Lola
Olimme viipyneet Ollin kanssa erään kaksijalkalan liepeillä nyt neljäsosakuun ajan. Aluksi Olli oli tapansa mukaan ollut ahdistunut ja kireä, sillä uuteen paikkaan sopeutuminen vei häneltä aina jonkin verran aikaa. Ensimmäiset päivät olin antanut hänelle aikaa levätä ja tutustua uuteen ympäristöömme, jolloin olin itse hoitanut saalistuspuolen ja pitänyt huolta, että saisimme molemmat vatsamme täyteen. Nyt istuskelimme metsän siimeksessä puiden varjoissa, piilossa paahtavan kuumalta auringonpaisteelta. Viherlehti oli kuiva ja kuuma, sateita ei ollut esiintynyt lainkaan sinä aikana kun olimme oleskelleet tässä paikassa. Ajatukseni lipuivat taas kaksijalkalaan, joka oli vetänyt minua puoleensa siitä saakka, kun olimme majoittuneet tänne. Olin kuitenkin malttanut mieleni, enkä ollut lähtenyt seikkailulle tai pyytänyt Ollia tekemään sitä kanssani.
”Kiitos, että olet antanut minulle taas aikaa”, Olli rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden. Käänsin hymyissä suin katseeni ystävääni.
”Tietysti, niinhän ystävät tekevät”, nau’uin iloisena. Olli veti syvään henkeä ja nosti katseensa kohti korkeuksiin kohoavia puiden latvoja. Lehtien ja oksien raoista välähteli oksien heiluessa paloja kirkkaansinisestä taivaasta. Auringonsäteet siivilöityivät lehtien luomista raoista kauniisti Ollin raidallista turkkia vasten.
”Minulla ei ole koskaan ollut yhtä hyvää ystävää”, kollikissa naukui hiljaisella äänellä ja soi minulle varovaisen hymyn. Sanat saivat minut ilahtumaan. Puskin kuonollani kovaäänisesti kehräten ollin lapaa. Naurun pirskahdus sai kollin säpsähtämään, mutta sitten naurahtamaan säikkymiselleen.
”Ei minullakaan! Sinä olet minun paras ystäväni, Olli”, naukaisin ja soin erakolle taas lempeän katseen. Olli näytti rennommalta kuin kenties koskaan aiemmin. Hän oli ehkä jopa jokseenkin sopeutunut tähän jatkuvasti muuttuvaan elämäämme.
”Niin.. Minä vain mietin, että emmekö me voisi pysähtyä pidemmäksikin aikaa? Rakentaa ikioma pesä ja nauttia viherlehdestä aivan kahdestaa. Minä tiedän, että sinä tahtoisit löytää perheesi, mutta… Kun minä nautin sinun seurastasi, enkä tahtoisi tämän kaiken muuttuvan”, Olli käänsi puhuessaan katseensa käpäliinsä. Hänen korvansa painuivat luimuun häpeästä. Kurtistin hämmentyneenä kulmiani.
”Etkö sinä siis tahdo jatkaa perheeni etsimistä minun kanssani?” kysyin varovaisella äänellä, varmistaen ymmärtäneeni oikein. Olli nosti katseensa käpälistään, mutta ei kohdannut katsettani. Hänen katseensa oli kohdistunut jonnekin kauas taakseni. Kissa huokaisi syvään.
”Kyllä minä tahdon, mutta eikö sinustakin olisi kivaa olla jonkin aikaa ilman mitään tehtävää. Nauttia vain viherlehdestä ja elää kuten kaikki muutkin kissat. Saalistaa ja tutkia paikkoja ilman, että etsisimme yhtään mitään”, Olli sanoi. Hänen puheensa oli muuttunut nopeatempoiseksi. Ajatus siitä, etten voisikaan etsiä enää perhettäni kokonaiseen kolmeen kuuhun, sai minut hieman surulliseksi. Mutta minusta tuntui pahalta Ollin puolesta. Hän oli tehnyt vuokseni niin paljon ja nyt hän halusi tauon. Purin hampaitani yhteen. Jokainen päivä erossa perheestäni sai ikäväni kasvamaan entisestään. Halusin niin kovasti, että perheeni voisi tavata Ollin ja että voisimme elä kaikki yhdessä. Olin varma, että olimme jo lähellä. Olimme etsineet niin kauan, käyneet läpi niin monta kaksijalkalaa, että kyllä meidän pian pitäisi olla perheeni luona.
Ollin katse oli vihdoinkin kohdistunut minun silmiini.
”Äh, anteeksi.. Unohda kaikki mitä minä sanoin. Kyllä minä tiedän, miten tärkeä sinun perheesi on sinulle”, raidallinen kolli totesi nopeasti. Hän nousi ylös ja näytti siltä, kuin olisi lähdössä pois.
