Salamanteri
//Kirjoittaja: Saaga
//Erakko | Eloklaanin reviiri
//TAISTELUTARINA
Katselin karvat pörhössä ympärilläni käyvää tappelua. Olimme Eloklaanin kanssa tulleet keskustelemaan rauhaisasti Keijukaiselle, joka ilmeisesti oli Kujakissayhteisön johtaja. En ymmärtänyt tästä Kujakissayhteisöstä paljoakaan mutta sen tiesin, että he uhkasivat Eloklaania, jota olin tullut auttamaan. Olin päättänyt jo Jupiterin luota lähtiessäni, että kävisin tämän tappelun täysin Eloklaanilaisten puolesta – koittaisin olla kuin yksi heistä. Minulla ei enää ollut emoa tai kahta sisarta. Minulla oli nyt klaani – ainakin toivottavasti. Vilkuilin taas ympärilleni. Tiesin, että oli hengenvaarallista ajautua keskelle mietteitään taistelun aikana, joten pudistin päätäni ja karistin ajatukset pois – ne saisivat odottaa myöhemmälle. Katsoin, kun joku valkoisen turkin omaava kissa painoi ruskeaa raidallista oppilaan näköistä kissaa maahan. Syöksyin päätä pahkaa valkoisen kissan kissan kimppuun ja riistin tuon turkkia kynsilläni. Tunnistin myös alhaalla pyristelevän kissan Syreenitassuksi, jonka kanssa olimme aikaisemmin puhuneet. Vilautin hänelle hymyn, kun Black syöksyi myös auttamaan vaaleanruskea turkkisen kissan häätämisessä. Valkoista karvaa pöllähti maahan, kun onnistuin jotenkin – kohtalaisen huonoista taidostani huolimatta – viiltämään vihollisen kylkeen haavan. Valkoinen kuoloklaanilainen ei ollut paras taistelija itsekkään. Heitin käpäläni eteen ja koitin viiltää naaraan kuonoa Syreenitassun noustessa maasta vierelleni. Kolmin yhtä vastaan olisi ollut hiukan epäreilua taistella joten hyppäsin naaraan kimppuun yksikseni. Kieriskelimme maassa kynsien toisiamme. Olin helposti alakynnessä koska en ollut hyvä taistelija enkä voimakas. Valkoinen naaras viilsi minua kuonoon ja en hetkeen nähnyt kivulta mitään. Henkäisin ja riistin itseni naaraan kynsistä kyyneleet silmissä. Syreenitassu otti ohjat käpäliinsä ja hyökkäsi kuolonklaanilaisen kimppuun. Syreenitassu oli taitavampi taistelija kuin minä ja osasi vetää kuolonklaanilaiselta käpälät alta. Syöksyin auttamaan häntä ja raavin terävillä kynsilläni vihollisen kurkkua, joka nyt sattui olemaan siinä edessäni kynsittävänä. Vitivalkoinen naaras kirkui ja sätki maassa. Syreenitassu henkäisi.
“Yritätkö sinä tappaa hänet?” ääni oli karhea mutta tunnistin sen silti Syreenitassun omaksi. Katsoin häneen kauhistuneena. Valkoturkkisen naaraan ääni kähähteli, kun tuo yski. Syreenitassu oli viiltänyt naaraan vatsaan haavan, joka näkyi minulle vasta, kun tuo nousi pois pitelemästä naarasta maata vasten. Haavat kaulassa ja vatsassa voisivat olla kohtalokkaita pienelle ja nuorelle kissalle. Tuon yskä hakkasi kurkussa ja yhtäkkiä suusta purskahti veristä sylkeä. Kavahdin taaksepäin, kun valkoisen naaraan kirkaisu katkesi yllättäen ja tämän silmät lasittuivat.
“Anteeksi”, sopersin yllättyneenä teoistani. Yleensä olin sanavalmis mutta nyt en tiennyt yhtään mitä sanoa. Tunsin väriseväni hiukan mutta tajusin kuinka vaarallista saattoi olla osoittaa tunteita taistelussa joten koitin saada tunteen hallintaan. Henkäisin rauhallisesti ja koitin uskotella itselleni, että kaikki on hyvin.
