Yrttitassu
Kirjoittaja: Auroora
Tänään luvassa olisivat kiipeilyharjoitukset! Olimme Kylmäliekin kanssa viilanneet viime päivät vaanimista, ja hänen sanojensa mukaan olin jo tehnyt edistystä. Tiesin kuitenkin, etten missään nimessä ollut vaanimisessa tai ylipäätään metsästämisessä mikään mestari, ja tuskin koskaan tulisin olemaan. Mutta hällä väliä. Taisteleminen ja kiipeileminen ja juokseminen ja oikeastaan mikä vain oli hauskempaa kuin metsästäminen. Saaliiden vaaniminen oli tylsää, enkä koskaan jaksanut odottaa tarpeeksi kauaa. Tietysti itse saaliin perässä juokseminen oli viihdyttävää, mutta minulla ei riittäisi kärsivällisyyttä sen kiinni saamiseen. Mutta hällä väliä.
Hölkkäsin nyt reippain askelin mestarini perässä metsän läpi. Kylmä lumi peitti maata, sitä oli satanut kunnioitettavan paksu kerros viime yönä. Toivoin, ettei puun kaarna olisi liian huurteista ja liukasta. Halusin onnistua edes jossain, eivätkä olosuhteet vaikuttaneet olevan puolellani. Silti tekisin parhaani tehdäkseni Kylmäliekkiin vaikutuksen. Kiipeäisin korkeammalle kuin kukaan kuolonklaanilainen, ei, kukaan kissa, oli koskaan kiivennyt! Näkisin latvasta kaukaisia maailmoja, joista muut saisivat vain unelmoida. Kenties tuolla ylhäällä latvustossa eli ainutlaatuisia lintulajeja, joihin kukaan ei ollut koskaan törmännyt. Minä näkisin ne, ottaisin muutaman kiinni ja veisin leiriin tuliaisiksi.
Ensin kuitenkin pitäisi päästä latvaan. Kylmäliekki pysähtyi erään männyn juurelle, jonka runko näytti selviytyneen pahimmalta lumipyryltä. Hän katsoi sitä hetken mietteliäästi mittaillen puuta katseellaan juurakosta latvaan, ja kääntyi sitten puoleeni.
”Selvä. Tee kuten ohjeistin: ota kynsillä kunnolla kiinni ja hyödynnä oksia. Kiipeä vain niin pitkälle, että jaksat vielä tulla alaskin”, savunharmaa kolli selitti. ”Muista, ettei sinun todellakaan tarvitse yrittää latvaan kiipeämistä. Oikeastaan parempi, jos pysyttelet matalammilla oksilla.”
Nyökyttelin kuuliaisesti, vaikkei aikomuksenanikaan ollut pitäytyä matalammilla oksilla. Kiipeäisin niin ylös kuin pääsisin. Kylmäliekkikään ei voisi olla vihainen minulle, jos kiipeäisin latvaan. Se olisi suuri saavutus se.
Hetkeäkään epäröimättä loikkasin kohti runkoa ja tarrasin tiukasti kiinni kynsilläni. Otteeni piti, oikeastaan yllättävänkin hyvin kun lähdin hinaamaan itseäni ylöspäin. Minulla kesti hetken päästä kiipeilemisestä jyvälle, mutta sitten kun pääsin, vauhtini vain kiihtyi. Välillä hypähdin puusta ulkonevalle oksalle ja lepäsin hetken, mutta jatkoin pian matkaani. Koko ajan liikkumiseni tuntui vain kevyemmältä ja vaivattomammalta, vaikka olinkin väsyneempi. Halusin vain päästä ylemmäs; tarmokkuuteni antoi minulle voimaa. Kylmäliekin huuteluista välittämättä kapusin yhä korkeammalle puuhun. Tämä oli hauskaa!
