Mäihä
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko | Kujakissayhteisö
Onko kukaan koskaan muistanut ylistää, kuinka upea tunne se on, kun on niin kylmää, ettet tunne puoliakaan kintuistasi? Siis kerrassaan ennennäkemättömän upeaa! Suorastaan tunnen kuinka sielussani läikkyy jotain ylimaallista ja ikiaikaista, kun aistin ruumiinlämpöä alentavan hurmoksellisen kylmyyden ja turtumuksen. Täältä tullaan suurenmoinen hypotermia!
“Mäihä, tule jo.” Arven sulosointuinen ääni tanssi lumihankien päällä aina pakoon vetäytyviin tärykalvoihini asti.
“Sinä pudotit silmäsi matkalla, etkö huomannut?” vastasin takaisin jalosti ja huidoin lunta etutassullani, “ei sitä taida kyllä enää löytyä. Harmi. Minä niin pidän sinun sielukkaasta tuijotuksestasi!” Sitten lähdin jolkottelemaan ilomielisesti Arven perään hyödyntäen hänen syvään hankeen avuliaasti tekemiään tassunjälkiä. Oli se niin mukavaa kun minua näin henkilökohtaisesti palveltiin, vaikka olisin kyllä mielelläni ottanut jonkun vähän vähemmän kuoleman partaalla olevan otuksen henkivartijakseni.
Äkkiä Arpi pysähtyi kuin olisi unohtanut kävelemisen salaisen taidon.
“No niin Arpi, nyt oikein pinnistät ja nostat vasenta etutassuasi niin siitä se lähtee!” kannustin kaikilla sielunvoimillani ja näytin mallia. Arpi katsoi minua tappavasti:
“Täällä on käynyt joku.” Ahaa, niin selvä. Kerroinko jo, että kiinnostukseni tätä yleismaailmallista reviirien omistamista kohtaan oli niinkin korkealla kuin -0.08 prosenttia? Tai muutenkin Keijukaisen diktatuurin alamaisuutta hipovia aktiviteetteja kohtaan.
Arpi alkoi tekemään syväluotaavaa tutkimusta ja minä haahuilin hänen perässään ja sain älähdyksen siitä, kuinka “minä muka sotkin kaikki jäljet”. No anteeksi vaan herra etsivä, mutta täällä on jokaisella kissalla oikeus asettaa tassunsa juuri niin kuin ne haluavat.
“Mäihä!” jostain kuului hyvin käskevän oloinen huudahdus, jonka kuvitteellisen jälkikäteen saadun läksytyksen takia olisi pitänyt olla silmänräpäyksessä tunnistettava, mutta minulla olisi mennyt varmaankin vuorokausi ja kaksi kuuta asian ratkaisemiseen omin avuin. No niin, älkää huolestuko, totta kai lasken leikkiä. Ehkä.
Käännyin ympäri ja kauempana valkeaa hankea tahrasi tumma kissa ja kasa jotain moskaa. Kissa oli ikäväkseni minulle tuttu. Kauniisti sanottuna meillä oli yhteistä historiaa. Oliko Herttuatar raahannut tänne katujen keskelle kotinsa nimeltä jätesäkki vai minkä luona hän tönötti kuin metsään pulpahtanut myrkkysieni?
“Ja kukas tämä on?” Arpi huokaisi kyllästyneesti ja kääntyi minuun.
“Miksi sinä minua katsot? Mene kysymään häneltä, en minä ole mikään syntymät ja kuolemat käsittävä tuonpuoleisen herra, joka osaa nimetä kenet tahansa vastaan tulevan. Vaikka kiitos kohteliaisuudesta Arpi hyvä.”
“Hän kutsui sinua nimeltä.” Arven ääni oli hyvin tylsistyttävän yksitoikkoinen ja sen kuuleminen sai minussa heräämään halun hypätä hirviön alle. Sekin olisi mielenkiintoisempaa.
“Ah niin, olenko maininnut, että olen hyvin tunnettu kissojen keskuudessa? Kaipa hän on vain joku ihailijani”, hymyilin aurinkoisesti. Arpi lähti sanaakaan sanomatta kävelemään kohti Herttuatarta ja lähdin hänen peräänsä. Tästä varmaankin tulisi hyvin mielenkiintoinen tapaaminen.
