Dakota
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Siirsin huomioni paikalle kirmanneeseen Coronaan. Hän näytti saaneen jotakin kiinni. Näin nopealla vilkaisulla sanoisin sen olevan hiiri. Ei hullumpi saalis. Ilmeisesti Coronalla oli muutakin asiaa, sillä hän liikehti kovin levottomasti.
”Mitä mieltä olette Punatähden tarjouksesta? Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että meidän tulisi ottaa tarjouksesta koppi. Puolustautuminen on erittäin tarpeellista ja sen avulla voisimme pitää itsestämme parempaa huolta, vaikkakin se tarkoittaa, että meidän tulisi tehdä klaanin pohjoisraja turvalliseksi. Se ei luultavasti olisi niin vaikeaa, kun olisimme hyvin koulutettuja. Törmäämmehän väistämättä toisiin kissoihin, kuten on tullut nähtyä. Haluaisin kuitenkin kuulla mielipiteenne, sillä se merkkaa minulle enemmän kuin tuhat omaa ajatustani.” Ja sieltähän se purkaus tuli. Oli selvää, että kolli oli padonnut asiaa jo pidemmän aikaa sisälleen.
Vaihdoimme Merkuriuksen kanssa katseita. En osannut oikein tulkita erakon kasvoja, mutta arvelisin, että hänkin oli pohtinut asiaa. Kukapa ei. Tarjous oli kieltämättä ainutlaatuinen, ja jos emme tarttuisi siihen, saattaisimme joutua etsimään itsellemme täysin uuden asuinpaikan. Minusta nimittäin kuolonklaanilaiset eivät vaikuttaneet kovin anteeksiantavaisilta.
”Tarvitsen aikaa tämän sulatteluun”, tokaisin lopulta. Inhosin tehdä päätöksiä kiireessä. Yleensä virkistin ajatuksiani pulahtamalla hyiseen veteen. Siinäpä se! Minun tarvitsi päästä ensin oman elementtini ääreen, jotta voisin rauhoittua miettimään.
”Lähden käymään kävelyllä”, sanoin yhtäkkiä ja pomppasin tassuilleni. Veljekset katsoivat minua yllättyneen oloisina. Kaipa reaktioni oli varsin poikkeava verrattuna siihen, mihin he olivat saaneet kanssani tottua.
”Selvä.” Merkurius räpytteli silmiään kummastuneena. Hän vilkaisi veljensä suuntaan nopeasti, mutta tuo vain kohautti lapojaan. Ilmeisesti se sopi heille. Oikeastaan minun ei olisi edes tarvinnut kysellä lupaa heiltä lähteäkseni johonkin, mutta se oli tullut tavaksi vielä isän luona asuessa – siispä koin tarpeelliseksi jatkaa sen toteuttamista uusien ystävieni seurassa.
Väläytin veljeksille pienen, kiitollisen hymyn ja loikin kaksijalkojen pesän raunioihin. Sen poikki pääsisin nopeammin alueen toiselle puolelle. Halusin löytää jostakin vettä – kenties joen tai lammen. Kyllä purokin kelpaisi viime kädessä. Pointtini oli kuitenkin se, että kaipasin jotakin, missä kastautua.
Puikkelehdin raunioiden läpi ketterästi kuin hiiri – kuin iso, äänekäs hiiri. Pesän pohja oli outoa materiaalia. Se napsahteli hassun kuuloisesti tassujeni alla. Kotikisut siis asustivat tällaisissa puitteissa. Kai sitä huonomminkin voisi olla.
Rentouduin tuntiessani jälleen pehmeän ruohon polkuanturoissani. Nostin häntäni korkealle pystyyn ja lähdin loikkimaan itsevarmana kohti sitä uuden reviirimme osaa, jossa en ollut vielä käynyt. Toivoin löytäväni sieltä jotakin tutkimisen arvoista. Jos löytäisin joen, voisin pyydystää Merkuriukselle ja Coronalle kalaa tuliaiseksi. Kaksikko tuskin oli tottunut sellaiseen ylellisyyteen, jota minä olin pentuaikoinani saanut kokea asuessani joen varressa.
Höristin korviani kun olin kuulevinani hentoa liplatusta. Vaikka en meinannutkaan kuulla useimpia ääniä, tämä oli sävel, jonka korvani olisivat tunnistaneet missä tahansa. Kiristin hieman vauhtiani, mutta pian huomasin jo kiitäväni täyttä laukkaa niityllä. En voisi nyt pysähtyä. Olin aivan liian lähellä etsimääni hengähtääkseni.
Ennen kuin ehdin tajutakkaan, käpäläni koskettivat jotakin märkää ja lensin päistikkaa puroon. Kömmin ylös vettä kakoen. Hymy hiipi kasvoilleni. Minä todellakin seisoin purossa. Ei se kovin suuri ollut, mutta tarpeeksi iso siihen, että mahduin viilentymään siinä.
