Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Avasin silmäni jo ties monettako kertaa viimeisien tuntien aikana. Nousin ylös ja venyttelin pikaisesti, jonka jälkeen hiivin ulos kolmen muun nukkuvan kissan keskeltä. Oli aikaista. Auringon haaleankeltaiset säteet kurkistivat vasta aivan vähän taivaanrannan takaa. Vedin keuhkoni täyteen raikasta ulkoilmaa, jota ikävöin kaksijalkojen raunioiden sisällä. Viime yö oli mennyt kieriessä ja heräillessä, sillä ajatuksissani pyöri vain tuleva päivä ja sen tuomat tapahtumat. Koska oli niin aikaista, päätin käydä saalistamassa aamiaista koko kissapoppoolle. Ei olisi hyvä lähteä vatsa tyhjänä harjoituksiin, sillä harjoittelu tarvitsisi taatusti paljon energiaa. Sujahdin nopeasti aidanraosta ulos vanhalta kaksijalan reviiriltä ja nuuhkaisin ilmaa. Nenääni kuitenkin leijui vain hirviöiden aistit turruttava katku. Painoin kuononi maahan, mutta maassa ei ollut havaittavissa hajun hajua. Minun pitäisi olla varovainen, sillä vaikka tämä polku olikin irtokivistä muodostunut, oli se silti jonkinlainen versio ukkospolusta. Siitä kulki kuitenkin melko harvoin hirviöitä, ja ne kulkivat usein rutiininomaisesti samaan aikaan joka päivä. Lähdin kevyesti nelistämään tien reunaa odottaen jonkinlaista merkkiä heräilevästä riistasta. Pian ohitseni loikki rusakko, joka oli erittäin harvinaista näin lähelle kaksijalkalaa. Pian seisoinkin jo pakahtumaisillani hengästyksestä riista etutassujeni juuressa. En voinut muuta kuin hymyillä. Tämä oli elämäni paras saalis. Saalistaminen Kuolonklaanille oli kehittänyt saalistustaitojani ja nyt hallitsin sen jo hyvin. Kun hengitykseni oli tasaantunut, lähdin takaisin pesällemme päin innokkaana saapuvan päivän tapahtumista.
Työnnyin vanhaan kaksijalanpesään ja näin heräilevät kissat. Merkurius suki harmaaläiskikästä turkkiaan samalla kun Dakota venytteli makeasti unet pois lihaksistaan. Kaarlo sen sijaan vielä tuhisi tyytyväisenä pehmikkeellä. Kun hereillä oleva kaksikko kuuli minut, heidän katseensa kääntyivät minuun ja lopulta nälkäisinä jänikseen.
“Mahtavaa! Olet saanut ruokaa!” Dakota hihkaisi ja tuli heti lähemmäs. Tassutin vähän eteenpäin ja laskin saaliin keskelle puulattiaa. En tiedä oliko ruoka jonkinlainen taikasana, mutta punamullan värinen Kaarlo alkoi kieriä levottomasti ja yrittää irtautua unestaan. Hetken päästä hän olikin jo jakamassa riistaa kanssamme hieman unenpöppöröisenä. Kun saalis oli syöty, aurinko oli jo kipuamassa ylöspäin.
“Pian on varmaan aika lähteä Kuolonklaaniin”, naukaisin ja lisäsin ajatuksissani *Tästä tulee suuri päivä!*
//Mer? Daksu?
314 sanaa
