Yrttitassu
Kirjoittaja: Auroora
Minut oli viimein nimitetty oppilaaksi. Ai että! Pentuaikojen tylsät ja värittömät päivät tarhalla olivat takana, ja uudet seikkailut odottivat minua. Tänään olisi vuorossa ensimmäiset oikeat harjoitukseni. En malttanut odottaa! Olin noussut varmuuden varalta jo ennen auringon nousua, sillä en halunnut myöhästyä ja tuottaa heti pettymystä mestarilleni ensimmäisenä päivänäni oppilaana. Sitä paitsi mitä nopeammin pääsisimme lähtemään, sitä nopeammin pääsisimme harjoittelemaan, ja sitä nopeammin minä oppisin ja sitä nopeammin pääsisin soturiksi. Jos oppilaana olo oli hauskaa, en voinut kuvitellakaan, miten hienoa elämä soturina voisi olla. Tietysti soturina oleminen toi mukanaan paljon velvollisuuksia, mutta viis niistä. Ainakin saisin olla vapaa ja kulkea reviirillä minne lystäsin. Oppilaana niin en pääsisi tekemään, sillä jonkun soturin olisi aina oltava mukanani.
Odottelin oppilaiden pesän ulkopuolella mestariani. Minun mestarikseni oli nimitetty Kylmäliekki. Olin valintaan tyytyväinen, sillä Kylmäliekki oli yksi klaanin kokeneimmista sotureista. Hän olisi varmasti hyvä mestari, ja pääsisin nopeasti soturiksi. Oikein kihisin innosta kun vain kuvittelin niitä kaikkia asioita, jotka Kylmäliekki voisi opettaa minulle. Soturikoulutukseni piti sisällään paljon erilaisia osa-alueita: saalistusta, taistelua, kiipeämistä, juoksemista, jäljittämistä, vaanimista, kenties jopa kalastamista. Kaikki olivat tärkeitä taitoja, ja halusin olla hyvä niistä jokaisessa. Tulisin olemaan yksi Kuolonklaanin parhaista sotureista, se oli varma se.
Viimein Kylmäliekkikin ilmestyi soturien pesästä. Hän näytti hiukan yllättyneeltä siitä, että olin jo odottamassa häntä; auringon ensimmäiset säteet pilkistivät nyt puiden takaa värittäen leirin kultaiseksi. Virnistin mestarilleni.
“Hyvää huomenta, Kylmäliekki! Olen valmiina päivän harjoituksiin”, sanoin itsevarmalla äänellä ja katsoin mestariani innokkaasti silmiin. Kylmäliekki nyökkäsi.
“Hyvä”, savunharmaa kolli kellertävän vihreillä silmillä sanoi lyhyesti. Kohotin hiukan kulmiani; hän ei vaikuttanutkaan kovin puheliaalta kissalta. Toisaalta sillä ei ollut mitään väliä, kunhan hän osaisi hoitaa tehtävänsä kunnialla. Ja siitä minulla ei ollut epäilystäkään.
“Harjoittelemme tänään saalistusta. Eiköhän sitten lähdetä.”
Savunharmaa soturi lähti johdattamaan minua ulos leiristä ja seurasin innokkaasti perässä. Askeleeni tuntuivat keveiltä ja puoliksi hypähtelin hänen takanaan kun kuljimme syvemmälle Kuolonklaanin reviirille. Korkeat männyt kasvoivat ympärillämme kurottaen taivaisiin asti. Kenties jokin päivä Kylmäliekki laittaisi minut kiipeämään yhden latvaan. Se olisi aikamoinen seikkailu se: nuo puut olivat hurjan korkeita! Näkisin varmasti niiden latvasta koko metsän, varmasti Eloklaanin reviirille asti. Meinasin jo ehdottaa Kylmäliekille, että harjoittelisimmekin kiipeilyä, mutta nielin sanani. Hän oli mestarini ja tiesi varmasti paremmin, mikä oli minulle parhaaksi. Jos se tarkoittaisi saalistusharjoituksia, olkoon niin. Minä olin vain nuori ja kokematon oppilas, en tietekään tiennyt paremmin kuin Kylmäliekin kaltainen kokenut ja arvostettu soturi.
Kylmäliekki johdatti minua mäntyjen lomassa vielä hetken, kunnes saavuimme pienelle aukiolle. Täällä olisi hyvin tilaa harjoitella, tuumin katsellessani ympärilleni. Ei kiviä tai kantoja joihin kompastua. Mestarini seisahtui minua vastapäätä ja hänen katseestaan päättelin, että minun oli aika kuunnella häntä.
“Harjoitellaan ensin vaanimista. Näytän sinulle ensin, miten se tehdään”, Kylmäliekki sanoi ja pudottautui vaanimisasentoon. Hänen vatsansa oli niin alhaalla että melkein viisti maata, mutta häntänsä kolli piti ilmassa. Katsoin tarkasti, miten hän hitaasti hiipi eteenpäin. Hänen liikkeensä olivat hienovaraisia ja harkittuja, enkä ollut aivan varma, kykenisinkö samaan. Tai ainakaan vielä: tietysti jossain vaiheessa tulisin ainakin melkein yhtä hyväksi kuin hän.
Kylmäliekki nousi takaisin seisomaan.
“Sinun vuorosi. On parempi oppia kunnon vaanimisasento nyt, niin saalistaminen sujuu paremmin.”
