Muru
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kilpikonnavalkoinen naaras istui ikkunalaudalla ja heilautti tassuaan ilmassa näkyvästi, kun kaksijalat olivat sulkeneet oven poistuessaan pesästä. Muru katseli ikkunalaudalla, kuinka Kalle ryntäsi täpinöissään ulos ulkotarhasta hänen merkistään.
”Juhuu! Niin paljon lehtiä!” Kallen riemunsoitto kuului sisälle asti.
Murun viikset värisivät huvittuneesti hänen katsellessaan ystäväänsä läpinäkyvän seinän toisella puolen. Kalle kellahti kumoon kellertävän lehtikasan päälle ja alkoi kieriä lehtien seassa, napaten välillä muutaman kynsiinsä. Kallen leikkimielisessä innostuksessa oli Murun mielestä jotain hyvin suloista.
Pian Kalle pysähtyi paikoilleen ja loikki lähemmäs kaksijalanpesää.
”Tule sinäkin, Muru! Tämä on mah-ta-vaa!” naamiokuvioinen kolli ulvaisi iloisena.
Murua hymyilytti. Hän olisi voinut katsella Kallen leikkejä vaikka koko päivän. Kollin turkkiin oli jäänyt kiinni kolme lehteä, ja ne kohdat hänen kyljistään alkoivat nykiä hassun näköisesti. Muru asteli ikkunaluukun luokse. Kai hänenkin olisi pakko saada kokea lehtisateen taika omin tassuin. Aurinko oli vasta noussut ja Muru oli tapansa mukaisesti seurannut auringonnousua ikkunalaudalla. Se näytti aina niin kauniilta, aivan kuten auringonlaskukin.
Kirjava naaras laskeutui maahan ja pujahti ulkotarhasta parhaan ystävänsä luokse. Kalle ravisteli turkkiaan ja yritti ylettää hampaillaan viimeiseen lehteen, joka oli tarrautunut hänen karvoihinsa. Muru asetti toisen etutassunsa hellästi Kallen lavalle ja irrotti kellanpunaisen lehden Kallen selästä varovasti hampaillaan. Kolli katsahti Murua sinisillä silmillään. Naaras räpäytti omiaan lempeästi.
”Kiitos, Muru”, Kalle maukaisi hymyillen ja alkoi sitten tähyillä puita heidän pihansa vieressä silmät pyöreinä.
”Ole hyvä”, Muru kehräsi samalla, kun kääntyi ihailemaan kauniin kirjavia puita itsekin.
Äkkiä Kalle syöksähti putoavaa koivunlehteä kohti, huitaisten sitä tassullaan. Murun suusta pääsi leikkisä ”mrrau”, kun tuuheaturkkinen naaras otti lehdestä kopin isoilla etutassuillaan.
”Vau!” Kallen suusta pääsi ihaileva naukaisu. Sellainen, jota Muru kuuli kollin suusta nykyään lähinnä vain Neposen läsnäollessa.
Naamiokuvioinen kolli äkkäsi toisen putoavan lehden, ja yritti itsekin napata lehden samalla tapaa, kuin Muru oli tehnyt. Kilpikonnakuvioinen naaras katseli Kallen touhuja vierestä lämmin pilke silmissään. Hän huomasi kuitenkin, että muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen Kallen ilme muuttui pettyneeksi.
”Katso, kokeile tuota!” Muru nosti käpäläänsä hiukan suuremman lehden suuntaan, joka leijaili tuulen mukana heitä kohti Myyn aidan toiselta puolen.
Lehden tullessa kohdalle Kalle nousi takajaloilleen ja puoliksi hyppäsi, lyöden etutassut yhteen. Se tapahtui niin nopeasti, että kun Kallen tassut laskeutuivat takaisin maahan ja tämä painoi päänsä alas, Muru ei ollut varma mitä oli tapahtunut, mutta naaras päätteli, että lehti oli tainnut livetä kollin otteesta. Hän lähti astelemaan ystäväänsä kohti huolestunut ilme kasvoillaan. Silloin Kalle nosti päänsä ja toisen etutassunsa. Kolli piti lehteä edelleen kynsissään ja tämän kasvoilla oli yllätyksen ja ylpeyden sekainen hymy.
”Minä tein sen! Katso Muru!” Kalle hihkui ja loikki aidan luokse ja sitten takaisin Murun luokse purkaen innostustaan.
”Hyvä!”
Muru kehräsi Kallen onnistumiselle ja sille, miten hassu tämä oli innostuessaan. Ystävän olotila tuntui tarttuvan Muruunkin.
”Pyydystetään niin monta lehteä kuin saadaan! Mrrau!” Muru syöksähti leikkisästi kaksijalkojen kokoamaa lehtikasaa päin ja huitoi lehtiä ilmaan. Naaras alkoi heti huitoa osumia putoaviin lehtiin. Kalle oli kuitenkin pysähtynyt paikalleen hänen viereensä.
”Neponen!” kolli huudahti iloisena.
Pettyneenä Muru keskeytti leikkinsä ja kääntyi katsomaan, kun paksuturkkinen ruskea kolli pudottautui aidalta häntä pystyssä ylimielisen näköisesti, kuten aina.
”Hei Kalle! Minulla on ollut sinua ikävä!” Neponen naukui ystävällisellä kurr-äänellä.
Suurikokoinen kolli käveli Murun ohitse eikä ollut huomaavinaankaan naaraan läsnäoloa. Muru siristi silmiään ja kurtisti kulmiaan, kun Neponen pysähtyi puskemaan Kallen lapaa toverillisesti. Kalle horjahti hiukan suuremman kollin voimasta, mutta kehräsi sitten Neposelle vastauksen, että hänkin oli kaivannut Neposta ja ihmetellyt, miksei tästä ollut kuulunut vähään aikaan mitään.
”Sinun temppusi oli tosi hieno! Katsoin tuolta aidan päältä. En kehdannut häiritä”, Neponen maukaisi, ja tuntui Murusta oikein tarkoituksella mielistelevän Kallea. Eikö Kalle muka nähnyt sitä?
Murulla oli petetty olo, kun hän tuijotti Neposta ja Kallea, jonka silmät hehkuivat. Hän kääntyi poispäin, pudisteli lehdet irti turkistaan ja alkoi sitten siistiä turkkiaan kuin ei olisi tiedostanutkaan Kallen ja Neposen läsnäoloa. Muru tiesi, että se oli hiukan pentumaista. Mutta niinhän Neponenkin oli juuri hänelle tehnyt.
//Kalle?