Ehdin kiivetä vielä pari oksanväliä ennen kuin väsymys alkoi viimein saada minua kiinni. Vilkaisin alas: maahan oli pitkä matka. Ehkä oli sittenkin ollut virhe kiivetä näin korkealle. Näin kuitenkin oksan lähettyvillä. Voisin vain levätä sen päällä hetken ja palata sitten takaisin maahan. Päättäväisesti hypähdin oksaa kohti, mutta selvästi kehoni oli väsyneempi kuin olin kuvitellutkaan. Tassuni hamusi oksaa kun hypähdin ylöspäin, mutta se tapasi vain ilmaa. Jähmetyin jännityksestä kun tajusin, mitä oli tapahtumassa: minä putoaisin! Kirkaisin hätääntyneenä, kun aloin vinhaa vauhtia pudota kohti maata. Matkalla osuin pariin oksaan, mutta kaikeksi onneksi ne eivät käyneet kovin kipeää. Maahan viimein tömähtäessäni jalkaani iski kuitenkin räjähtävä, poltteleva kipu, ja vaikka kaikki ilma oli törmäyksessä paennut keuhkoistani, päästin ilmoille kimeän rääkäisyn.
Kylmäliekki riensi luokseni huoli kasvoiltaan paistaen.
”Mihin sattui?” hän kysyi tutkien minua katseellaan, yrittäen paikantaa kivuliaiden parkaisujeni aiheuttajan. En saanut kivulta sanaa suustani; tuntui, kuin oikea takajalkani olisi ollut tulessa. Yritin liikuttaa sitä, mutta se vain sattui kahta kauheammin.
Liikkeestäni Kylmäliekki sai pääteltyä, mistä kiikasti.
”Viedään sinut leiriin nyt heti”, mestarini sanoi vakavasti. ”Jalkasi on ehkä murtunut. Hehkuaskeleen on katsottava sitä tarkemmin. Pystytkö nousemaan ylös?”
Hengitin syvään muutaman kerran ja yritin kerätä itseni. Jalkani ei paranisi tässä makaamalla, ja vaikka siihen sattui niin paljon, että olisin halunnut itkeä, onnistuin jotenkin kampeamaan itseni ylös lumisesta maasta. En kuitenkaan uskaltanut varata jalalleni ollenkaan painoa. Kylmäliekki asettui vierelleni ja antoi minun nojata häneen. Lähdimme sitten takaisin kohti leiriä.
”Taisin sanoa sinulle, ettei sinun pitäisi kiivetä kovin korkealle”, soturi sanoi varoen liikkumasta minulle liian nopeasti. Kohautin lapojani.
”Sinä sanoit, että olisi parempi jos pysyttelisin matalalla”, korjasin ja onnistuin kivusta huolimatta virnistämään. Minua kuitenkin hiukan hävetti se, että olin noin vain jättänyt mestarini ohjeet huomiotta. Olin kuin mikäkin kakara!
Kylmäliekki ei enää sanonut siihen mitään. Jatkoimme leiriin hiljaisuudessa, jonka välillä rikoin kyselläkseni, mitä tekisimme seuraavalla harjoituskerralla. Kylmäliekki vain sanoi, että katsotaan sitä sitten.
Viimein saavuimme leiriin. Muutamien kissojen katseet kääntyivät suuntaani, ja vaikka pidinkin huomiosta, en todellakaan halunnut kenenkään tietävän totuutta vammastani. Kylmäliekki johdatti minut parantajan pesään, jonka voimakas yrtin tuoksu sai minut irvistämään hiukan. Mestarini vaihtoi Hehkuaskeleen kanssa pari sanaa ja nyökäten minulle lähti sitten ulos pesästä. Parantajanaaras kävi sitten töihin ja alkoi tutkia jalkaani. Yritin pitää mölyt mahassani, mutta välillä sihahdin kivusta kun hän taivutteli kipeää jalkaani. Lopulta naaras oli valmis antamaan tuomioni.
”Jalkasi on nyrjähtänyt. Joudut lepäämään täällä puoli kuuta.”
Katsoin Hehkuaskelta suu ja silmät ammollaan. Mitäh?! Minulla ei ollut aikaa odotella täällä kokonaista puolta kuuta! Minun oli päästävä harjoittelemaan! Jotta pääsisin soturiksi! Tätä en ollut suunnitellut sitten ollenkaan.
”Mutta minun on harjoiteltava Kylmäliekin kanssa! En voi olla täällä!” yritin vedota parantajanaaraaseen, mutta hän vain pudisteli päätään.
”Sinä pysyt täällä”, hän sanoi napakasti ja lysähdin läheisille sammalille lannistuneena. Voi että tekojeni seuraukset saattoivat tuntua raskailta.
