Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Luopio | Kujakissayhteisön lähialueet
Hämmästyin, kun Järkäleloikka kysyi yllättäen, mikä Tähtiklaani oli. En tiennyt, mistä kolli oli kuullut siitä – kenties olin itse joskus tupissut siitä ääneen jotakin -, mutta yritin parhaani mukaan keksiä, miten selittäisin asian hänelle. Muistelin kuulleeni joskus, että edes Tähtiklaanista puhuminen Kuolonklaanissa oli kielletty kokonaan, joten se selittäisi toverini tietämättömyyden.
”Tähtiklaani on tavallaan klaani, mutta ei kuitenkaan”, aloitin ja otin vähän mukavamman asennon. Järkäleloikka kallisti aavistuksen päätään, selvästi uteliaana kuulemaan enemmän.
”Se on paikka Hopeahännässä, jonne kaikki esi-isämme ovat menneet kuoltuaan ja jonne mekin menemme, kun on meidän aikamme. Tosin sinne eivät pääse kaikki – vain ne, jotka siihen hartaimmin uskovat tai ovat muuten esi-isien mielestä paikkansa siellä ansainneet”, jatkoin, ja samalla mieleeni palautuivat Korppisiiven kertomukset Tähtiklaanista ja sieltä meitä varjelevista esi-isistä. Olin ollut vielä pentu, kun naaras oli vienyt minut illalla ulos katsomaan tähtiä ja kertonut samalla tarinoita esi-isistä.
”Uskotko sinä siihen?” Järkäleloikan kysymys yllätti minut jälleen, vaikka olisihan minun pitänyt osata odottaa sen tulevan.
En ollut puhunut omasta uskostani saati Tähtiklaanista kellekään kujakissayhteisössä, en edes Päivänsäteelle, sillä Keijukainen olisi taatusti hurjistunut siitä ja repinyt sisälmykseni ulos. Kujakissayhteisön johtajasta oli jo tarpeeksi paha, että hänen kasvattityttärestään yritettiin muokata metsäkissaa. Itse olin salaa iloinen siitä, että Päivänsäde sai mahdollisuuden tutustua juuriinsa paremmin. Loppujen lopuksi naaraan suonissa virtasi klaanikissan veri, ja metsä veti häntä luontaisesti puoleensa Keijukaisen estelyistä huolimatta.
Tajusin unohtuneeni – jälleen – omiin ajatuksiini, kun Järkäleloikka selvitti kurkkuaan kuuluvasti, irrottamatta kuitenkaan sinisten silmiensä läpitunkevaa katsetta minusta. Räpyttelin silmiäni hiukan hämilläni ja vilkaisin vaivihkaa toisaalle saadakseni ajatukseni selkenemään.
”Kyllä minä uskon”, vastasin sitten vakaalla äänellä ja siirsin katseeni takaisin tummaturkkiseen erakkoon. ”Olisin kuitenkin otettu, jos et kertoisi tästä kellekään. En usko Keijukaisen katsovan asiaa hyvällä: hän inhoaa klaanikissoja ja kaikkea heihin liittyvää koko sydämensä pohjasta.”
Järkäleloikka nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”En kerro”, kolli lupasi. Naamalleni levisi huojentunut virnistys.
”Hyvä. Mitä sanoisit, jos lähdettäisiin käymään vähän jaloittelemassa? Ulkona näyttäisi olevan hyvä sää, eikä minua huvita viettää yhtään enempää aikaa tässä homeisessa loukossa kuin on pakko”, mau’uin irvistäen ja otin jo suuntaa vihjailevasti askelen ikkunaa kohti.
”Mikäpäs siinä”, Järkäleloikka murahti myöntyvästi. Hymyilin hänelle nopeasti ja loikin edeltä rikkinäiselle ikkunalle, josta sisälle rakennukseen pääsi paistamaan lämmin auringonvalo.
Kävelimme kujia pitkin rauhassa. Hento tuulenvire värisytti välillä karvoja, mutta se tuntui vain miellyttävältä näin lämpimällä kelillä. Sekä minulla että Järkäleloikalla oli paksuhkot turkit, joten tällainen ilma ei ollut meille mitenkään ihanteellinen. Siksi pysyttelimmekin lähinnä rakennusten varjoissa ja vältimme kävelemästä nopeasti lämpenevällä kivipinnalla, joka päällysti lähes kaikkia kaksijalkalan teitä.
Käännyimme erään rakennuksen nurkan takaa uudelle tielle, kun yhtäkkiä tajusimme seisovamme vastatusten vieraan kissan kanssa. Kissa katsoi minut vähintäänkin yhtä yllättyneenä. Panin merkille, miten laihalta ja huonokuntoiselta erakko näytti. Hän oli tullut kujakissayhteisön alueelle, joten hänen vaihtoehtonsa olivat vähäiset – joko hän tulisi mukaamme vapaaehtoisesti tai sitten vaikeamman kautta. Arvelin kuitenkin, että tästä tilanteesta saatettaisiin selvitä paremmin puhumalla, sillä kissa näytti todellakin olevan ruoan ja nesteytyksen tarpeessa.
”Tervehdys”, tervehdin naarasta ystävällisesti ja nyökäytin päätäni. Vilkaisin vihjaavasti vieressäni jännittyneenä seisovaa Järkäleloikkaa, joka lopulta seurasi hieman kankeasti esimerkkiäni ja nyökkäsi myös tervehdyksen eleenä. Pakotin kasvoilleni hymyntapaisen. ”Näytät siltä, että takanasi on pitkä ja raskas matka. Sinulla kävi tuuri, sillä olet saapunut kujakissayhteisön alueelle! Me otamme kaukaisetkin vierailijat lämpimästi vastaan ja tarjoamme yösijan ja syötävää. Miltä kuulostaa?”
Olin varma, että Keijukainen tai Mäihä olisi osannut puhua vakuuttavammin kuin minä – tiimistä minä olin yleensä se, joka hoiti asiat raa’alla voimalla. Tämä kissa oli kuitenkin niin huonossa kunnossa, että tappelu olisi voinut koitua hänen kohtalokseen. Niinpä oli yritettävä käyttää diplomaattisempaa lähestymistapaa, ja toivoin todella, että se toimisi.
//Pähkinä?
