Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Corona oli kaapattu. Kaksijalat olivat vieneet veljeni ja melkein myös poikani. Luojan kiitos Ruska oli ollut piilossa, eikä kaksijalat olleet löytäneet häntä. Vain pari päivää aiemmin ne kirotut kaksijalat olivat kaapanneet Fetuksen. Vaikka nuori kissa ei ollutkaan osa porukkaamme, olin tuntenut sääliä tätä kohtaan. Mutta nyt minä pelkäsin. Kaksijalat olivat arvaamattomia, ja he saattaisivat tehdä veljelleni mitä tahansa.
”Mitä me teemme seuraavaksi?” Ruska sopersi itkun keskeltä ja yritti hymyillä toiveikkaana. Olisin halunnut etsiä veljeni, mutta tiesin sen olevan mahdoton ajatus. En voisi ottaa sitä riskiä, että minun poissaollessani kaksijalat palaisivat ja veisivät Taivaslaulun tai Ruskan. Ajatukseni olivat sekaisin. Yritin löytää ratkaisua tähän toivottomaan tilanteeseen.
”Meidän täytyy olla tästä lähtien erityisen varovaisia. Ruska ei saa poistua missään tapauksessa pesästä yksin, ja vältämme ulkona liikkumista kaikin mahdollisin tavoin”, vastasin ja kohtasin Taivaslaulun katseen. Valkea naaras nyökytteli päätään merkiksi siitä, että hän oli kanssani samaa mieltä.
”Meidän täytyy ilmoittaa tästä Dakotalle ja Timille”, Taivaslaulu jatkoi. Nyökkäsin.
”Haluatko sinä tehdä sen?” kysyin kumppaniltani, jolla ei ollut mitään asiaa vastaan. Vein Ruskan pesäämme, kun Taivaslaulu käveli kivikasan toiselle puolelle kohti Dakotan, Timin ja Kaarlon pesää. Ruska vaikutti väsyneeltä, mutta tuo oli saanut hengityksensä tasattua.
”Sinun pitäisi nyt nukkua”, kuiskasin hiljaa kollin korvaan, mutta Ruska ei käynytkään maate vuoteelleen. Hän nosti sinisen katseensa minua kohti.
”Aiommeko me pelastaa Coronan?” Sanat kirpaisivat sisintäni. Olin luvannut, että tekisin aina kaikkeni veljeni vuoksi. Nyt olin rikkomassa tätä lupausta. Veljeni oli poissa kenties ikiajoiksi.
”Se on liian vaarallista. Meidän täytyy vain toivoa, että Corona löytää tiensä kotiin”, naukaisin ja asetuin makaamaan vuoteelleni.
”Hän selviää kyllä. Hän selviää aina”, vakuuttelin vielä Ruskalle. Ruska asettui makaamaan sammalvuoteelleen, ja katsoi vielä hetken minua sinisillä silmillään.
”Entä jos ne kaksijalat vievät teidätkin, ja minä jään ihan yksin?” Ruska kysyi ja haukotteli. Laskin kuononi kollin päälaelle yrittäen rauhoitella tätä.
”Niin ei tule käymään, jos me olemme tarpeeksi varovaisia. Eivät kaksijalat ikuisuutta jaksa täällä pyöriä ja etsiä meitä”, sanoin ja yritin lohduttaa poikaani. En tiennyt kelpasiko vastaus Ruskalle, vai oliko tuo vain liian väsynyt, mutta oranssi kolli vajosi hetkessä uneen. Hetken ajan katselin nukkuvaa kissaa, jonka jälkeen päätin itsekin yrittää nukkua.
Suljin silmäni, mutta uni ei tullut. Jossain vaiheessa Taivaslaulu palasi pesään. Väräytin korviani kumppanini suuntaan, mutta en avannut silmiäni tai nostanut päätäni ylös.
”Nukutko sinä?” naaraan hiljainen ääni kysyi. Nyt raotin silmiäni ja kohtasin Taivaslaulun eriväristen silmien katseen.
”En saa unta. Kaiken aikaa Corona pyörii mielessäni. Entä jos hän ei selviä? Entä jos en näe häntä ikinä?” kuiskasin hiljaa, jotta Ruska ei kuulisi sanojani, jos hän sattumalta heräisi. Tunsin kyyneleen vierähtävän poskelleni. Olin niin kamalan huolissani.
//Pääasiassa Taivas, mutta Ruskaki voi jatkaa xd
// 421 sanaa
