Fetus
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Kaksikko oli pysyttäytynyt eturintamassa aika hiljaa, mutta se oli vain niin Villisielun tapaista. Tiesin toisen päässä pörräävän mietintä miten hän kertoisi pennusta, sekä tuon historiasta, olihan asia sentään monimutkainen. Kolli pysähtyi nopeasti, mistä en pitänyt. Olimme jo kohta perillä. Tuo kysyi minne aikoisimme yöpyä.
”Saatamme sinut pesälle asti, katsotaan sitten”, Tokaisin pentu suussani. Kolli näytti epäilevän. Villisielu ei myöskään oikein näyttänyt pitävän asiasta. Kuitenkin tassutin kaksikon edellä epäilemättä, johon nuo sitten viimein saivat puhkaistua kuplansa.
”Tosiaan.. sinun tai pennun ei kannata matkustaa paljoa enää, ainakaan noilla haavoilla. Ne kannattaisi puhdistaa”, Villisielu tokaisi. Yllätyin hiljaisen naaraan puheesta, mutta nyökkäsin. Niin kai se oli. En tosin tietänyt millainen leiri oli. Kuljin vähän matkaa, ennen kuin kuulin määräilevän naaras äänen.
”Mitä sinä täällä teet?”, Harmaan ruskean sävytteinen naaras kysyi. Hymähdin päästäen Aavevarjon edelleni. Naaraan jännitys tuntui laskevan, muttei kaikkoavan. Huomasin tuon takana, jonkinlaisen pesän suu aukolla kollin, suuren valkoisen ja mustilla laikuilla.
”Olimme pelastamamassa eksynyttä pentua, ja palautamme nyt kollinne”, Tokaisin, nyökäten kohti Aavevarjoa. Aavevarjo nyökkäsi, kunnes pystyin näkemään vaalean naaman pilkistivän pesästä. Tuon katse jumittui pentuun, kunnes Villisieluun. Naaras kömpi väsyneen näköisenä ulos pesästä.
”Taivaslaulu? Kaikki kunnossa?”, Villisielu ehti kysäistä ottaen askeleita lähemmäs naarasta. Iso kolli asettui tuon lähelle suojelevasti, mutta taivaslaulu niminen naaras puollusti itseään. Villisielu oli kysynyt selvästi saman mitä Corona oli kysymässä, sillä kollin ilmeessä oli selvästi huolta.
”Ei hätää, tunnen Villisielun”, Naaras tokaisi. Taivaslaulu tassutti Villisielua vastaan, pari kyyneltä vuodattaen. Tuo yleensä niin pokerinaaman omaava klaani kissa katsoi nyt huolissaan Taivaslaulua. Tiesin ettei huoli paljossa ollut Villisielulla, tuo harvoin näytti sitä. Mutta nyt sääli täytti naaraan katseen.
”Vähän ajan päästä kun lähdin kuoloklaanista.. Sain tietää olevani tiinenä. Tänä aamuna heräsin sain oudon tunteen.. Pennut syntyivät, mutta yksikään, yksikään..”, Taivaslaulu visersi, purskahtaen itkuun lopulta. Naaraan kumppani, tai en tiedä oliko hän sitä, vaikutti ainakin, tuli lohduttamaan toista. Katsoin irvakkaasti naarasta, tässä olisi mahdollisuus. Laskin oranssin nyytin maahan. Tiesin miten lause loppui, se loppui selviytymiseen. Villisielu nyökkäsi, itsekkin painaen katseensa. Toinen katsoin minua sitten, hämmästys naamallaan. Kaikki tuntuivat tosiaan olevan alla päin, Aavevarjo vain järkyttynyt.
”Villisielu, etkö tajua? Tämä on tilaisuutemme?”, Tokaisin. Naaras katsoi minua, sitten pentua, kunnes katsoi Taivaslaulua. Naaras katsoi hämillään Villisielua, joka mietti sanojaan.
”Nukkuuko hän?”, Villisielu varmisti, vältellen katsekontaktia keneenkään. Hymähdin hyväksyvästi, sillä kuulin pennun pienen tuhinan. Villisielun ääni oli synkkä, tumma, tiesin hänen pidättelevän vihaa kaiken takana.
”Muistat kai Lauhalaukan? Sekä karhumyrskyn. Veljekset. Kumpikin vihasi toisiaan sydämen pohjasta, ollen kaksi aivan eri kissaa. Ulkonäöstä luonteeseen. Lauhalaukka omasi siniset silmät oranssilla turkilla, Karhumyrsky lähinnä ruskean turkin, tumman sellaisen. Rakastuin kumpaakin, mutta en halunnut myöntää moista, koska se merkitsisi valintaa, enkä halunnut tehdä valintaa kahden kollin välillä. He kummatkin olivat minulle.. Noh, kaikkeni. Olin lopulta valinnut Lauhalaukan, mutta samana päivänä kuulin kollin menehtyneen. Mukamas, hän kuoli kaksijalkojen käpälissä, Karhumyrskyn siitä ollen tietoinen. Tiedän, että Karhumyrsky teki teon tahalleen”, Villisielun silmistä vuotivat kyyneleet, silmissä vihaa, koston janoa. Tuhansia sanomattomia sanoja, sekä ennen kaikkea kipua, voimattomuutta. Naaras availi kynsiään, katse maassa. Tuo ei ollut vaaraksi silti. ”Tulin tiineksi, mutta tiesin ettei isä voinut olla kuin Lauhalaukka.. Kun synnytin, piilouduin. Ja totta se oli. Pennut olivat lauhalaukan. Yksi jäi fetukselle, ulkonäönsä takia, yksi kuoloklaaniin. Karhumyrsky.. Ei antaisi pennun elää jos näkisi hänet”, Villisielun katse oli nyt täysin Ruskapennussa, joka tuhisi rauhallisena. Myös muut taisivat tajuta asian. Nyt kuulin tarinan, jonka olin kuullut vain osissa naaraan suusta. Todellinen draaman kaari se tosissaan oli.
”Laadin ehdot, hän tietää isänsä lauhalaukan, muttei emoa, lauhalaukka on elossa, eikä kuollut. Hänen nimensä on Ruskapentu”, Villisielu visersi hiljempaa. Naaras katsoi pentua, melkein murtuen kyyneliin.
”Taivaslaulu, ottaisitko hänet? Olisit emo jonka pikkuinen ansaitsisi, pyydän, rakastan häntä mutten voi suojella pikkuista”, Villisielu sanoi purskahtaen itkuun, hänen silmistään vuosi nyt kaikki se tuska ja pelko. Hän tosissaan aneli naaraalta tätä.
//601 Sanaa
//Mer? Corona? Taivas? Toivottavasti ei menny yli xd ehkä daksu? Joku?