“Mitä teet reviirillämme?” Arpi sanoi heti kun oli vain tarpeeksi lähellä, että hänen todennäköisesti – en ollut ihan varma, Arpi oli niin lattea kaveri – auktoriteettia havitteleva ääneensä kantautui Herttuattaren korviin. Astuin punaruskean kollin takaa ja kumarsin juhlallisesti:
“Hyvää päivää!” Kumartaessani näin tumman naaraan jaloissa olevan roskapussin todellisen luonteen. Säkissä suorastaan kuhisi kissanpentuja kuin muurahaisia muurahaispesässä.
“Tiesithän, että varkaus on rangaistava rikos”, sanoin päätäni soimaavasti pudistellen, mutta kun otin uuden vilkaisun kyseiseen hyönteismaailmaan jähmetyin aivan hetkeksi. Nulikoiden väriympyrä oli huolestuttavan tutun näköinen. Herttuatar tuntui huomaavan eleeni heti.
“Voi kyllä. Juuri niin”, naaras sanoi kimeästi ja hymyili minulle inhottavasti. Ja nytkö kohtalo viimein halusi alkaa lätkimään minusta ilmoja pihalle? Voi kuinka upeaa. Miten ilkeää! Tässähän loukattiin kissan oikeuksia, kuin kaikki asettuivat yhtä vastaan! Haluaisin tehdä valituksen.
“Ja minä en tosiaankaan halua niitä, joten ole hyvä ja näkemiin”, Herttuatar totesi päättäväisesti, hymyili minulle nätisti ja sitten lähti luikkimaan.
“No voi hyvänen aika nyt taas. En minä halua ruveta leikkimään mitään perhettä”, sanoin ylidramaattisesti ja voivottelin tuskaani. Oli suorastaan kohtalon ivaa, että Herttuatar tällä lailla hylkäsi minut näiden ipanoiden kanssa. Oi elämä on niin julmaa!
“Sinulla on varmaan joku oikein hyvä selitys tähän kaikkeen?” Arpi kysyi ja kohotti toista kulmaansa. No kuule kyllä, minä kävin laittamassa ilmoituksen seinään, kuinka minulle sai tuoda kaikki hylkiö pennut suurta armeijaani varten.
“No et sinäkään varmaan mikään idiootti ole”, sanoin tavallista tyynemmin ja pysähdyin hetkeksi miettimään. Pitäisiköhän minun vain lähteä ja jättää pennut oman onnensa nojaan? Todella harkitsin sitä vaihtoehtoa, mutta sain paljon herkullisemman idean. Ja muutenkin, ihana pikku Leopardini oli ansainnut pienen lahjan, kuten muutama muukin rakas ystäväni. Tällä kertaa en palaisi tyhjin käsin.
“Minulla on tuliaisia!” julistin mahtipontisesti sisään astuessani. Kun kukaan ei tullut minua ja Arpea vastaan jatkoin:
“Sanoin: minulla on tuliaisia!” Sitten viimein uskollinen Leopardi kipitti paikalle kaula pitkänä uteliaasti kuikuillen, kuin mikäkin silkkiuikku.
“Pentuja!” hän sanoi henkäisten ja syöksyi lähemmäs lattialle laskettuja otuksia. Joita muuten oli suorastaan kohtalokas lukumäärä. Neljä. NELJÄ. Kuka nyt oikeasti jaksaa poksauttaa maailmaan neljä inisevää kakaraa ilostuttamaan aurinkoisia päiviä valituksella ja jatkuvalla paapomisella, jota ilman ne pikku käävät varmaan traumatisoituisivat tai saisivat muita psykologisia haavoja ja tulisivat epävakaiksi ja kostonhaluisiksi, joka totta kai johtaa iankaikkiseen – ja voi hyvä elämä, hyvin uuvuttavaan – pakenemiseen vanhuuden päivillä, kun se vaihtoehtoisesti voisi olla kevyttä lekottelua ja satunnaisia juoksupyrähdyksiä omien lonkkien toimivuuden rajoissa. Tästä erinomainen variaatio oli Keijukaisen ja Mesitähden yhteinen tapaus. Täytyi olla vähän itsetuhoinen, että lisääntyisi ja samalla tieten tahtoen pilaisi elämänsä. Mutta nyt kyseessä oli sellainen tilanne, jossa en ollut kyseistä päätöstä tekemässä, vaan vahinko oli jo syntynyt. Kirjaimellisesti. Uusi kaava oli muodostunut mielessäni ja kaikki yhtälön osaset olivat yletettävissäni – ainakin melkein. Kunhan vain delegoin kasvatuksen Leopradille ja pysyn itse hyvän matkan päässä, kaikki saattaisi onnistua. En minä voinut tietää minkälaisia neropatteja noista natiaisista joskus tulisi, mutta jos edes yksi olisi yhtä fiksu kuin puun lehti, niin siitä saisi oivaa palvelusväkeä.
