Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Lumi narskui aina kun painoin tassuni sen pinnalle. Polkuanturani olivat jo turtuneet kylmyyteen ja pörhistetty turkki yritti pitää pakkasen loitolla, vaikkakaan lumesta märät tassuni eivät auttaneet asiaa.
Olimme vaeltaneet jo taas päivätolkulla ilman pientäkään toivon häivähdystä. Olimme saapuneet taas kaksijalkalaan. Tuntui, kuin olisimme kävelleet ympyrää; metsä vaihtui vuorotellen kaksijalkalan luonnottomiksi kujiksi ja sitten taas kotoisiksi lumen täyttämiksi metsiksi. Aloin turhautua entisestään.
Loikkasin lumihangesta ukkospolun kuivalle pinnalle ja säpsähdin sen outoa tuntua. Olimme oppineet, että hirviöt eivät kulkeneet pienillä ukkospolun kaistaleella, vaan jostain syystä kaksijalatkin tarvitsivat kulkemiseen tällaisia pieniä katuja. Ehkä he pelkäsivät lunta tai jotain muuta yhtä typerää.
Vatsani kurisi armottomasti, sillä olimme viimeksi saaneet syötyä eilen illalla. Nyt aurinko oli jo puolimatkassa alas, emmekä olleet saaneet mitään vatsantäytettä. Fetuskin oli tarpeeksi väsynyt ja nälissään ollakseen hiljaa. Niinpä kävelimme eteenpäin tarmottomina, kunnes Fetus pysähtyi:
“Täällä on jotain syötävän näköistä.” Kiirehdin katsomaan, mitä lepakkokorvainen naaras oli löytänyt ja totta tosiaan, se oli syötävää. Se oli kaksijalkojen ruokaa, aivan selkeästi, mutta sitä oli tarpeeksi meille molemmille. Fetus nuuhkaisi sitä nenäänsä nyrpistäen, mutta maistoi kuitenkin. Hetken maisteltuaan hän totesi:
“Ihan syötävää.” Kumarruin itsekin ruoan puoleen ja aloin syömään ahnaasti. Tuttu lämpö alkoi hiljalleen vallata minut jokaisen suupalan jälkeen.
“Kiitos. Tämä oli hieno löytö”, sanoin ja katsoin hoikkaa naarasta. Fetus nosti päätänsä ja katsoi minua kulmat koholla. Hän ei ollut odottanut kehuja. Sitten hän kuitenkin hymähti vähän ja kohautti lapojaan. Tiesin kuitenkin, että se merkitse hänelle jotain. Olimme vaeltaneet tarpeeksi kauan kaksin, jotta tuntui, että olisin tuntenut hänet aina.
Huokaisin kun olin saanut vatsani täyteen ja asetuin kyljelleni rennosti. Oloni oli erinomainen ja nyt ruuan jälkeen, tuntui siltä, että maailmassa oli taas vähän enemmän toivoa. Fetus alkoi sukimaan turkkiaan tyytyväisenä.
“Luuletko, että koskaan löydämme takaisin?” naaras kysyi kuin ohimennen. Hänen äänestään ei paljastunut ollenkaan välitys, vaan suorastaan välinpitämättömyys. Hän oli hyvä pitämään tunteensa itsellään.
“Aivan varmasti löydämme”, sanoin melkein ärtyneenä siitä, että naaras kyseenalaisti minulle ilmiselvää asiaa, “minä en lopeta kävelemistä ennen kuin löydän perheeni tai kuolen.” Fetus vilkaisi minua arvioivasti ja jatkoi sitten käpälänsä nuolemista. Tuo naaras sai vereni kiehumaan!
Kylmä tuuli kulki kujan läpi ja laittoi turkkini lepattamaan. Puuska oli pistävän kylmä ja enteili erittäin kylmää yötä. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Fetus sanoi:
“Meidän pitäisi etsiä varmaankin yösija.” Hänen tapansa sanoa se ärsytti minua. Ihan kuin en olisi itse tajunnut.
