Dakota
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Olihan toki huvittavaa, ettei ikäiseni kolli kyennyt voimillaan horjauttamaankaan minua, mutta pystyikö häntä siitä moittimaankaan: olin poikkeuksellisesti varsin isokokoinen kissa naaraaksi, ja se kävi hyvin ilmi esimerkiksi seisoessani isän tai Timin tai Coronan rinnalla. Merkurius, Coronan veli, tosin oli minun kokoiseni, ja ehkä jopa piirun verran isompikin, joten en tuntenut oloani orvoksi ainoana niin sanottuna jättiläisenä.
”En tietenkään väitä. Olet oikein vahva kissa, Corona”, kehräsin hyväntahtoisesti. ”Mutta kaikki muut eivät vain taida tietää sitä.” Osoittaakseni, ettei äskeisiä sanojani ollut tarkoitettu loukkaukseksi, tuuppasin häntä toverillisesti kuonollani. Sen jälkeen suuntasin varjoon loikoilemaan, ja Corona seurasi perässä.
Olin huomattavasti paremmalla tuulella nyt, kun olin saanut selvitettyä välini Timin kanssa. Hän tulisi olemaan meille oiva lisä – ja olikin sitä jo – kunhan asia virallistettaisiin. Hädin tuskin maltoin odottaa!
Neljännesosakuu vierähti aivan hetkessä. Kulkuri oli pitänyt lupauksensa ja tuonut saalista menetetyn tilalle, ja minä ja Timi olimme lähentyneet entisestään sen kahnauksen jälkeen. Olimme jopa alkaneet käymään yöllä ulkona salassa muilta – se oli meidän kahden oma juttu.
Tällä hetkellä olin partiossa Coronan kanssa. Timi piti huolta sillä välin leiristä ja Merkurius oli luvannut auttaa häntä siinä. Saisin siis viettää laatuaikaa hyvän ystäväni kanssa – sitä parempaa tapaa ei ollutkaan viettää päivää!
Viherlehti oli jo vaihtunut lehtisateeseen. Päivisin ulkona ei ollut enää niin lämmin kuin yleensä, mutta aurinko tuntui silti mukavalta turkilla. Pimeäkin tuli tavallista nopeammin ja puiden lehdet olivat vaihtaneet väriään eloisasta vihreästä ja kauniiseen punaisen ja keltaisen sävyyn.
Erakkonaaraan haju oli yhä vahva rajan liepeillä. Vaikka hän ei koskaan ylittänytkään rajaa, tämä pyöri silti aivan liian lähellä sekä meidän että Kuolonklaanin reviiriä. Jos emme osaisi pitää tunkeilijaa loitolla klaanin alueelta, järjestäytyneet klaanikissat saattaisivat käydä kimppuumme ja häätää meidätkin vielä pois. Sitä me emme halunneet, emme sitten missään nimessä. Uuden, turvallisen kotipaikan etsiminen tulisi olemaan varmasti vaikeaa, mikäli meitä odottaisi lähtö kaksijalkojen pesän raunioilta.
Koska halusin saada ajatukseni toisaalle ikävistä asioista, päätin yrittää aloitella jonkinlaista juttua Coronan kanssa. Kastanjanruskea kolli oli kulkenut tähän asti hiljaa vierelläni, pitäen silmällä kaikkea epäilyttävää ja mahdollisia uhkia.
”Haluaisitko sinä perustaa joskus perheen ja hankkia pentuja?” Kysymykseni oli ehkä tullut vähän puskista, tai no, itse asiassa todella syvältä sieltä, sillä Corona ihan hätkähti sen kuullessaan. Oi voi. Toivottavasti en ollut säikäyttänyt häntä pahanpäiväisesti. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut saattaa ystävääni tukalaan tilanteeseen.
//Corona? Toivottavasti en hitannut liikaa ketään.
//368 sanaa
