Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Olin huokaissut helpotuksesta, kun Merkurius oli lähtenyt mukaan leikkiin, sillä miten ihmeessä voisin kutsua itseäni kohteliaaksi, jos en itse kertoisi Fetukselle oikeaa nimeäni vaan antaisin jonkun muun möläyttää sen vasten naaraan kasvoja. Sitä paitsi, olin kertonut tälle erakkonaaraalle nimeni silloin, kun olin löytänyt hänet häiritsemästä Kuolonklaania silpoen ihan kelvollista riistaa. Tassutin hieman sivummalle ja viitoin Fetusta perääni. En ollut ollenkaan varma tulisiko tuo eksoottinen, mutta niin jääräpäinen naaras luokseni vai jäisikö hän muualle vain omaa jääräpäisyyttänsä. Toisaalta olin ainut kissa Ruskapennun lisäksi, jonka hän edes jollakin tasolla tunsi. En olisi voinut kutsua minua ja Fetusta ystäviksi, mutten täysin vihamieheksenikään. Silti välillämme oli kitkaa, mutta oli siellä jotain lämminhenkistäkin. Koko tilanne oli todella ristiriitainen, jotain mitä en ollut koskaan ennen kokenut kenenkään kanssa. Jokin hänen sarkastisuudessaan ja sen takana varmasti piilevässä sydämessä vetosi minuun, juuri sen takia olin löytänyt itseni tarjoamasta naaraalle yöpaikkaa luotamme.
Ilokseni – tai no antaa olla – Fetus saapui luokseni, istahti lähistölleni kantaen solakkaa ruumistaan ryhdikkäästi. Naaras oli vielä niin kovin nuori, mutta silti tuntui pompottelevan muita aivan kuin olisi jo täysikasvuinen. Tai niin kuin klaanikissat sanoisivat soturi-ikäinen. Kohdistin katseeni mitäänsanomattomana, mutta kohteliaana valkoruskea maskikuvioisen kissan kasvoihin ja annoin katseeni vaeltaa hetken aikaa hänen niin erilaisissa kasvoissaan. Sen jälkeen kohtasin tämän vihreät suuret silmät ja koin hetken oikeaksi aloittaa puheeni.
”Pyysitkö minut tänne huviksesi istuskelemaan?” naaras näpäytti irvaillen. Hänen kasvoillaan kävi ilme, jota en osannut tulkita, mutta se joka sai minut hieman ärsyyntymään paksun kuoreni alla, oli hänen irvaileva äänensä. Siinä tavassa jolla hän puhui, oli jotain niin raivostuttavaa, mutta samalla minun piti tunnustaa, etten näkisi Fetusta samanlaisena ilman sitä.
”Mitäpä veikkaat”, naukaisin melko kylmästi samalla toista korvaani luimistaen. Vedin häntäni tiukasti lähemmäs itseäni. Tässä istuessamme huomasin vasta tosiaan koko eromme. Olin hieman kumartunut erakkonaaraan puoleen, mutta ei hän silti mikään pieni ollut. Vaikka en ollutkaan perinyt samaa suurta kokoa kuin veljeni, olin silti sentään normaalikokoinen kollikissaksi ja koska Fetus oli nuori, hän oli myös loogisesti minua pienempi. Ja enhän voinut koskaan tietää vaikka erakko jäisikin tuon kokoiseksi. Hänen jylhät piirteensä olivat aivan varmasti peräisin jostain kissarodusta – olin joskus kuullut puhuttavan kotikisujen keskuudessa kissaroduista, kun olimme vielä Merkuriuksen kanssa olleet kaksin ja pyörineet niillä suunnilla.
Hätkähdin Fetuksen hännän heilahdukseen ja ryhdistäydyin.
”No niin. Haluaisin korjata yhden asian, mitä kerran kerroin sinulle. Huomasit varmaan kaikkien hämmentyneet ilmeet sinun puhuessasi minusta, eikö?” nau’uin pehmeän tasaisesti, eikä äänestäni voinut tietää mitä tunsin. Tosiaan mitä minä edes tunsin? Oloni oli outo. Tavallaan minusta tuntui oikeasti pahalta siitä, että olin antanut naaraan uskoa tähän koko ajan, mutta samalla tunsin mielihyvää. Ikään kuin tämä toimisi korvauksena siitä, että jouduin juoksemaan tämän perässä melkein läpi Kuolonklaanin metsien. Fetuksen kulmat kurtistuivat ja suuret silmät siristyivät epäileväisinä, mutta hän lopulta nyökkäsi samalla naukuen:
”Paremmin kuin hyvin. Enkä edes tiedä mistä se johtui. Sanoin vain muutaman tavallisen lauseen, eikö sinun kissasi ymmärrä ihan normaalia kieltä?” Väistin henkisesti Fetuksen pientä loukkausta ystäviäni kohtaan ja annoin sen ihme kyllä olla – ainakin toistaiseksi.
”Kuuntele nyt. Nimeni ei ole oikeasti Aavervarjo, vaan Corona. Sen takia ystäväni olivat niin hämmentyneen näköisiä. En ole koskaan asunut Kuolonklaanissa, mutta olen kyllä toiminut sen alaisena” selitin ja porasin katseeni Fetukseen, etsien jotain pientä kehonkielellistä huomiota, jonka avulla saisin kiinni tämän tulevasta reaktiosta ja osaisin varautua. Enhän minä tuntenut häntä vielä niin hyvin, että tietäisin, ettei hän käy suuttuessaan päälle. Melkein pystyin näkemään mielessäni, kuinka se pieni ja ohut luottamuksen lanka välillämme katkesi ja madaltuneet muurit alkoivat koota itseään entistäkin korkeimmiksi. Ymmärsin kyllä. Fetuksella oli oikeus loukkaantua.
”En olettanut, että tapaamme enää koskaan, enkä silloin edes halunnut kenenkään Kuolonklaania sabotoivan kissan tuntevan minua. Minun ei ole tapana esittäytyä sellaisille kissoille. Kuitenkin syvimmät pahoitteluni jos loukkasin sinua”, nau’uin turhankin muodollisesti. Jotenkin en vain halunnut paljastaa välittävää ja herkkää puoltani Fetukselle. Hän oli jollain tavalla niin hyökkäävä sanallisesti ja tunsin halua puolustaa kunniaani ja itseäni. Välissämme salamoi aina, kun kohtasimme. Ehkä se johtui muustakin, kuin vihasta. Välityksestä?
//Fetu? :3 Enhän hitannu liikaa D:
637 sanaa
