Ruskapentu
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Sanotaan näin.. Oli paljon, paljon hiljaista, yritin tuoda siihen valoa, huutamalla, avaamalla suutani, jotta saisin jotain tapahtumaan ympärilläni. Sitten, jokin kloksahti. Kuulin ne äänet, jota todella päästin, se ei ollut enää harhaluulo. Tosin, paljon ei ollut kuultavaa, maailma oli hiljainen, mitä nyt jossain kuului omituisia korkeita ääniä.. Ropinaa.. Mitään niistä en ymmärtänyt. Tunsin myös lämpöä, jatkuvaa lämpöä, sekä sen tuottajan. Tuo oli iso elävä otus, sen kylki kohoili jatkuvasti, niin kuin omanikin. En aina huomannut sitä, sillä kylkeni kulki aina omaa tahtiaan, enkä tiennyt oliko se siinä kun en huomannut sitä. Minne se häipyisi silloin? Yritin maukua tästä jättiläiselle, olin ottanut sen.. suojaksiksi, se suojeli, oli kiltti. Toisinaan se puhui minulle, toisinaan pesään ilmestyi toinen kissa, jota en tuntenut. Hän haisi hupsulle! Aivan hupsulle. Tuo kuitenkin ruokki minua, antoi lämmintä.. Maitoa, sillä nimellä se sen sanoi. Suojattini usein puhutteli minua nimellä ”Ruskapentu”, Tai niin minä ymmärsin. En voinut ymmärtää miten he pystyivöt elämään tässä jatkuvassa pimeydessä.. Tosin en osannut kysyä, en osannut muodostaa samanlaisia äänmähdyksiä kuin suojatti. Tunsin jatkuvasti hämmentäviä asioita, kuinka maailma tuntui lummistavan minut muualle.. Uneen. Ajan kanssa kaikki selveni. Suojatti sana vaihtui Emoksi, tuon nimi oli Fetus. En ymmärtänyt mitä eroa oli nimellä ja emolla, mutta annoin asian olla.. Ruokkija tosin ei koskaan kertonut nimeään, vaikka Fetus tuntui nyt enemmän puhuvan minulle. Hiljalleen en enää väsynyt niin paljon, opin muodostamaan lauseita, pieniä tosin. Fetus, emo, vastasi usein puheeseeni, mutta ruokkija usein purskahti jonkinlaiseen.. kamalaan tilaan, en ymmärtänyt sitä. Tuo tunsi jotain mitä minä en ollut tuntenut, tuo vikisi kuin minä aikoinaan. Pian aukaisinkin jo silmäni, siinä vaiheessa puheeni oli jo selvää. Katselin maailmaa hämilläni. Siinä oli niin paljon enemmänkin kuin massiivinen emo! Siinä oli niin paljon elämää, värejä, tunteita! Enhän minä paljoa vielä tunteistakaan tiennyt.. Mutta jotenkin vain tiedostin sen tässä hetkessä. Emoni tuhisi tuolloin rauhallisena, nukkui, niin kuin minäkin usein. Katsoin maailmaa hämillään, siinä oli ruskeaa, sakeaa ruskeaa, kaukana ylhäällä. Samaa väriä jota emo oli joissain kohdin. Sitten oli jostain tuleva kajastus, kaukainen kuin mikä. Oksien välistä pystyin näkemään sinistä, valkoista, sekä vihreää, vain välähdyksiä. Emo mahtui hyvin maailmaan, hän oli kyllä valtava, muttei niin valtava kuin maailma. Olisiko Ruokkija noin valtava? Jos olisi, häm mahtuisi tänne myös hyvin. Tänne mahtuisi 4-5 saman kokoista kissaa. Katsoin kuorsaavaan emooni, tosissaan ihmettely vei voimaa. Emo oli opettanut että kun hän nukkui, tuhisi, ei saanut pitää isoa ääntä, puhua. Kaiverruin hänen viereensä, koskettamaan toisen pehmeää turkkia. Se ei tuntunut yhtä pehmeältä kuin omani. Miltä näytin! Olin oranssi, en niin ruskea, kuin emo, tai kuin puska, mutta olin ruskea, onaskn valkoista, siellä täällä. Katsoin hämilläni tuota. Olin oudon näköinen! Oliko muita kissoja tämän näköisenä? Täytyihän heitä olla? Entä oliko jossain samannäköinen kissa kuin emo? Haukottelin vielä, kömpien emon suojiin. Opin ajallaan huomaamaan minkä näköinen ruokkija oli, hän erosi paljon emosta! Hän toi aina emolle jonkun pörröisen.. pienen.. Saaliiksi he sitä kutsuivat! Emo aina söi sen saaliin, saaliita oli erilaisia, mutta ne eivät koskaan näyttäneet minulta. Yhtenä päivänä ruokkija toi ruskean ja oranssin sävytteisen riistan, joka oli iso, sekä omasi valkoisia kohtia.
”Eikö pennun olisi aika maistaa sitä?”, Ruokkija kysyi, katsoen emoani, emo tyynenä katsoi minuun, kun minä katsoin häntä innoissaan. Tiesin saaliin nimen! Se oli jänis! Saisin ensi kertaa maistaa jänistä! Jos vain emo suostui..