”Ei, Olli, en minä tahdo unohtaa sitä. Sinä olet tehnyt niin paljon minun vuokseni, että nyt on minun vuoroni joustaa… Mutta olen varma, että olemme aivan lähellä. Mitä jos me kävisimme läpi vielä yhden kaksijalkalan ja pitäisimme tauon sen jälkeen? En minä tahdo, että sinun on paha olla. Minä kaipaan perhettäni, mutta kuule, sinä olet nykyään myös osa minun perhettäni ja perhe pitää aina yhtä”, sanoin yrittäen hakea katsekontaktia, mutta Olli vältteli yhä katsettani. Hänen kasvoilleen piirtyi epävarma hymy.
”Kiitos Lola, ihan oikeasti”, hän naukui hiljaa, lähes kuiskaten, ”sinäkin olet minun perheeni. Kyllä me voimme vielä yhden kaksijalkalan käydä läpi.. Sen jälkeen asetumme hetkeksi aloillemme, eikö niin?”
Nyökyttelin ripeästi päätäni.
”Tietenkin! Voi Olli! Sinä olet maailman paras”, hihkaisin, nousin ylös ja kirmasin kollin ympäri kuin pieni pentu. Se sai Ollin jännittymään, mutta hymyilemään lempeää hymyään.
”Mitä jos lähtisimme kaksijalkalaan heti huomisaamuna auringon noustessa?” ehdotin. Olli ei miettinyt kauaakaan, vaan nyökäytti päätään.
”Se sopii. Jos emme löydä perhettäsi, palaammeko sitten tänne vai etsimmekö paremman majapaikan jostain muusta metsästä? Tai ehkä nummelta?” Olli kysyi ja näytti vaipuvan haavekuviin uudesta kodistamme. Kohautin lapojani.
”Sinä saat päättää, minulle käy kaikki”, vastasin. Olli näytti yhä vain iloisemmalta. Rakastin sitä, miten omat tekoni tai sanani saivat ystäväni paremmalle tuulelle. Vaikka joutuisimme hetkeksi keskeyttämään etsinnät, aika Ollin kanssa olisi sen arvoista. Onneksi voisimme jatkaa etsintöjä heti, kun viherlehti päättyisi.
”Siinä tapauksessa annan vastauksen sinulle kaksijalkalan läpikäynnin jälkeen. En osaa päättää vielä”, Olli naukui iloisena. Enempää sanoja emme tarvinneet. Kaikki tarvittava oli nyt sovittu. Lähipäivinä kävisimme tämänkin kaksijalkalan kujat läpi, kyselisimme siellä liikkuvilta kissoilta perheestäni ja palaisimme joko voittajina tai pettyneinä takaisin metsikköön. Suunnitelma kelpasi minulle, olin valmis lakkauttamaan etsinnät hetkeksi Ollin vuoksi.
Seuraavana aamuna olin varhain pystyssä. Jätin Ollin vuoteeseensa nukkumaan rauhallista ja sikeää untaan, kun hiippailin ulos väliaikaisesta pesästämme. Päätin lähteä etsimään saalista läheisen kaksijalkalan suunnilta. Tarkoituksenani ei ollut käydä kaksijalkalassa, mutta hivuttautua vain hieman lähemmäs ja tarkastella sen ympäristöä. Olin luvannut käydä tutkimassa kaksijalkalan yhdessä Ollin kanssa ja sitä lupausta en aikonut rikkoa.
Aamu oli melko ankea, mutta se ei lannistanut minua. Hyvää oloani ei voisi latistaa juuri nyt mikään, sitä mahdollisuutta ei oikeastaan ollut koskaan olemassa. En ikimaailmassa lankeaisi negatiivisuuden hallitsemaksi. Vaikka olimme viime lehtikadon aikaan nähneet Ollin kanssa nälkää, ei edes se ollut saanut minua lannistumaan. Niin kauan kuin oli positiivisia ajatuksia, ei ollut mitään hätää. Jokin tässä maailmankaikkeudessa laittoi asiat aina menemään loppujen lopuksi siten kuten oli tarkoitus.
Hiippailin hiljaa hiiren hajujäljen perässä kauemmas pesältämme. Kuulin jostain puiden oksilta lintujen viserrystä, mutta vaikka olisinkin halunnut pysähtyä ja jäädä ihailemaan luonnon kauneutta ja kaunista laulua, keskityin etsimäni hiiren hajujälkeen.