Annoin veden huuhdella kaikki huoleni tiehensä ja vain nautin. Tuntui mukavalta kun vesi tunkeutui karvojen alle ja kostutti rutikuivaa nahkaa. Viime kerrasta oli aivan liian pitkä aika. Minun tarvitsi tehdä tätä useammin pysyäkseni hyvällä tuulella.
Purossa ei näyttänyt olevan kaloja, mutta onnistuin nappaamaan pari heinikossa piilotellutta sammakkoa. Sammakot eivät olleet yhtä hyviä kuin särjet, mutta kyllä ne luuviulun hiiren voittivat mehukkuudessa. Merkurius ja Corona pääsisivät herkuttelemaan, jahka palaisin takaisin.
Olin tullut siihen tulokseen, että meidän olisi kaikkien kannalta parempi hyväksyä kuolonklaanilaisten tarjous. Saisimme tukea kokeneemmilta kissoilta, jotka voisivat opettaa meidät taistelemaan ja puolustamaan itseämme hyökkääjiltä. Mutta mieleeni oli hiipinyt myös aivan uusi, uhkarohkea ajatus, jota olin ajatellut ehdottaa veljeksille.
Nousin ylös vedestä. En edes vaivautunut ravistelemaan turkkiani kuivaksi, sillä halusin sen pysyvän viileänä kotimatkan ajan. Noukin kivelle jättämäni sammakot mukaani ja lähdin hölkkäämään tänne tulemaani reittiä pitkin takaisin pesällemme.
Kun saavuin perille, oli jo myöhä. Merkurius ja Corona olivat kaiketi vetäytyneet suojaan, sillä heitä ei näkynyt ulkosalla. Hiippailin uudelle erakoiden kanssa jakamalleni kotipesälle ja työnnyin sisään luukusta. Pesästä minua tähysivät kiiluvat silmäparit.
Viskasin toisen sammakoista Merkuriuksen ja Coronan eteen. He katsoivat sitä hieman oudoksuen, ja voisin vannoa nähneeni heidän irvistävän. En kuitenkaan välittänyt siitä, vaan istahdin omalle paikalleni ja ryhdyin siistimään harmaanruskeaa turkkiani.
”Mitä mieltä te olisitte, jos hakisin isäni tänne?” kysyin yllättäen jopa itseni. Tunsin kaksikon katseet nahassani. Silmäni olivat kuitenkin tiukasti kiinni jalkojeni juurella vartovassa sammakonraadossa. ”Hän on jo kovin vanha, enkä usko että tämä selviäisi yksinään enää seuraavaa lehtikatoa.”
Nostin viimein katseeni veljeksiin. Merkurius nyökkäsi vähän, samoin Corona. Ikään kuin he olisivat ehtineet käymään jo jonkinlaisen sanattoman keskustelun keskenään minun tuijotellessani tulevaa iltapalaani. Totta puhuakseni en ollut koskaan ollut yhtä hermostunut. Kollien päätös tulisi luultavasti ratkaisemaan Kaarlon kohtalon tulevina kuina.
”Kyllä se meille sopii”, Merkurius sanoi. Corona nyökkäsi jälleen vahvistaen veljensä sanat.
”Mutta jos aiot käydä hakemassa hänet, sinun on paras tehdä se illalla, sillä meidän on vielä metsästettävä aamuisin kuolonklaanilaisille”, Corona huomautti. Hän tuntui välttelevän katsettani, vaikka puhuikin vakaalla äänellä. Kaiketi tuo koki tuijotukseni jotenkin epämiellyttäväksi.
Nyökkäsin hymyillen. Olin jo käymässä nukkumaan, kun muistin Punatähden tekemän tarjouksen. Käännyin katsomaan asuintovereitani mietteliäänä. Minun oli mietittävä taas tarkkaan, miten toisin mielipiteeni julki. Lopulta päädyin vetämään koko homman lonkalta.
”Minusta me voisimme hyväksyä sen tarjouksen. Emme me siinä mitää häviäkään, joten miksikäs ei”, tokaisin lapojani kohauttaen. ”Ja jos me joskus joudumme kahnauksiin kulkukissojen kanssa, meillä on kokonainen klaani raivopäisiä kissoja taustatukenamme, sillä olemmehan me heidän pohjoisrajansa turvaajat.”
Molemmat nyökyttelivät. Merkurius haukotteli. Päädyimme lopulta siihen tulokseen, että keskustelu käytäisiin loppuun vasta aamulla kaikkien ollessa virkeitä, ja ennen kuin aloittaisimme päivittäisen saalistusoperaatiomme. Käperryin sottaisen kankaanpalasen päälle ja suljin silmäni vaipuen tyytyväisenä unten maille.
//Veljekset?
//896 sanaa