”Kiiillltii emo! Minä haluan maistaa sitä! Haluan, haluan, haluan!”, Anelin. Voisin luvata nähneeni emoni silmissä huvittukeen pilkeen. Itse hypin sanojeni voimasta, anellen toiselle. Maito oli kyllä hyvää, mutta en tiennyt miltä tämä maistui, halusin kokeilla asiaa.
”Selvä, ei se vahinkoa voi tehdä”, Fetus, emo tokaisi. Ruokkijani näytti taas alakuloiselta. Olin oppinut tunnistamaan toisen tunteita hiljalleen toisen kasvoilta, hän näytti haaveilevan, sekä siltä että kohta hänen silmistään vuotaisi kyyneleitä. Otin saalista palan, joka oli vaikeaa pienillä hampaillani. Saavutin kuitenkin turkin alle pääsyn, saaden palan riistasta.
”Yök! Turkki on kaameaa!”, tokaisin vetäytyen kauemmas, etsien kohtaa josta syödä. Fetus tuhahti yökkäilylleni.
”Sitä se on koko eläin, kun pääset turkin alle, liha on maittavaa”, Naaras tokaisi. Katsoin toista epäilevänä. Oliko se sen arvoista? Oli se, halusin maistaa tuota mysteeristä eläintä. Painoin hampaani takaisin syvälle lihaan, repäisten palasen. Se ei ollut suuri, mutta parempaan en pystynyt. Maistelin sitä suussani, nielaisten sen kokonaisena. Se oli mehevä, erilainen, kuin maito. Maito tuntui paljon liukkaammalta. Siinä oli aivan eri maku kuin maidossa.
”Ihan syötävää, mutta saanko maitoa?”, Anelin, katsoen ruokkijaan. Tuo hymyili, sekä nyökkäsi. Ruokkija asettui kyljelleen, jotta näkisin hänen nisänsä. Sipsutin toisen luo imemään maitoa. Päivästä toiseen, jouduin vähitellen syömään riistaa. En isoja annoksia, suupala tai kaksi. Opin hiljalleen pitämään tuon mausta, mutta edelleenkin suurimman osan söin maitona. Usein lopuksi kiitin Ruokkijaa saalista, tuo hymyili enemmän.
Yhtenä päivänä Emon matka venyi, tuo tosin varoittikin siitä, mutta en olettanut matkan venyvän näin paljon. Emo nimittäin missasi Ruokkijan, sekä tuon saaliin, tuo jätti valistä päikkärit.. Käskynä oli etten saanut kadota minnekkään vatukka aukiolta. Se oli pesämme nimi, vatukka aukio. Tänne oltiin tuotu minulle sammal pallo, sekä pystyin tekemään mitä vain halusin, mutta en ollut koskaan nähnyt pesän jälkeistä maailmaa. Niin, tosiaan, oletin ainakin että pesän jälkeen maailma jatkuisi. Ainakin sieltä Ruokkija tuli, ainakin sinne emo katosi. Hämillään, mietin olisiko sen arvoista lähteä tutkimaan ulko maailmaa. Puhuin paljon itsekseni, koska muuta tekemistä en omannut. Heittelin sammalpalloa, sekä tuijottelin hämilläni suuaukkoa. Kun emo ei tosissaan tullut, päätin tosissani olla rohkea! Oikea rohkea pakkaus! Tassuttelin varoen pesän suuaukolle, kurkistaen ulos. Maailma oli niin valtava! Silmäni suurenivat, kun katsoin näkyä hämillään. Mitä! Kaikki tämä suoraan nokkani edessä! Miten ja miksi en ollut täällä ennen? Katsoin silmät suurinä näkymää, ottaen askeleen eteenpäin. Sitten toisen, kolmannen, kunnes kävelinkin jo vieraalla maalla. En hoksannut katsoa taaksepäin, nähdäkseni kuinka kaukana pesästä olin jo. Kuljin vain hämilläni eteenpäin. Sitten kuin käännyin, oli myöhäistä, pesää ei ollut näkynyt. En tiennyt mitä tehdä, sillä kaikki puut näyttivät samalta, kaikki näytti yhdeltä ja samalta. Sammalinen maa, oudot hajut, sekä sininen taivas. Tietty en ollut kulkenut suoraan, vaan olin mutkitellut, tietty en ollut painanut reittiä muistiin! Tietty en ollut.. Katsoin hämilläni paikkaa, joka ei näyttänytkään enää niin hurmaavalta. Pitäisi löytää takaisin, hyväpuoli oli siinä että näkisin maailmaa! Sitä kaunista ja suloisaa maailmaa! Tassutin takaisin päin askeliani, jatkoin samaan suuntaan, kunnes metsä alkoi hämärtyä. Siinä vaiheessa lysähdin maahan, epätoivossa. En itkenyt, vaan odotin emon löytävän minut. Katsoin outoa metsää, repien sammalta maasta, suikaleita, koska en osannut paremmin. Tytisin kun kylmä yövirta hoilotti ylitseni. Kiljahdin kun kuulin jonkun huhuilevan, hautautuen syvemmäs sammaliini, kuvitellen olevani takaisin emoni lämmössä, turvassa, kun hiljalleen aloin täristä. Yö oli pimeä, sitä valaisi vain kuu. Nukuin yön huonosti, heräten joka rapsahdukseksesta. Olin lopulta hautautunut sammal riekaleiden alle, kyyhöttämään voimattomana. Jos joku pelastaisi minut..
//1078 sanaa