“Ihanko tosi”, tyydyin vaan sanomaan, nousin ylös ja lähdin kävelemään katsomatta tulisiko naaras perässä. Ihan sama, vaikka jäisi tänne paleltumaan. Kuulin kuitenkin kissan kevyet askeleet vähän matkan päässä perässäni.
Lopulta löysimme kolosen kaksijalan pesän seinässä. Se oli pieni ja joutuisimme nukkumaan kiinni toisissamme, mutta lämpö ei ainakaan karkaisi.
“Mene sinä ensin”; sanoin ja väistin reiän edestä. Fetus katsahti minuun, mutisi jotain ja lopulta työntyi koloon. Sitten minä asetuin hänen viereensä. Hänen turkkinsa oli miellyttävän lämmin. Hiljaisuus valtasi pesän ja pimeys alkoi muuttua koko ajan syvemmäksi. Näin kuinka ulkona satoi kevyitä valkeita lumihiutaleita. Oli rauhallista.
“Kuule Corona. Sinä olet ihan okei”, kuulin aivan yllättäen Fetuksen sanovan. Nostin pääni ylös. En olisi uskonut naaraan sanoneen tuota, jos en olisi itse sitä omilla korvillani kuullut. Olin hetken hiljaa.
“Et sinäkään kaikista huonointa seuraa ole”, myönsin suhteellisen ystävällisesti. Puhuin totta, minä oikeastaan pidin Fetuksesta kaikesta siitä ärtymyksestä huolimatta, mitä hän minussa aiheutti. Ja kun painoin pääni takaisin alas ja suljin silmäni, minä hymyilin.
Heräsin aamulla puheeseen. Fetus tuhisi yhä vierelläni, joten lähellämme oli pakko olla vieraita kissoja. Niskakarvani pörhistyivät. Tökin Fetusta kuonollani hereille.
“Fetus. Fetus. Herää, täällä on muita kissoja”, kuiskin terävästi. Pian naaras nosti unisen päänsä, eikä hänelle tarvinnut selittää asiaa uudestaan, kun hänkin valpastui kuullessaan puheensorinan.
“Kuinkakohan monta heitä on?” naaras pohti ääneen ja kurkotti kaulallaan nähdäkseen. Lihakseni olivat jännittyneet, koska tiesin kissojen olevan mahdollinen uhka.
“Kolme. Yksi aika ison näköinen kolli ja kaksi vähän pienempää kissaa”, Fetus kuiskasi korvat luimistuen, “meidän varmaankin kannattaa pysytellä piilossa.”
“Voisimme ehkä yrittää paeta”, sanoin.
“Ei, emme voi.”
“Miksemme muka? Sinäkin olet nopea kuin mikä”, sanoin. Vaikka lauseeseeni oli karannut kehu, kukaan ei jaksanut kiinnittää siihen huomiota tällaisen tilanteen keskellä.
“Koska me voimme jäädä kiinni!” naaras ärähti.
“Osaat kai sinä taistella? Edes vähän?” Sitten Fetus oli vain hiljaa. Mikä häntä vaivasi?
“Oikeasti Fetus! Emme me voin vain jäädä kököttämään tänne. He suolestavat meidät aivan yhtä lailla, jos löytävät meidät täältä. Sitä paitsi, emme pääse pakoon tästä kolosta mihinkään, jos meidät äkätään”, sanoin. Fetus käänsi polttavan katseensa minuun.
“Minulla ei ole kynsiä! Ne ketunmieliset kaksijalat ottivat minulta kynteni”, Fetus sanoi melkein ääni särkyen kiukusta. Silloin minä jäädyin. Mitä he olivat tehneet?
“En tiennyt”, sanoin huomattavasti rauhallisemmin ja silmistäni loisti häpeä, “olen pahoillani.” Fetus ei sanonut hetkeen mitään.
“Mutta olet oikeassa. Meidän kannattaa yrittää vain paeta, me emme mahda mitään jos he löytävät meidät täältä”, hän totesi viimein, taas tyynenä kuin äskeistä keskustelua ei oltaisi käyty missään vaiheessa.
