Kalla
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kalla säpsähti hereille. Hänen koko kehonsa huusi lähestyvästä vaarasta, kiitos jonkin alkukantaisen aistin. Katsoessaan ympärilleen hän näki pelkkää pahvilaatikon suomaa pimeyttä. Viereisestä laatikosta kuului Kielon uninen tuhina, kauempaa ukkospolulta kaksijalkojen hirviöiden ajoittainen murina. Ei siis mitään hälyttävää tai Kallan huomiota vaativaa. Silti naaras oli varma, että vaara oli lähellä.
Hän haisteli ilmaa tarkasti. Kallan hajuaisti oli hioutunut hänen kasvaessaan, sillä naaraan oli ollut pakko luottaa muihin aisteihinsa kuin näköönsä. Hän piti suunsa raollaan erottaakseen ilmasta pienimmänkin poikkeavan vivahteen ja otti varovaisen askeleen eteenpäin, vain tarpeeksi pistääkseen kuononsa ulos laatikosta. Hän katsoi valppaana ympärilleen, haistellen ja kuunnellen samalla. Mikään ei kielinyt vihollisesta eikä mistään muusta vaarasta. Havaintojensa perusteella Kallan olisi tultava siihen päätelmään, että he tosiaan olivat turvassa.
Ja siltikin… Jokin sai Kallan työntymään ulos suojaisasta pesästään pienelle kujalle, jolla hän ja Kielo asustivat. Ylhäällä viereisessä kaksijalan pesässä oli ikkuna auki. Sieltä tuijotti alas eräs ikääntynyt kaksijalka, joka usein katseli maailman menoa. Jostain syystä Kalla tunsi outoa myötätuntoa vanhusta kohtaan. Tämä halusi vain olla perillä maailmanmenosta, tarkkailla ympäristöään kotinsa suojista. Valitettavasti ikkuna oli suuntautunut tylsälle kujalle, jonka jännittävin näkymä oli Kielon silloin tällöin tarjoama itkukohtaus. Muita eläviä olentoja Kalla ei lähettyviltä havainnut.
Kalla kuuli jonkin painon putoavan viereisen roska-astian päälle. Kääntyessään karvat pystyssä äänen suuntaan hän ei ehtinyt kuin vilaukselta nähdä mustan turkin ja valkoiset, paljastetut hampaat, kun maailma jo keikahti hänen allaan. Kalla rimpuili kuin villieläin yrittäen päästä pois sen otuksen alta, joka yritti parasta aikaa painaa häntä maata vasten. Hajusta päätellen se oli kissa, mutta ei tuttu sellainen. Toisaalta tuttuja hänellä ei paljoa ollutkaan, joten se ei ollut yllätys.
”Lopeta sätkiminen!” hyökkääjä sähähti ja Kallan motatessa häntä naamaan antoi naaraalle samalla mitalla takaisin. Kalla sihisi ja potki, raapi kynsillään minkä kerkesi yrittäen karistaa vihollisen päältään. Tämä ei olisi hänen loppunsa. Kalla ei suostunut heittämään hyvästejä tälle kurjalle maailmalle näin mitättömällä tavalla.
Lopulta Kallan oli todettava, ettei sätkiminen auttanut. Kuka ikinä oli hänen kimppuunsa hyökännyt, oli paljon vahvempi ja kookkaampi. Vähitellen hän rauhoittui ja lopetti hiljalleen hurjan huitomisensa. Kun naaras viimein asettui aloilleen tuima katse edelleen tulijassa, päästi tämä voitonriemuisen naurahduksen.
”Kuvittelit, että voit noin vain kuljeskella meidän reviirillämme ilman seurauksia? Älä luulekaan!” mustaturkkinen erakko murahti. Joku Kallan takaa hymähti huvittuneena.
”Typerä katti. Oletko ensimmäistä kertaa vierailemassa täällä päin vai mistä syystä et ymmärrä kunnioittaa reviirejä?”
Kalla ei suostunut vastaamaan erakoiden provosointiyrityksiin. He virittelivät keskustelua aivan turhaan: Kalla tiesi, että he olivat tulleet tänne aikeenaan tappaa. Tämän kaksijalkalan erakot olivat julmia, eivätkä he ottaneet vankeja tai antaneet armoa. Armon aneleminen olisi turhaa, sillä anteeksi antaminen ei ollut näille kissoille vaihtoehto.
