassa niin kauan, että ohut lumikerros kasaantui pääni päälle.
Kenties syy sille, miksi kykenin kalastuksessa kärsivällisyyteen oli se, että yksinkertaisesti pidin siitä niin paljon. Kalastaminen oli kuin hauska peli. Ensin oli odotettava herkeämättömästi saalista. Sitten yks kaks sellainen viuhahti ohitse ja oli oltava todella nopea saadakseen sen kiinni. Se oli hauskaa. Lisäksi onnistumisen tunne, kun sain kalan kiinni, oli monenkertainen verrattuna siihen, kun sain esimerkiksi hiiren kiinni metsästyspartiossa. Sitä paitsi tulokset olivat huomattavasti parempia. Metsästyspartioissa sain yleensä kiinni enintään kaksi hiirtä – tuo kerta oli todellakin ollut onnen päiväni – mutta kalastaessani sain usein kolme tai neljäkin kalaa kiinni.
Kun Kylmäliekki oli vakuuttunut siitä, että minusta tulisi ennemminkin kalastaja kuin metsästäjä, oli hän siirtänyt painotuksen saalistamisesta taistelemiseen. Tietysti hänen aikeenaan oli edelleen kouluttaa minusta tarpeeksi hyvä metsästäjä, jotta minusta olisi hyötyä klaanille myös saalistuspartioissa. Enää tavoitteena ei kuitenkaan ollut tehdä minusta loistavaa tai edes hyvää metsästäjää. Mukiinmenevä kelpasi ja se kävi minullekin hyvin.
Nyt pääsin nimittäin suurimmaksi osaksi eroon tylsistä metsästysharjoituksista. Olimme alkaneet harjoittelemaan taas kiipeilyä – Hehkuaskel olikin kaiketi kertonut, ettei jalkani ollut vielä täysin parantunut parantajan pesältä vapautuessani, joten pääsimme jatkamaan kiipeilyharjoituksia vasta nyt. Hyvä, ettei naaras päästänyt minua oppilaakseen: eihän hän luottanut minuun ollenkaan! Sitä paitsi, jos olisin ollut parantaja, en olisi päässyt kalastamaan. Ja kalastaminen oli aivan parasta.
Kuut etenivät ja harjoitukset muuttuivat haastavammiksi. Se ei tarkoittanut, ettenkö olisi edistynyt. Päinvastoin, Kylmäliekki oli päättänyt muuttaa harjoituksemme hiukan vaikeammiksi tasoni noustessa. Minun oli kiivettävä korkeammalle, ja pääsinkin näkemään latvasta avautuvan maiseman, kuten olin koulutukseni alussa haaveillut. Juoksuharjoituksissa juoksimme yhä pidempiä matkoja ja aikoja. Se oli haastavaa, vaikka olinkin nopea: selvästi en ollut kovinkaan kestävä. Kylmäliekin mukaan se ei haitannut, sillä harvoin soturit joutuivat kulkemaan pitkiä matkoja näin nopeasti. Kunhan selviäisin partioissa, se riittäisi.
Taisteluharjoitukset oppilastovereideni kanssa olivat myös lisääntyneet. He olivat myös kehittyneet paremmiksi, joten harjoituksissa oli paljon enemmän haastetta. Kylmäliekin mukaan minun onnistumistani pidättelivät edelleen samat seikat: en ollut tarpeeksi kärsivällinen, en harkinnut tarpeeksi liikkeitäni, en kyennyt hillitsemään innokkuuttani. Yritin kyllä parhaani, mutta taisteleminen tovereideni kanssa oli vain aivan liian hauskaa. Kenties Kylmäliekin olisi pitänyt laittaa minut taistelemaan vain häntä vastaan. Muita oppilaita vastaan olin hiukan kilpailuhaluisempi ja kenties leikikkäämmällä tuulella.
Olin kiireinen myös harjoitusten ulkopuolella. Ensinnäkin minun tuli osallistua partioihin. En ollut varma, pidinkö rajapartioista vai metsästyspartioista enemmän – tai pikemminkin, kummasta pidin vähemmän. Rajapartiot olivat tylsiä, sillä kuljimme vain rajoja pitkin vahvistamassa merkkejä. Silloin tällöin matkan varrelle sattui jokin kiinnostava, uusi haju, mutta harvoin se johti mihinkään. Metästyspartioissa taas jouduin metsästämään, ellemme suunnanneet joen lähelle. Jos niin kävi, sain kalastaa. Ne olivat parhaita partioita.
Partioiden lisäksi tehtävänäni oli myös klaaninvanhimpien auttaminen. Olin kuvitellut inhoavani sitä, mutta oikeastaan oli ihan hauskaa kuunnella vanhusten tarinoita. Sain kuulla tarinoita Punatähdestä, joka oli kuollut ennen kuin olin ollut tarpeeksi vanha tutustumaan klaanin edelliseen päällikköön. He kertoisivat ajoista ennen Eloklaania. Minun oli vaikea edes kuvitella, millaista metsässä oli ollut ennen toista klaania. Eloklaani tuntui jotenkin niin ikuiselta, yhtä vanhalta kuin Kuolonklaani, vaikka klaaninvanhimmat teroittivat, ettei asia ollut ollenkaan niin. Eloklaani koostui erakoista ja kotikisuista, eikä heissä virrannut samaa klaanikissan verta kuin meissä. Niin he minulle kertoivat, mutta en ollut varma, mitä mieltä olin eloklaanilaisista. Kaikki klaanissa tuntuivat puhuvan heistä jyrkkään sävyyn, mutta kun olin tavannut eloklaanilaisia kokoontumisissa, he olivat vaikuttaneet ihan mukavilta. Ainakin mukavammilta kuin monet kuolonklaanilaiset.
En kuitenkaan voinut sanoa ajatuksiani ääneen. Etenkään nyt, kun Henkäystähti oli päällikkö. Vaikka hän ei ollut suoraan puhunut mistään suunnitelmista Eloklaania vastaan, vaikutti päällikkö aina happamalta kun joku mainitsikaan naapuriklaanimme.
Minua Eloklaani kiinnosti. Oli outoa ajatella, että klaani koostui kissoista, joista osa oli joskus elänyt metsän ulkopuolella. Ajatella! Mitähän kaikkea he olivat päässeet näkemään? Osa heistä oli ollut kotikisuja, mikä tarkoitti sitä, että he olivat eläneet kaksijalkojen kanssa. En voinut kuvitellakaan, miten pelottavaa se varmasti oli heille. Olin vain kerran nähnyt yhden noista kummallisista olennoista. Se oli ollut metsässä kulkemassa, kaiketi metsästämässä, aivan kuten me. Se oli ollut valtava ja nimensä mukaisesti kulkenut kahdella takajalallaan. En ymmärtänyt, miten se pysyi pystyssä: kun itse olin kokeillut seistä takajaloillani, olin vain kaatunut. Kotikisut olivat varmasti todella rohkeita, kun uskalsivat elää noiden jättiläisten kanssa. Ymmärsin kyllä, miksi he halusivat karata heidän luotaan.
Erakot taas olivat päässeet näkemään maailmaa. Niin minäkin halusin tehdä: halusin matkata kaukaisille maille, kulkea kauemmas kuin yksikään muu kissa. Jo pelkästään tämä metsä tuntui suunnattomalta. Maailma sen rajojen ulkopuolella oli varmasti valtava, niin suuri, ettei kaltaiseni hölmö oppilas olisi sitä voinut käsittääkään.