Pian olimme saaneet sovittua, mitä tekisimme; Fetus ja minä juoksisimme eri suuntiin ja kymmenen ketunmitan päästä kääntyisimme siten, että kohtaisimme vääjäämättä keskellä. Jos jommankumman kimppuun käytäisiin, niin toinen menisi auttamaan. Loppu täytyisi improvisoida.
Työnnyimme ulos pesästä ja näin viimein kissat, joiden puhetta olin kuunnellut: mustavalkoinen suuri kolli, ruskearaidallinen naaras ja valkoinen kolli. Jokaisen silmät olivat kääntyneet meihin.
“Nyt juostaan!” sanoin ja pinkaisin karkuun. Fetus lähti juoksemaan myös suorastaan henkensä edestä. Toivoin, että kissat eivät olleet vihamielisiä ja korkeintaan ihmettelivät outoa käytöstämme. Olin kuitenkin väärässä. Kuulin kuinka suuri kolli ärähti jotain ruoka varkaista. Voi taivas! Olimme ongelmissa. Kolli käskytti toiset kissat peräämme ja sydämeni alkoi takoa kurkussani hätääntyneenä. Juoksin ja juoksin vain ja yritin päästä karkuun, mutta Fetuksen hätähuuto sai minut pysähtymään aloilleni kuin kivettyneen.
Käännyin ympäri ja huomasin, että kissat pitelivät Fetusta maassa kun heidän johtajansa tassutteli heitä kohti. *Ei. Ei. Ei.* Lähdin vain ajattelematta sen enempää juoksemaan apuun, sillä tiesin, että minun turkillani lumi ei antaisi yhtään suojaa väijytykseen.
Loikkasin suoraan valkoisen kollin niskaan ja aloin raastaa tätä kynsilläni. Minulla oli etu kiitos voimani ja kollin hontelon olemuksen, mutta kun raidallinen naaras kävi yhtä aikaa kimppuuni, taistelusta tuli vaikeampaa. Heittelin heitä vuorotellen kauemmas, jotta voisin taistella yksi kerrallaan heidän kanssaan, mutta he aina pinkoivat takaisin. Suuri kolli katseli vain vierestä vihreillä silmillään, mutta kun Fetus yritti karata, kolli kävi tämän päälle.
Lätkäisin valkoista kolli kasvoille ja pian tämän silmän yli kulki kolme verta valuvaa viiltoa.
Yritin päästä puolustamaan Fetusta, mutta kaksi pientä kissaa aina estivät minua ja taistelimme yhtenä turkkien sekamelskana. Näin vain, kuinka suuri kolli riepotti Fetuksen avutonta ruumista. Halusin vain mennä pelastamaan hänet. Pyydän! Ihan kuka tahansa, antakaa minun pelastaa hänet!
Yhtäkkiä kissat päästivät minusta irti ja palasivat johtajansa luokse, sitten he pinkoivat pois, kuin asia olisi käsitelty. Riensin nopeasti Fetuksen luokse ja sydämeni oli pysähtyä.
“Ei, ei. Älä viitsi”, mutisin itselleni. Fetuksen kurkusta pulppusi helakan punaista verta heikosti lyövän sydämen tahdissa ja hänen vihreät silmänsä olivat sumeat. Silti ne olivat kiinnitettynä tiukasti minuun. Yritin tyrehdyttää verta tassuillani, mutta se vain jatkoi valumistaan. Kuumat kyyneleet alkoivat valua silmistäni epätoivoisina.
“Älä jätä minua”, anelin. Fetuksen kasvoille vääntyi heikko ja tuskaisa hymy.
“Kiitos Corona. Meillä oli kivaa”, hän korisi ja pian sen jälkeen lysähti hervottomaksi. Kumarruin Fetuksen ruumiin äärelle ja hartiani alkoivat heilua entistä voimakkaammin. Kyyneleet valuivat hänen vaalealle veren tahrimalle turkilleen.
//1162 sanaa