”Älkää tappako meitä! Olkaa kiltit!” Kielon ulvonta kuului jostain kurjan reunamilta. Kuului kirkumista ja sitten niiskutusta, kun toinen kissa oletettavasti sai Kallan siskon kiinni. Taistelu ei ollut reilu, kaksi yhtä vastaan.
”Miksi emme tappaisi? Tiedä kuinka paljon ruokaa olette meiltä anastaneet!” toinen kissa murisi. Kielo nyyhkäisi surkeana ja Kalla koki suurta halua kuristaa mokoman.
”En minä ole mitään anastanut! Olen ihan viaton!”
”Sinä et ole nälkää nähnytkään!” Kallaa maassa pitelevä erakko tuhahti. Hänen kyntensä painautuivat kivuliaasti mustaturkkisen naaraan nahkaan. ”Pidättekö meitä aivan tyhminä? Meidän roska-apajamme ovat olleet tyhjillään jo monta päivää. Kehtaattekin yrittää väittää, ettette ole varkaita!”
”En ole!” Kielo ulvaisi ja äänestä päätellen ansaitsi sillä itselleen kivuliaan iskun. Kalla huokaisi: hän ei olisi toivonut joutuvansa viettämään viimeisiä hetkiään näin. Silloin naaras tajusi, ettei haluaisi kuolla Kielon säälittävä parkuminen viimeisenä kuulemanaan äänenä. Jos hän tästä selviäisi, lupaisi hän viimein jättää valkoisen naaraan oman onnensa nojaan kasvamaan ja kukoistamaan.
”Me lupaamme pysyä poissa teidän reviireiltänne! Ihan oikeasti luvataan, lähdemme koko kaksijalkalasta!” valkoinen naaras aneli. Kallan ylpeys ei olisi koskaan kestänyt moista. Ehkä Kielolla olikin ulkonäkönsä lisäksi jotain, mitä Kallalla ei. Mustaturkkisen erakkonaaraan suureksi yllätykseksi kaksi vihollista vaikutti tosissaan harkitsevan Kielon sanoja, eikä Kalla voinut uskoa tuuriaan.
”Miten voisimme luottaa teihin?” Kieloa vartioiva kissa kysyi jyrähtäen. Kielo niiskutti.
”Me emme tienneet! Emme tienneet, että se oli teidän reviiriänne! Siskoni on melkein sokea ja minä olen sairas, antakaa meille vähän armoa.”
Ei Kielo ollut sairas, mutta älykkäämpi hän oli kuin mitä Kalla oli hänestä odottanut. Musta naaras ei ollut kuvitellut siskonsa kykenemään minkään tasoiseen ajatteluun. Selvästi naaraan avuttomuus kuitenkin vetosi kissoihin, sillä seuraavalla hetkellä Kielo oli päästetty vapaaksi ja seisoskeli Kallan vieressä. Kallan vastustaja ei kuitenkaan ollut valmis noin vain päästämään häntä.
”Jokin opetus teidän on tästä saatava”, mustaturkkinen katti sanoi ja kylmä väre kulki pitkin Kallan selkärankaa, kun kissan kasvoille ilmestyi ilkeä virne. Hän kohotti käpäläänsä ja paljasti kyntensä, jotka uhkaavasti lähestyivät Kallan näkevää silmää. Tajutessaan, mitä kissa oli tekemässä, alkoi musta naaras taas rimpuilla epätoivoisesti. Kissan ote kuitenkin piti, ja Kalla alkoi vaipua pakokauhan valtaan. Hän ei voisi menettää näköään kokonaan. Kalla mieluummin kuolisi, kuin jäisi täysin avuttomaksi ja osaamattomasta siskostaan riippuvaiseksi.
”Lopeta! Olet ansainnut tämän”, kissa sihahti Kallan naamalle. ”Me näimme sinut reviirillämme. Kiitä toveriasi, ettemme tapa sinua.”