Kesken hiipimisen, nenääni leijaili jokin aivan muu kuin hiiren haju. Se sai minut pysähtymään siihen paikkaan. Olin saavuttanut kohdan, joka oli selvästi merkki toisten kissojen reviiristä. Kissojen hajuja risteili täällä melko paljon. Ne kuuluivat selvästi useammalle kissalle, ja merkkejä oli vahvistettu useiden päivien ajan. Olin selvästi astunut jonkun kissaporukan reviirille. Katseeni alkoi välittömästi seilata edestakaisin metsämaisemassa. Katseeni etsi merkkejä minua vaanivista kissoista, mutta kun sellaisia ei näkynyt, otin ensin yhden ja sitten toisen askeleen taaksepäin. Henkeä pidätellen käännyin ja lähdin nelistämään takaisin kohti paikkaa, jonne olin Ollin jättänyt. Minun olisi kerrottava tästä hänelle.
”Olli!” huudahdin, kun pääsin viimein takaisin pesään. Olin syöksynyt sisään suinpäin ja lähes lentänyt ystäväni päälle. Uninen Olli ponkaisi itsensä pystyyn ja katsoi minua järkyttyneenä ja hyvin uneliaana. Kun hän tunnisti minut, kollin kasvoille levisi ärtynyt ilme.
”Äh.. Mitä sinä oikein touhuat?” raidallinen kolli kysyi ja ravisteli päätään. Peräännyin pois ystäväni päältä ja katsoin häntä silmät suurina.
”Minä kävin saalistamassa ja törmäsin joidenkin kissojen reviirimerkkeihin. Niitä oli vahvistettu useina päivinä ja paikka lemusi usealta eri kissalta”, selitin nopeasti. Yhtäkkiä Olli näytti hyvin ahdistuneelta. Hänen karvansa olivat jo alkaneet silottua säikähdyksen jäljiltä, mutta nyt ne olivat nousseet taas pystyyn.
”Mitä? Miten emme ole aiemmin huomanneet sitä?” hän kysyi huolestuneena. Kohautin lapojani.
”En minä tiedä, emme ole kai käyneet niin lähellä kaksijalkalaa aiemmin. Meidän on kierrettävä heidän reviirinsä päästäksemme kaksijalkalaan. En tiedä, kuinka laaja reviiri on, mutta ei se kovin pieni voi olla, koska sillä alueella oli liikkunut niin monta kissaa”, selitin. Tilanne ei hermostuttanut minua oikeastaan lainkaan. Toki oli jännittävää, että oleskelimme niin lähellä tuntemattomia kissoja, mutta toisin kuin Olli, minä en olettanut kaikista aina pahinta. Jotkut kissat saattoivat olla vihamielisiä, mutta jokaisessa oli kyllä jotain hyvääkin. Ystäväni näytti suorastaan järkyttyneeltä. Hän puski ohitseni ulos pesän ahtaasta uloskäynnistä ja minä seurasin perässä.
”Olli, älä nyt”, nau’uin syvään huokaisten, ”ei meillä ole mitään hätää.”
Olli katsahti minuun päin järkyttyneenä, kuin olisin juuri uhannut tappaa hänet.
”Me saatamme olla hengenvaarassa. On vain ajan kysymys, kun ne kissat huomaavat sinun käyneen niin lähellä heidän reviiriään. Lola, he saattavat tulla ja tappaa meidät kun me nukumme, jos uskomme olevamme turvassa. Meidän on lähdettävä liikkeelle nyt heti, emme me voi jäädä tänne”, Olli naukui kiihtyneenä. Vedin syvään henkeä ja otin askeleen lähemmäs ystävääni.
”Hyvä on, me voimme lähteä, mutta rauhoittuisit nyt. Kierretään vain se reviiri ja käydään kaksijalkalassa. Ehkä voisimme palata sille ukkospolulle, jolta alunperin näimme kaksijalkalan, ja siirtyä sinne sitä pitkin”, ehdotin yrittäen samalla rauhoitella ystävääni, näyttämällä tälle mahdollisimman rauhallisia eleitä ja ilmeitä. Ollin ahdistus näytti laantuvan hieman, joten uskalsin koskettaa hännänpäälläni hänen lapaansa ja asettua istumaan aivan liki hänen kylkeään.
”Tämä ei tunnu hyvältä Lola.. Täällä oleminen siis. Voisimmeko nopeasti tutkia sen kaksijalkalan ja lähteä sitten kauas täältä, joohan?” Olli kysyi ja katsoi minua anoen. Hymyilin hänelle ystävällisesti ja puskin hänen poskeaan kuonollaan.
”Tietysti. Jos emme löydä perhettäni, voimme asettua hetkeksi kauas täältä. Sinä saat päättää niin kuin sanoin”, lupasin. Olli rentoutui hieman, kun hän nyökytteli päätään. Päätimme lähteä kohti kaksijalkalaa saman tien.