“Ja kuule ihana Leopardi, koska olet rakkain ystäväni kaikista”, pieni oikullinen pysähdys jännityksen pitkittämiseksi, “minä lahjoitan ne sinulle!”
Leopardi räpytteli silmiään häkeltyneenä: “Minulle? Kenen ne ovat? Totta kai minä otan ne, mutta mistä ne tulivat?” Voi kuinka soma naaras olikaan huolissaan!
“Ne ovat oikeastaan minun, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, sillä ne ovat nyt sinun! Pelastin ne toki urhoollisesti hengenvaarasta, mutta en haluaisi kehuskella sillä yhtään enempää, joten se tarina jääköön toiselle kerralle. Mennäänpäs esittelemään tätä ihanaa nelikkoa Keijukaiselle.” Nyt vain pitäisi antaa siemenen itää ja kun pentukaiset olisivat tarpeeksi vanhoja, voisin kertoa heille urotyöstäni ja he – ainakin unelmissani – kokisivat automaattisesti kovaa halua maksaa se takaisin. Ja tadaa, elämä olisi kuin kuninkaalla. Eihän se todellisuudessa ollut noin yksinkertaista, mutta kun olin pelin päällä, kaikki voisi lopulta käydäkin osaltani hyvin. Täytyisi vain olla tarkkaavainen. Mutta siihen asti pieni Leopardi saisi pitää heistä hyvää huolta, eikä minulla olisi minkäänlaista velvoitetta heidän suuntaansa.
Leopardi auttoi minua ja Arpea kantamaan tenavat kohti Keijukaisen vastaanottoa. Harmaa naaras oli sukimassa turkkiaan yhdellä pedeistä, kun asetuimme hänen eteensä.
“Keijukainen kulta, saisinko esitellä sinulle jotain”, sanoin leveästi hymyillen ja odotin Keijukaisen katseen nousevan hitaasti minua kohti, yhtä aurinkoisena ja elämäniloisena kuin aina.
“Mitä”, hän sanoi kuivakasti ja sitten huomasi taas lattian tukevaa pintaa vasten asetetut pennut ja pysähtyi katsomaan niitä. Nostin häntäni ilmaan hiljaisuuden merkiksi. Sitten tartuin mustaan nyyttiin ja heilutin sitä edestakaisin ja sirkutin, “hei minä olen Roska-astia ja tässä on sisarukseni: Herra Hyökyaalto, jolla on viettymystä kissojen tappamiseen ’vahingossa’ ja pitkä liuta isäongelmia. Hento-haavemaailma ja hänen valitettava taipumuksensa huolestuttaviin harhakuvitelmiin ja jumaluuskompleksiin. Ja sitten viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä upea johtohahmomme Mesi-täti, jonka erityislaatuiset tähtikissan ominaisuudet eivät vaadi sen enempää selittelyä. Saammeko asua täällä?”
Sitten räpyttelin silmiäni hämmästyksissäni ja kohtasin Keijukaisen katseen: ”Ja niin kohteliaskin! Sinun pitäisi ehdottomasti suostua.” Kasvoillani kävi viekas hymähdys ja käänsin pääni kallelleen ja jäin odottamaan vastausta.
//Keiju? Pennut? Muut (mahdolliset) paikallaolijat?
