Dakota
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Valkoruskea naaras katsoi meitä tympääntyneen näköisenä, mutta nosti sitten häntänsä ja lähti lönköttelemään poispäin. Katsoin hänen jälkeensä tyynesti – ei yhdestä harhautuneesta kulkukissasta olisi vastusta viisipäiselle erakkolaumalle. Sitä paitsi, olihan meillä Kuolonklaani tukenamme, ja he varmasti auttaisivat meitä karkottamaan moisen pahanilmanlinnun viemästä riistaa alueeltaan.
”Oletko loukkaantunut?” Käännyin katsomaan Coronaa, joka tuijotteli yhä erakkonaaraan perään. Kastanjanruskea kolli pudisti pienesti päätään.
”Kaikki hyvin”, hän vakuutti ja taipui nuolaisemaan rintaansa. Sitten hän kohotti kullankeltaisen katseensa minuun, kallistaen samalla vähän päätään. ”Onko sinulla kaikki kunnossa? Vaikutat kiihtyneeltä.” Kollin viikset värähtelivät hennosti, kun tämä nuuhki ilmaa – ilmeisestikin haistaen hermostuneisuuteni.
”On”, sanoin ja yritin näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä, mutta ääneni kireys oli jo tainnut paljastaa todelliset ajatukseni. ”Meillä oli vain pientä kärhämää Timin kanssa aiemmin. Tulin ulos selvittelemään ajatuksiani, ja törmäsin sattumalta sinuun ja siihen tunkeutujaan.”
Corona nyökkäsi. ”Teidän kannattaa selvittää välinne”, hän naukaisi ja kääntyi sitten kannoillaan. ”Käyn vielä tarkistamassa toisen pään rajasta.”
”Minä voin kyllä tehdä sen”, tarjouduin, mutta ystäväni vain ravisteli päätään.
”Mene sinä kotiin selvittämään välisi Timin kanssa”, tämä kehotti. Sen sanottuaan hän lähti hölkkäämään rajan viertä pitkin kauemmaksi minusta.
Corona oli oikeassa: minun täytyi puhua Timille ja antaa hänen selittää tekosensa, ennen kuin menin tekemään hätiköityjä johtopäätöksiä. Toivoin vain, ettei olisi vielä liian myöhäistä ottaa takaisin suutuspäissään sanottuja sanojani.
Kun palasin takaisin pesälle, Timi istui odottamassa minua paikallani. Pienikokoinen kissa katsoi minua nöyrän näköisenä suurilla pähkinänruskeilla silmillään, jotka tuntuivat kätkevän taakseen pelottavan monta salaisuutta. Kuka tuo kolli edes loppujen lopuksi oli?
Istahdin vähän matkan päähän Timistä ja annoin hänelle ensimmäisen puheenvuoron – olinhan sen hänelle velkaa aiemmasta käytöksestäni. Ja sitä paitsi, hän näytti siltä, kuin hänen suunsa olisi voinut ratketa minä hetkenä hyvänsä.
”Olen kovin pahoillani, Dakota. Minulla ei ollut tarkoitus loukata sinua”, Timi maukui hätäisesti. Kohotin vähän kulmiani, enkä sanonut mitään. ”Totuushan on, että minä kyllä satutin jalkani silloin, kun jouduin koiran ajattamaksi. Oikeasti jalkani kipuili vain muutaman päivän ajan, vaikka väitinkin teille muuta.”
”Eli siis valehtelit”, töksäytin väliin.
”Niin kai. Mutta minulla oli syyni sille. Tiesin, että olisitte potkineet minut ulos kattonne alta heti kun jalkani olisi parantunut. Viihdyin täällä niin hyvin, enkä olisi tahtonut lähteä. Ja sitten olit vielä sinä – en halunnut hyvästellä kauniita kasvojasi liian pian.” Vaikka olinkin yhä vihainen, Timin sanat koskettivat minua lämpimästi. Välillämme koetut tunteet olivatkin siis olleet todellisia, huolimatta erakon valheesta liittyen tämän muka venähtäneeseen käpälään.
”Ymmärrän siis kyllä, jos halut minun lähtevän”, Timi huokasi ja nousi seisomaan. Tällä kertaa hän seisoi tukevasti kaikilla neljällä jalallaan eikä esittänyt ontuvansa. ”Kiitäthän muitakin puolestani vieraanvaraisuudestanne.” Mustavalkea pikku kissa raahusti ohitseni häntä maassa. Mutta ennen kuin hän ehti mennä pidemmälle, huiskasin tuuhean häntäni hänen tielleen. Timi kääntyi katsomaan minua hämmästyneenä.
”Olet oikeassa: temppusi oli lapsellinen ja hyvin typerä”, aloitin jyrkästi, mutta nähdessäni kollin kääntävän päänsä häpeissään poispäin, lämpenin hänelle, ”mutta ei sinun silti tarvitse lähteä. Täällä kyllä tarvitaan auttavia käpäliä, ja voit hyvittää tekosesi ruokkimalla Kaarloa parin päivän ajan. Eiköhän se jo pane ajattelemaan.”
Timin kasvoille levisi iloinen hymy, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Corona pelmahti paikalle. Timi sulki suunsa ja nyökkäsi minulle vähän, mutta hänen hymynsä ei hyytynyt. Sitten hän tassutti kulman taakse ja kuulin kuinka Kaarlo alkoi jupista jotakin takamuksessaan kipittävästä kirpusta.
Hymähdin vähän ja käännyin ottamaan Coronan vastaan. Kastanjanruskea kissa katsoi minua huvittuneen näköisenä.
”Taisitte saada sovittua?” hän maukui.
”Kyllä vain”, kehräsin. ”Kuule, haluaisitko nyt kertoa minulle tarkemmin, mitä siellä rajalla oikein tapahtui? Jos minä vaikutin sinusta kiihtyneeltä, niin sinä olit suorastaan jäätävän tyyni!”
//Corona?
//560 sanaa