Kallan silmät laajenivat pelosta ja hän sätki kahta kauheammin, mutta mustaturkkinen ei päästänyt häntä otteestaan. Kissan pitkät, terävät kynnet olivat jo niin lähellä Kallan silmää, että kohtaloonsa antautuen naaras sulki sen pelokkaana, valmiina menettämään näkönsä.
”Hei! Kuka siellä?”
Mustaturkkisen kaveri oli huomannut jotain, mikä antoi Kallalle hetken aikaa hengähtää. Erakko hänen yllään siirsi julman katseensa mustasta naarasta toveriinsa, ja sitten kujan päähän, jonne tämä tuijotti jonkinlaista kauhua ja ällistystä katseessaan. Kalla tunsi kissan jännittyvän.
”Eikö tuo ole hän?” erakko kysyi toiselta epäuskoisesti. Itsevarmuus ja voitonriemu oli täysin kadonnut kissan piirteistä; hänen kehonkielensä oli varautunut. ”Tuo on se metsäkissa.”
”Hän on vaarallinen. Jotkut sanovat hänen taistelleen yksin kolmea kissaa vastaan. Ja tappaneen kaikki”, Kallan luona seisoskeleva erakko sanoi ääni värähtäen. Kuinka säälittävää, Kalla tuumi. Vastahan kaksikko oli ollut niin kovin rohkeana. Musta naaras käänsi katseensa kujan päähän, missä hän näki kookkaan kissan. Hän tuoksui hiukan kummalliselta. Kalla ei ollut koskaan haistanut samanlaista tuoksua, ja tilanteesta huolimatta hänen kiinnostuksensa heräsi. Kissa siirsi katseensa neljään erakkoon, ja Kallaa pitelevä katti värähti.
”Ehkä meidän kannattaa lähteä”, mustaturkkinen sanoi ja siirsi katseensa allaan kiemurtelevaan Kallaan. ”Tämä ei jää tähän! Jos vielä kerrankin saamme sinut kiinni reviiriltämme, teemme sinusta selvää!”
”Mennään nyt”, toinen sanoi roska-astian päältä, jonne oli jo ehtinyt loikata. Kissat katosivat kujalta yhtä nopeasti kuin olivat sinne ilmestyneet.
Kalla oli noussut salamana ylös heti, kun kissan paino oli lähtenyt hänen päältään. Hän katsoi varautuneena salaperäiseen tulijaan. He eivät olleet vielä turvassa. Jos noiden kissojen puheet olivat totta, he olivat saattaneet vain joutua ojasta allikkoon.
Kalla oli kuitenkin enemmän utelias kuin pelokas. Hän otti varovaisen askeleen kissaa kohti samalla tarkasti haistellen. Kissan tuoksussa oli jotain vierasta, jotain, mikä kieli hänen tulevan kaukaa. Näillä seuduilla ei ollut samanlaisia hajuja, eikä erakon energia aivan vastannut Kallan aiemmin tapaamia kissoja.
Lähempänä Kalla huomasi kissan olevan kolli. Hän oli kookas ja lihaksikas ja piirteiltään karkea. Hänen jalassaan oli tuoreen näköinen haava. Kollin silmiä oli vaikea lukea, mutta Kalla kykeni erottamaan niissä epäluottamusta ja välinpitämättömyyttä. Naaraalla oli tunne, ettei tämä kissa oikein välittäisi olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut vihamieliseltä, vaikka ne kaksi erakkoa olivatkin väittäneet häntä tappajaksi.
”Pelastajamme!” Kielo huudahti yllättäen Kallan takaa ja riensi kollia kohti. Tämä näytti selvästi jännittyvän ja Kalla kirosi mielessään siskonsa harkitsemattomuutta. Selvästi erakko oli sellainen kissa, jonka kanssa oli oltava hienovarainen ja varovainen. Ennen kuin Kalla kuitenkin ehti ottamaan kiinni typerän siskonsa hännästä ja vetämään tätä takaisin, oli Kielo jo ehtinyt kollin luo.
”Kiitos! Olisimme kuolleet ilman sinua!”
Kalla ei muistanut Kielon koskaan kiittäneen häntä. Selvästi valkoinen naaras arvosti tätä vierasta kissaa häntä enemmän. Tämä taas ei vaikuttanut välittävän Kielon kiitollisuudesta. Hän näytti valmiilta juoksemaan tiehensä.