“Ei se ollut sinun vikasi. Sitä paitsi hän oli vihollinen”, Syreenitassu naukui lujasti. Käänsin pääni pois päin kuolleesta oppilaasta ja tarkkailin ympäristöä. Aivan juuri kuolleen oppilaan näköinen kissa ryntäsi luoksemme. Hän vilkaisi kuolleeseen ruumiiseen ja harkitsin hetken häipyväni paikalta. Sydämeni pamppaili hermostuneesti. En ollut ikinä kokenut mitään tälläistä enkä ollut juuri nyt aivan oma itseni. Soturitar, joka ilmeisesti oli tappamamme naaraan sukulainen ärähti vihaisena ja loikkasi kohti minua. Järkyttyneenä sihahdin ja koitin väistää mutta naaras oli liian nopea ja voimakas. Hän viilsi nenääni uudestaan ja toinen haava vanhan päälle tuntui liian pahalta. Kirkaisin epätoivoisena. Minulla ei ollut mahdollisuuksia tuon voimaa vastaan. En kuitenkaan aikonut anella armoa tai alistua hänen alleen vaan potkin hurjasti takakäpäilläni toivoen, että ne tekisivät jotain harmia. Naaras päälläni kirkaisi, kun osuin hänen vatsaansa mutta antoi heti samalla mitalla takaisin ja löi minua kynsillään lapaani. Kurkustani purkautui tuskainen henkäys. En ollut tarkoittanut henkäistä niin mutta kivun tunteminen ei ollut minulle hirveän tuttua. Tämä oli ensimmäinen taisteluni kissoja vastaan. Olinhan kohdannut Jupiterin kanssa koiria ja kettujakin mutten yleensä ollut päässyt kamppailemaan näin kenenkään kanssa tosissaan. Leikki tappelut ihan pienenä pentuna Jupiterin kanssa palautuivat mieleeni ja muistin kuinka Jupiter oli opettanut minut kierähtämään vihollisen alta pois. Siitäkään liikkeestä ei ollut nyt paljoa apua. Koitin parhaani mukaan pitää vatsani piilossa vihaisesti ärjyvältä naaraskissalta. Huidoin etukäpälilläni tuon kaulan seutua huutaen vihaisesti. En tiennyt miten pääsisin helpoiten pois tuon alta. Yhtäkkiä kuulin tutun äänen.
“Päästä hänet!” Black huusi. Veljeni oli tullut auttamaan. Henkäisin ja rentouduin, koska tiesin että minua autettaisiin enkä voisi enää auttaa itseäni. Valkoturkkinen soturi älähti, kun hänen kylkeensä iskeytyivät käpälät. Näin käpälät juuri ja juuri ennen kuin suljin silmäni. Kuulin ikävän muksahduksen ja avatessani silmäni sain nähdä, että Black oli häätänyt valkoisen naaraan kimpustani. Henkäisin taas. Black oli selvästi yhtä hyvä taistelija kuin Jupiter oli. Katsahdin vielä kissaan, joka oli käynyt päälleni ja hiljalleen aloin tajuta kuka se oikein oli ollut. Nyt kissa kamppaili jo toisessa taistelussa mutta tuon eleet ja varsinkin korva, joka oli taittuneena alaspain sai minut kauhun valtaan. Kissan toisessa käpälässä olevat arvet. Kuulin yhtäkkiä hänen äänensä.
“Ei hätää Salamanteri. Se oli vain unta”, kuulin äänen päässäni. Se oli lempeä ja rakastava. Kissa, joka oli vahingoittanut minua ja jonka Black oli häätänyt pois oli emo. Minun emoni.
“Black? Kai tajusit kuka tuo oli?” kysyin. Minua heikotti – oksetti.
“Etkö muka tunnistanut häntä?” kysyin taas, kun Blackin ilme oli hämmentynyt.
“Höyhen”, naukaisin. Blackin ilme kääntyi hämmentyneestä järkyttyneeksi, kun hän kääntyi hiljalleen katsomaan paikkaa jossa valkoturkkinen kuollut kissa oli maannut. Hänet oli viety hetki sitten pois, jotta kuolonklaanilaiset voisivat haudata hänet.
“Tapoimmeko Hahtuvatassun?” Blackin ääni oli vähintään yhtä järkyttynyt kuin hänen ilmeensä. Hengitykseni muuttui pinnalliseksi, kun joudun pelon sekaisen paniikin valtaan. Black kosketti lapojani hännällään.
“Oletko kunnossa?” Black kysyi. En tiennyt mitä sanoa astuin vain taaksepäin ja käänsin katseeni Blackiin, jotten joutuisi katselemaan emoa.
“Pitäisikö meidän mennä sivuun hetkeksi. Et näytä hyvävointiselta”, veljeni nauku tuntui kaukaiselta. Koitin hengittää rauhallisemmin mutta en osannut enään.
“Olen aivan kunnossa”, sanoin ja koitin nyt todenteolla saada hengitykseni hallintaan. Nyt jo pikkuhiljaa paine alkoi helpottamaan rinnassani. Taas uusi vihollinen hyökkäsi kimppuumme. En olisi jaksanut enään mutta en halunnut kuollakkaan. Koitin väistää taas hyökkäyksen tieltä mutta en aivan kerinnyt ja sain iskun korvaani. Tunsin kun lämmin veri purkautui korvastani ja valui pitkin naamaani. Annoin samalla mitalla ja viilsin naaraan nenää. Isku valitettavasti meni ohi. Katselin naarasta nyt tarkemmin, koska en halunnut hänen olevan Untuvapentu – tai miksi Untuva-sisarta nykyään nimitettiinkään. Naaras haisi erikoiselle joten päättelin tuon olevan kujakissa. Black iski naarasta kylkeen ja siitä alkoi vuotaa verta maahan. Henkäisin nähdessäni helakan punaisen veren maassa. Henkäily ei ollut ollut minun juttuni mutta nyt tein sitä useammin kuin tajusinkaan. Jakelin iskuja vielä muutaman ja annoin sitten Blackin kin hoitaa loput. Kissa kuitenkin sai rinnalleen jonkun toisen kujakissan ja jouduimme pinkomaan pakoon. Kaksi täysi-ikäistä kujakissaa olisivat voittaneet meidät heittämällä.
