Taivaslaulu
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
”Ei mitään. Olen vain lähdössä takaisin kotiin katsomaan isää. Hän varmaankin heräilee parhaillaan ja odottaa seuraavaksi saavansa sapuskaa”, Dakota huokaisi, nousi ylös ja käveli kohti piikkihernetunnelia. Olin aistivinani naaraan olemuksessa jotain kireää. Olihan se kuitenkin selvää, että olimme jättäneet tarkoituksettomasti Dakotan ulkopuolelle. Toivoin, että voisin lähteä naaraan perään ja pahoitella tapahtunutta, mutta Dakota oli lähtenyt niin määrätietoisesti ulos, että tuskin mitkään pyytelyni saisi häntä jäämään. Oloni oli outo, kun näin jokaisen erakkokolmikosta erillään. He olivat miltei aina toistensa seurassa ja heidän erillään olonsa vaikutti silmääni niin kovin luonnottomalta. Coronan kastanjanruskea hahmo istuskeli Villitassun kanssa hieman meitä kauempana. Erakko kollin korvat pyörivät huolestuneesti silloin tällöin ja se viesti hänen jännittynyttä olemustaan. Olin oppinut tuntemaan kolmikon hyvin ja osasin jo lukea heitä. Käänsin kuitenkin katseeni Merkuriuksen ihaniin meripihkaisiin silmiin – tai siis vain ihan tavallisiin silmiin. En antaisi maailman sumentua pelkästä sydämeni ihastuneesta läpytyksestä. Tunsin oloni kuitenkin turvalliseksi Merkuriuksen seurassa, joka oli vähän ironista, koska hän vaikutti olevan useissa tilanteissa melko varautunut.
“Minulle tuli vähän huono omatunto tuosta äskeisestä. Hänestä varmaan tuntui ulkopuoliselta”, naukaisin hieman haikeasti, “Voisitko lähettää hänelle pahoitteluni, kun palaat veljesi kanssa kotiin?” Merkurius räpäytti silmiään hitaasti ja nyökkäsi:
“Tietenkin.” Hymyilin valkean ja tummanharmaan kirjavalle kollille kiitollisena. Aloin miettimään mistä olimme puhuneet Merkuriuksen kanssa ennen sattunutta välikohtausta ja muistin yövartion.
“Vielä siitä vartioimisesta… suosittelen sitä ihan todella. Haluan, että olet turvassa, vaikka olisitkin kauempana”, selitin hiljaa. Häikäistyin, kun pilvi päätti liikkua auringon edestä. Auringon kultaiset säteet hipoivat Kuolonklaanin leiriä rauhanomaisesti ja samalla loi leiriin raukean tunnelman. Tuntui kuin voisin istuskella tässä, auringon alla, lopun elämääni.
“Meidän on varmaan tosiaan lähdettävä Dakotan luokse”, Merkurius naukui pahoitellen. Aloin vaistomaisesti pudistella päätäni:
“Ei se mitään! Näemmehän taas, kun tulette harjoittelemaan uudestaan.” Merkurius hymyili pienesti ja hyvästeli minut nopeasti ennen, kuin lähti noutamaan Coronaa Villitassun luota. Pian kollikaksikko tassutti ohitseni kohti piikkihernetunnelia. Kasvoilleni piirtyi hymy, kun katselin heidän lähtevän pois. En malttanut odottaa sitä, että näkisimme uudestaan. Kun veljekset olivat kadonneet näköpiiristäni, niin käännyin tassuttamaan kohti soturienpesää etsien Pikkukaaosta.
//Kuka vaan?
324 sanaa
