Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Vilkaisin Taivaslaulua ja tunsin nolostuvani hieman. Ruusupensasta vastaan taisteleminen oli tuntunut siinä tilanteessa mahtavalta ajatukselta, mutta jälkeenpäin ajatellen se ei tuntunut enää siltä. Kohautin pienesti lapojani ja väläytin naaraalle hennon hymyn. Kohtasin kuolonklaanilaisen eriväristen silmien katseen.
”Löimme pensaassa roikkuvia marjoja ja väistimme niitä. Silloin meillä ei ollut kamalasti vaihtoehtoja, koska olimme oikeasti kokemattomia ja hyvin haavoittuvaisia. Onneksi ne ajat ovat jo ohi”, huokaisin helpottuneena ja käänsin katseeni taivaalle. Aurinko oli jo kääntynyt laskuun. Pian taivas hämärtyisi ja ensimmäiset tähdet syttyisivät.
”Teillä kävi hyvä tuuri, kun Punatähti piti teistä”, valkea soturi totesi. Nyökkäsin. Olisimme olleet isossa pulassa, jos kuolonklaanilaiset olisivat päättäneet ottaa meidät panttivangiksi tai tappaa meidät. Onneksemme Punatähti on kuulemma monia kuolonklaanilaisia ystävällisempi ja armollisempi.
”Onko reviirillänne ollut paljon häädettäviä erakoita?” Taivaslaulu vaihtoi puheenaihetta ja vilkaisi myös Dakotaa. Katsoin kysyvästi kookasta naaraskissaa antaen hänelle vastausvuoron.
”Muutamia, mutta emme me ole nähneet heitä. Suuri osa kulkukissoista liikkuu öisin, kun me nukumme”, harmaanruskea naaras selitti. Huomasin, että ystäväni katse kiersi koko ajan leirin kissoissa. Muutamat soturit mulkoilivat suuntaamme hieman vihamielisen oloisina. Kuolonklaanista löytyi edelleen kissoja, jotka eivät voineet sietää meitä. Punatähti oli luvannut, ettei heistä olisi haittaa. Hän osasi kuulemma käsitellä omia sotureitaan.
”Ettekö te vartioi toistenne unta öisin?” Taivaslaulun äänestä paistoi yllättyneisyys. Vilkaisin häntä kysyvästi. Tiesin, että Kuolonklaanissa oli joku öisin vartioimassa leiriä.
”Miksi pitäisi? Ei meillä ole mitään hätää kodissamme”, Dakota sanoi.
”Ette te voi sitä tietää. Moni kulkukissa on takuulla huomannut, että olette asettuneet kodiksi reviirillenne. Jotkut voivat vastustaa sitä, jonka vuoksi teidän kannattaa olla varuillanne”, valkea soturi sanoi tasaisella äänellä ja käänsi katseensa minuun. Tunsin, kuinka sydämeni iskut tihentyivät hetkeksi. Kun katsoin Taivaslaulua silmiin, kylmät väreet kulkivat koko kehoni halki.
”Ni-niin.. Ehkä meidän kannattaisi ehdottaa sitä Coronalle. Voisimme jakaa yön aina kahteen osaan vartioinnin suhteen”, ehdotin varovasti saamatta katsettani pois Taivaslaulun silmistä. Naaraan kasvoille levisi lämmin hymy. Olin salaa odottanut sen hymyn näkemistä jo monta päivää. En voinut olla hymyilemättä. Kuulin, kuinka Dakota sanoi jotain, mutta sanat liukuivat suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
”Kuunteletteko te edes?” Dakota kysyi ja astui lähemmäksi meitä. Ravistin päätäni ja irrotin katseeni Taivaslaulusta. Naaraskin vaikutti olevan ajatuksissaan, sillä hän kääntyi kysyvästi Dakotan puoleen.
”Mitä sanoitkaan?” valkea kuolonklaanilaisnaaras kysyi ja virnisti pahoitellen.
//Dakota, Taivas?
// 360 sanaa