Kalla kuitenkin oli liian utelias päästämään kissaa noin vain menemään.
”Voin parantaa jalkasi”, hän sanoi nopeasti ja astui Kielon ohi kollin luo. Kalla osaisi juuri ja juuri sitoa kollin haavan, kunhan löytäisi jostain hämähäkin seittiä. Samalla hän voisi hienovaraisesti kysellä erakon taustoista. ”Kiitoksena siitä, että läsnäolollasi karkotit nuo kissat.”
Harmaa kolli vaikutti harkitsevan Kallan tarjousta. Hänen häntänsä kiemurteli hermostuneena kollin vilkuillessa Kallasta Kieloon. Kalla oli varma, ettei kukaan voisi erehtyä Kielon olevan minkäänlainen uhka. Itsekään hän ei silmänsä ja kokonsa takia vaikuttanut vaaralliselta.
Lopulta kolli henkäisi syvään ja astahti sisarusten luo.
”Selvä sitten”, vieras kissa murahti. Hän katsoi kysyvästi Kallaa, joka viittoi kollin asettumaan makuulle. Musta naaras katosi pahvilaatikkoonsa etsimään seittiä luoden kuitenkin sitä ennen varoittavan mulkaisun Kielon suuntaan. Kalla piti laatikossaan jonkin verran yrttejä ja muita hyödyllisiä tarvikkeita. Seitti oli käymässä vähiin, mutta se riittäisi hyvin yhden haavan paikkaamiseen.
Hän asteli takaisin vieraan kollin luo ja istuutui. Kalla katsahti terävästi siskoaan, ja Kielolla oli juuri sen verran järkeä päässään, että hän tajusi kadota omaan laatikkoonsa. Hyvä, häntä ei tässä kaivattu. Kalla silmäili kollin haavaa ja nuuhkaisi sitä.
”Mistä tämä on tullut, jos saan kysyä?” naaras naukui ja alkoi asetella seittiä haavan päälle. Harmaa kolli tuhahti.
”Se otti osumaa, kun etsin ruokaa kaksijalkojen tähteiden keskeltä.”
Kalla nyökkäsi pienesti. Kaksijalat heittivät usein vaarallisia esineitä roska-astioihinsa. Ruokaa etsiessä pitikin olla varovainen. Kolli vaikutti melko iäkkäältä ja hänestä huokui kokemus, joten oli kummallista, että tämä oli telonut itseään niin. Jokainen pitkään kaksijalkalassa elänyt tiesi, että kaksijalkojen tavaroiden kanssa oli oltava varovainen. Toisaalta Kalla oli tänä lyhyenä aikana huomannut, että harmaan erakon kehonkieli oli suuripiirteistä ja kömpelöä. Ehkei hän vain osannut varoa.
”Tuoksut jotenkin epätavalliselta”, Kalla sanoi yrittäen ohjata keskustelun kollin alkuperään. Samassa hän tunsi erakon jännittyvän. Kenties aihe oli herkkä.
”Voisin loukkaantua tuosta”, erakko murahti ja piti katseensa välttelevästi edessään. Kalla hymähti.
”En tarkoittanut sitä loukkauksena. En vain ole koskaan haistanut samanlaista tuoksua. Et taida olla täältä päin?”
Kolli ei vastannut. Sen sijaan hän siirsi epäluuloisen katseensa Kallaan ja seurasi, miten naaras paikkasi hänen jalkansa haavaa. Kalla toivoi, ettei ollut ollut liian varomaton kysellessään. Hänen olisi hillittävä kielensä. Tällä kissalla ei ollut mitään syytä luottaa häneen.
”Anteeksi, en tarkoittanut udella liikaa”, hän pahoitteli pudistaen päätään. Hän siirteli seittiä hiukan, jotta se peittäisi paremmin verestävän haavan. Kollin olisi huolehdittava, ettei se tulehtuisi. Kalla ei ollut aivan varma, mitä siinä tilanteessa olisi tehtävä. Siksi hän oli aina pitänyt omat haavansa puhtaina.