Hän nyökkäsi minua asettumaan vaanimisasentoon. Olin harjoitellut vaanimista jo pentuna – tosin vain leikkien merkeissä – joten en ollut aivan kujalla siitä, mitä minun oli tarkoitus tehdä. Pudottauduin matalaksi kuten Kylmäliekki oli näyttänyt ja muistin pitää häntänikin ylhäällä. Kun koin, että asentoni oli niin hyvä kuin sillä hetkellä se saattoi olla, käännyin toiveikkaana Kylmäliekin puoleen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt kovin vaikuttuneelta.
“Muista jakaa painosi tasaisesti jokaiselle raajalle. Nyt näyttää siltä, että olet vähän kallellaan oikealle”, mestarini selosti ja korjasin asentoni nopeasti, vaikka nyt se tuntuikin hiukan kummalliselta. “Häntäsi on ilmassa, mikä on hyvä, mutta se ei saa myöskään olla liian korkealla. Sinun on pidettävä se poissa tieltä, jotta se ei kahistele lehtiä tai oksia liikkuessasi.”
Laskin hiukan epäröiden häntääni alemmas. Selvästi vaanimiasennossani oli paljon korjattavaa. Kylmäliekki huomautti vielä siitä, että minun tulisi pitää pääni alempana. Sen jälkeen hän julisti asentoni riittävän hyväksi toistaiseksi. Hän kuitenkin sanoi, että harjoiteltavaa olisi vielä paljon.
Seuraavaksi savunharmaa soturi noukki kauempaa kookkaan kävyn ja asetti sen sitten parin ketunmitan päähän minusta. Häntäni alkoi kiemurrella innokkuudesta ilmassa. Tätä minäkin olin leikkinyt pentutarhassa: teeskentelisin, että käpy oli saalis ja ottaisin sen kiinni.
“Kuvitellaan, että tuo käpy on saaliisi. Hiivi sen luo ja ota se kiinni”, Kylmäliekki ohjeisti ja otti askeleen taaksepäin tehden minulle tilaa. Nyökkäsin soturille ja keskitin katseeni uhriini. Nuolaisin huuliani keskittyneenä ja lähdin sitten hiipimään vaanimisasennossani lähemmäs. Kulkemiseni oli hiukan vaikeaa. Oli haastavaa korjailla asentoani Kylmäliekin ohjeiden mukaiseksi ja samalla liikkua eteenpäin. Huojuin hiipiessäni puolelta toiselle, mikä varmasti näytti aika kömpelöltä, mutta ainakin liikuin eteenpäin. Yritin muistaa pitää häntänikin sopivalla korkeudella, jotta se ei osuisi maassa olevaan kylmään lumeen. Lopulta olin saapunut mielestäni tarpeeksi lähelle käpyä. Häntäni alkoi jälleen kiemurrella kuin sillä olisi ollut oma tahto, kun innokkuuttani vaivoin hilliten valmistauduin hyökkäämään. Keinuin takajaloillani hetken ennen kuin viimein ponnistin loikkaan ja laskeuduin etutassuilleni kävyn päälle. Heitin sen voitonriemuisasti ilmaan ja katsoin tyytyväisenä Kylmäliekkiä.
“Hyvä yritys”, harmaa kolli sanoi hetken päästä ja nyökkäsi. “Mutta vaanimiasentosi vaatii paljon työstämistä. Ehkä huomasit itsekin, että liikkumisesi oli hiukan epätasapainoista ja huojuvaa.”
“Huomasin”, sanoin nyökäten ja virnistin. “En ollut pysyä pystyssä! Mutta silti selvisin loppuun asti.”
“Aivan. Meidän on työstettävä tasapainoasi. Tietysti tämä oli vasta ensimmäinen kerta kun harjoittelimme vaanimista, joten epäonnistumisesi oli odotettavissa. Jaksoit kuitenkin yrittää, mikä on hieno juttu. Kokeillaanpas uudestaan.”
Harjoittelimme Kylmäliekin kanssa vaanimista koko päivän. Aurinko oli jo laskemassa hiljalleen, kun viimein lähdimme kulkemaan takaisin kohti leiriä. Oloni oli uskomattoman väsynyt: jalkani olivat kuin lyijyä ja kylkeni kohoilivat kun puuskutin hengästyneenä. Mutta ennen kaikkea minulla oli nälkä, enkä malttanut odottaa, että pääsisin lopultakin syömään. Nälkä kurni vatsassani äänekkäästi ja Kylmäliekkikin kaiketi kuuli sen, sillä hän kääntyi pian puoleeni myötätuntoisin katsein.
“Saat loppupäivän vapaata. Harjoituksemme olivat aika rankat”, savunharmaa kolli sanoi astuessamme sisään leiriin. “Hyvää työtä, Yrttitassu. Jatketaan huomenna siitä, mihin jäimme.”
Sen sanottuaan soturi katosi tiehensä. Huokaisin syvään. Oppilaana olo ei tosiaan ollut niin helppoa ja vaivatonta kuin olin kuvitellut. Näin, miten pari muuta oppilasta kantoi sammalia klaaninvanhimpien pesään. Olin kuullut, että vanhusten auttaminen oli minunkin tehtävä oppilaana, ja olin kiitollinen siitä, että Kylmäliekki ei ollut laittanut minua klaaninvanhimpien palvelijaksi vielä tänään. Raskain askelin tassutin tuoresaaliskasalle ja noukin sieltä hiiren. Asetuin sitten syömään sitä oppilaiden pesän edustalle.
