Kurre
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Eloklaanin reviiri
Kurre asteli Mesitähden perässä metsää kohti. Hän oli suostunut lähtemään tämän mukana klaanin leiriin, kun hänelle oli tarjottu mahdollisuus saada haavoittunut käpälänsä kuntoon, ruokaa ja yösija.
”Miten sinä loukkasit käpäläsi?” Mesitähti kysyi.
Kurre vilkaisi klaanin päällikköä epäröiden, kannattaisiko tälle avautua. Mesitähti oli vaikuttanut erittäin mukavalta tähän mennessä – liiankin mukavalta. Tämä sai Kurren epäilemään kissan aikeita entistä enemmän, niin ristiriitaista kuin se olikin. Olihan hänen hirveä kaksijalkansakin ollut aluksi mukava. Jokin Mesitähden ystävällisessä, rauhallisessa olemuksessa sai entisen kotikisun kuitenkin vastaamaan kysymykseen.
”Hirviö ajoi minua takaa, kun eksyin ukkospolulle. Hyppäsin turvaan viime tipassa, mutta löin käpäläni terävään kiveen.”
”Se teki varmasti kipeää. Oletko sinä ensimmäistä kertaa ukkospolun tällä puolen?” Mesitähti tiedusteli. Kurre tunsi tämän arvioivan katseen nahassaan, ja jotenkin hänestä tuntui, että Mesitähti tiesi jo vastauksen. Tuntui, kuin valkea kissa olisi yrittänyt lukea hänen ajatuksiaan. Kuin tämä olisi mukamas voinut jotenkin samaistua hänen tuntemuksiinsa tai ymmärtää, mitä hän oli joutunut kokemaan. ’Hän voi ehkä päätellä minusta jotakin, mutta hän ei tiedä kaikkea, enkä ole velvollinen kertomaan hänelle mitään itsestäni’, Kurre ajatteli. Hän ei kuitenkaan nähnyt syytä valehdella. Etenkin, kun vanhempi kolli tuntui jo tietävän, ettei Kurre ollut aikaisemmin liikkunut lähimaillakaan.
”Olen. Minulla ei ollut koskaan syytä ylittää ukkospolkua”, Kurre selitti. Hän kierteli hiukan, sillä todellisuudessa nuoren kotikisun harvojen viiksikarvojenkin lukumäärä ylitti niiden kertojen määrän, mitä hän oli käynyt pihansa aitojen ulkopuolella. Niinä kertoinakaan Kurre ei ollut uskaltanut astua muutamaa ketunmittaa kauemmas aidasta. Ja täällä hän nyt oli, keskellä villiä luontoa, metsäkissojen armoilla. Mesitähti vain nyökkäsi tyynesti vastaukseksi. Valkean kollin kulmat olivat lievästi kurtussa, eikä Kurre osannut oikein lukea tämän ilmettä. Vaikuttiko Kurre kenties täysin säälittävältä hänen mielestään?
’Et sinä tiedä minusta mitään, joten ei tarvitse esittää, että ymmärtäisit minua. Myötätuntoisen naaman näyttäminen ei auta minua saamaan sitä elämää takaisin, joka minulla joskus oli’, Kurre ajatteli itsekseen, mutta ei kehdannut sanoa sitä ääneen, etenkään, kun Mesitähti oli niin kunnioittava häntä kohtaan. Kurre tajusi pitävänsä niskakarvojaan pystyssä ärtymyksestä, ja pakotti ne alas toivoen, että menosuuntaan katseleva Mesitähti ei ollut ehtinyt huomata. Hänen täytyisi vielä pelata varman päälle, kunnes olisi varma, että oli oikeasti turvassa näiden klaanikissojen seurassa.
”Sanoit olevasi Eloklaanin päällikkö. Mutta mikä se Eloklaani oikein on? Johdatko sinä kaikkia siihen kuuluvia kissoja?” Kurre uskaltautui kysymään, ennen kuin Mesitähti ehti udella enempää. Samassa hän haistoi uusia kissojen hajuja sekoittuneena toisiinsa, jotka muistuttivat läheisesti Mesitähden ominaishajua. Heidän täytyi olla jo aivan leirin lähellä.
// Mesi?