”Ei se mitään”, kolli murahti Kallan yllätykseksi. ”Olet oikeassa, en ole täältä.”
Mistä sitten, olisi Kalla halunnut heti kysyä. Hän ei ollut koskaan poistunut kaksijalkalasta, vaikka usein miettikin, millainen maailma sen ulkopuolella oli. Tai oliko kaksijalan toisella puolella edes mitään. Olisi masentavaa, jos tämä kurja ja tunkkainen kolkka olisi koko maailma.
”Kiitä onneasi. Tämä paikka on masentava, ainakin olet kokenut elämää muualla.”
Kolli hymähti Kallan vastaukselle. Naaras ei ollut varma, mitä äännähdys tarkoitti, mutta hän kuvitteli siinä erottuneen huvittuneisuutta.
”Olet oikeassa”, kolli sanoi ja nousi istumaan, kun Kalla oli valmis haavan paikkaamisen kanssa. ”Ikävöin entistä elämääni. En voi sanoa pitäväni tästä paikasta.”
Erakko oli siis jostain maailman kolkasta, jossa elämä oli parempaa. Kalla siirteli tassullaan maassa lojuvaa kiveä mietteliäänä.
”Millaisesta paikasta olet kotoisin?” hän kysyi uteliaana. Kielo pisti päänsä ulos laatikostaan ja Kalla mulkaisi häntä.
Selvästi vieras erakko ei ollut varma, kuinka paljon uskaltaisi kertoa Kallalle. Vastahan kolli oli tämän tavannut, eikä hänellä ollut mitään syytä luottaa tähän.
”Metsästä. Kaksijalkalat eivät ole minulle tuttuja.”
Metsästä? Kalla oli kuullut ”metsistä”, mutta ei ollut koskaan käynyt sellaisessa. Jotkut kissat olivat kertoneet, että ne olivat kuin suuria puistoja. Kalla kävi välillä eräässä kaksijalkalan puistossa ja yritti kuvitella sen olevan koko kaksijalkalan kokoinen. Hänen oli vaikea kuvitella maailmaa, joka ei kohonnut hänen ympärillään suurina betonikuutioina.
”Missä sellainen on?” musta naaras kysyi varovaisuuden hetkeksi unohtaen. ”Entä miten selvisit siellä? Mistä metsissä voi löytää ruokaa, kun siellä ei ole kaksijalkoja? Jouduitko metsästämään kaiken?”
Pelkkä ajatus tuntui työläältä. Toisinaan Kallakin metsästi kaksijalkalan hiiriä ja rottia, mutta useimmiten hän joutui tyytymään kaksijalkojen tähteisiin. Saaliseläimiä oli vähän, sillä kaksijalatkin metsästivät niitä. Tuore liha oli niin haluttua, ettei Kalla yleensä löytänyt riistaa. Naaras ei voinut kuvitella selviävänsä pelkästään saalistamallaan riistalla.
”Kyllä”, kolli vastasi mietteliäänä. ”Saalistin kaiken ruokani. Metsässä se oli kuitenkin helpompaa kuin täällä. Täältä ei tunnu koskaan löytyvän ollenkaan riistaa. Vain kaksijalkojen ruokaa.”
Kalla nyökkäsi. Hän hillitsi vain vaivoin kiinnostuksensa ja paloi halusta kysellä kollilta lisää.
”Elitkö yksin?” hän kysyi, mutta kiirehti lisäämään: ”Anteeksi, jos utelen liikaa. Sinun ei tarvitse vastata.”
Kolli pudisti päätään.
”Ei se haittaa”, hän sanoi. ”Kyllä, elin yksin. Mutta kuulin klaaneista, jotka elivät lähellä.”
”Klaaneista?” Kalla kysyi heti. ”Mikä on klaani?”
Kolli näytti siltä, että katui vähän sanomisiaan. Hän siirsi katseensa välttelevästi kujan seinämiin ja vaikutti hitusen hermostuneelta Kallan tarkkaan silmään.
”Minä en oikeastaan tiedä niistä paljoa. Joukko kissoja, jotka elävät metsässä yhdessä”, kolli selitti. ”Heistä kannattaa kuitenkin pysyä kaukana. He ovat vaarallisia.”
Vaarallisia olivat myös kaksijalkalan erakot, Kalla tuumi. Toisaalta metsäkissat saattoivat olla vaarallisia tavoilla, joita Kalla ei edes kaksijalkalan asukkina voinut ymmärtää. Tämä kolli itsekin oli ainakin niiden kahden erakon mukaan tappanut kolme kissaa tuosta vain. Kalla oli unohtanut, että hänen tosiaan oli oltava varovainen hänen kanssaan.
”Kuten sinä?” musta erakko kysyi. ”Oliko se, mitä ne kissat sanoivat, totta?”
Kolli naurahti ja kohautti lapojaan.
”Ehkä, ehkä ei. Pidän sen omana tietonani.”
Kalla ei ollut aivan tyytyväinen kollin vastaukseen, mutta mitä muutakaan hän oli odottanut? Tämä salaperäinen metsäkissa ei vaikuttanut halukkaalta jakamaan mitään menneisyydestään.
Kielo uskaltautui ulos laatikostaan. Hänen kasvoillaan oli epäaito, mielistelevä hymy, jonka Kalla tunnisti samaksi ilmeeksi, jota naaras käytti kaksijaloilta rapsutusten kerjäämiseen. Erakko siristi silmiään, mutta ei enää pidätellyt siskoaan. Hän aavisteli, ettei saisi kollista enää enempää irti. Kielon oli vain pidettävä kielensä kurissa, jotta tämä ei päättäisi tappaa heitä molempia.
”Kai jäät luoksemme yöpymään? Olet varmasti väsynyt, ja pesämme tarjoaa suojaa nukkumiselle”, valkoinen naaraskissa naukui hunajaisella äänellä. Kallan yllätykseksi harmaa kolli vain kohautti lapojaan.
”Selvä”, hän murahti ja Kielon viittomana siirtyi erääseen laatikoista. ”Kiitos.”
Kalla katsoi murhaavasti siskoaan. Miksi tämä oli päästänyt jonkun ventovieraan, mahdollisesti vaarallisen tappajan, yöpymään heidän pesässään? Naaraalla ei ollut lainkaan itsesuojeluvaistoa eikä järkeä senkään edestä. Toisaalta, miksi hän olisi välittänyt, Kielo itse saisi kuitenkin nukkua yönsä rauhassa, kun Kallan pitäisi uinua toinen silmä auki.
Kalla huokaisi. Tehty mikä tehty. Hän kapusi omaan laatikkoonsa ja lysähti sen ohuelle pohjalle. Hänen onnekseen kollin sanat pitivät hänet valveilla, joten pelkoa ei ollut, että tämä pääsisi yllättämään hänet Kallan nukkuessa. Musta naaras ei saanut mielestään noita klaaneja. Tietysti hän oli aiemminkin kuullut kissojen elävän yhdessä, monet kaksijalkalassa asuvat erakotkin elivät suurehkoissa laumoissa selvitäkseen. Metsässä selviäminen ei ilmeisesti kuitenkaan ollut yhtä vaikeaa, sillä riistaa riitti eivätkä kaksijalkalan vaarat kuuluneet heidän todellisuuteensa.
Kalla ei muistanut, milloin viimeksi oli ollut aidosti kiinnostunut mistään. Hänessä oli kuitenkin herännyt aivan uudenlainen palo, halu lähteä seikkailemaan ja kokemaan uutta. Hän leikitteli ajatuksella, että lähtisi etsimään noita klaaneja. Aluksi ajatus tuntui mahdottomalta, mutta yön pimeydessä sitä tarpeeksi pyöriteltyään, alkoi se tuntua yhä vain todellisemmalta Kallalle. Kaksijalkala ei voinut tarjota hänelle enää mitään, se vain otti ja otti. Jokaisen kuun läpi tuntui raskaammalta elää, eikä Kalla tuntenut elämällään olevan mitään muuta tarkoitusta, kuin huolehtia avuttomasta siskostaan kuin keskenkasvuisesta pennusta. Hänen elämänsä oli tyhjää ja täysin turhaa. Kalla oli kyllästynyt elämään vain selvitäkseen seuraavaan päivään.
KP-boosti käytössä
