Asgard
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Karhunvatukkapensas kahisi Asgardin ympärillä, kun Liljatuuli työntyi sen läpi. Naaras kantoi hampaissaan pientä myyrää, jonka hän pudotti Asgardin vuoteen viereen. Asgard räpytti silmiään. Hän ei tiennyt, kauanko oli nukkunut.
”Kiitos.”
Liljatuulen meripihkanväristen silmien katse oli ystävällinen. ”Pitäähän sinun syödä.” Hän kumartui tarkastelemaan Asgardin loukkaantunutta takajalkaa. ”Nukuitkin aika pitkään.”
Asgard haukotteli. Hänen olisi tehnyt mieli nousta ja venyttää selkänsä kaarelle, mutta kivusta turta jalka teki sen mahdottomaksi. ”Paraneehan se?” Häntä huoletti, että kettu oli vammauttanut jalkaa niin pahasti, ettei hän voisi enää ikinä kävellä sillä. Liljatuuli ei kuitenkaan vaikuttanut huolestuneelta.
”Kyllä se siitä. Kaipaat vain riittävästi lepoa ja aikaa, ja jalkasi on kuin uusi.” Parantajan nauku oli pehmeä. Hänen puhetapansa rauhoitti Asgardia. ”Oli sinun onnesi, että satuit eksymään juuri Eloklaanin reviirille, etkä esimerkiksi Kuolonklaanin. He olisivat tappaneet sen ketun – ja Tähtiklaani sen tietää, ehkä jopa sinutkin.”
Asgardilla ei ollut aavistustakaan, mistä naaras puhui, mutta hän vain nyökytteli päätään samalla kun yritti etsiä myyrästä pehmeää kohtaa josta puraista. Mieleen alkoi palautua sumuisia muistikuvia viime yön tapahtumista. Hän oli kyllä joskus kuullut joidenkin kaksijalkalan läpi kulkeneiden kulkukissojen puhuvan ketuista, mutta oli osittain pitänyt sitä satuna. Eihän mikään eläin voinut olla samaan aikaan niin julma ja ovela ja raakalaismainen. Hän vilkaisi jalkaansa. »Ilmeisesti voi.»
Asgardin katse siirtyi tutkimaan häntä ympäröivää pensasta, jonka alle oli muodostunut jonkinlainen pesä. Heidän lisäkseen pensaan alla oli myös kaksi muuta kissaa. Oranssi kolli nukkui kiepillä sammalilla vuoratussa kuopassa, ja hänen toisella puolellaan turkkiaan pesi kilpikonnalaikkuinen naaras. Asgard haistoi heidänkin turkeistaan yrttisalvan, jota Liljatuuli oli sivellyt hänen haavalleen.
Asgardin mielessä käynnistyi ajatuspaja. ”Mikä Eloklaani on?”
Liljatuuli kääntyi katsomaan häntä. ”Minä olen Eloklaanin kissa. Kaikki täällä asuvat kissat muodostavat yhdessä Eloklaanin. Me huolehdimme toisistamme, partioimme reviirillämme ja saalistamme ja taistelemme toistemme puolesta soturilakia noudattaen.” Kun ihmetys Asgardin kasvoilta ei hälvennyt mihinkään, hän jatkoi: ”Suurin osa Eloklaanin kissoista on entisiä erakkoja, kulkukissoja tai kotikisuja. Minäkin olin ennen erakko, ennen kuin yhdessä veljeni ja ystäväni kanssa perustimme Eloklaanin.”
Asgardin silmät laajenivat. ”Sinäkö olit mukana perustamassa tätä?” hän henkäisi hämmästyneenä.
Liljatuuli nyökkäsi, ja hänen kasvoillaan karehti vieno hymy. ”Emme ole ainoa klaani näillä main. Rajanaapurimme, Kuolonklaani, on ollut olemassa jo paljon pidempään, ja se asui täällä meitä ennemmin.”
”Miksi on olemassa kaksi klaania? Eikö yksi iso klaani olisi paljon järkevämpi vaihtoehto.” Asgard ei voinut sanoa ymmärtävänsä täysin, mitä Liljatuuli kertoi hänelle klaaneista, mutta aihe oli herättänyt hänessä kiinnostuksen.
”Kenties, mutta meidän ajatusmaailmamme eroavat toisistaan niin paljon, että yhteiselo saattaisi osoittautua hyvinkin mutkikkaaksi”, parantaja maukui tasaisella äänellään.
Asgardin kulmat rypistyivät. ”Kuinka niin?”
”Eloklaani perustuu Tähtiklaanin tahtoon. Taivaalla vaeltavat esi-isämme pitävät meistä huolta. Kuolonklaanissa kannatetaan Pimeyden Metsää, jonka arvot ovat paljolti erilaiset Tähtiklaanin arvoihin verrattuna.” Liljatuuli taisi huomata, että Asgardilla oli vielä lisäkysymyksiä, joten tämä laski häntänsä hänen selkänsä päälle ja maukui: ”Ehdimme keskustella tästä tuonempanakin. Nyt sinun täytyy levätä ja kerätä voimia, jotta jalkasi paranee nopeasti.”
Asgard olisi halunnut väittää vastaan, mutta hänelle ei jäänyt sitä vaihtoehtoa, kun Liljatuuli kääntyi jo kannoillaan ja katosi pensaan perällä olevien kahden kiven väliseen rakoon.
Päivä päivältä Asgard tunsi voimistuvansa. Liljatuulen antamat yrtit olivat tehneet ihmeitä hänen jalalleen, ja hän pystyi jo ottamaan muutamia askelia. Tänään Liljatuuli oli luvannut viedä hänet kierrokselle leiriin, mitä Asgard odotti malttamattomana.
Kun tummanharmaan naaraan pää työntyi esiin kahden kiven välistä, Asgard oli jo jalkeilla. Hänen silmänsä säkenöivät jännityksestä ja käpäliä kipristeli.
”Joko mennään?”
”Mennään”, Liljatuuli vasta kehräys kurkussa hyristen ja odotti, että Asgard menisi edeltä pensaan läpi.
Ulkona oli kirkasta. Sinitaivas vilahti puiden latvojen takaa. Asgard hengitti hyvillään raikasta ilmaa karhunvatukkapensaassa vallinneen tukalan yrttien tuoksun jälkeen. Liljatuuli tassutti hänen vierelleen.
”Tuossa noin on sotureiden pesä.” Hän heilautti kuonoaan kahta suurta kuusta kohti, jotka sijaitsivat aivan karhunvatukkapensaan vieressä. ”Parantajan pesän toisella puolella on oppilaiden pesä, ja sen jälkeen tulevat pentutarha ja klaaninvanhimpien pesä.”
Asgard seurasi katseellaan, miten naaras vuorollaan osoitti kutakin pensaikkoa. Hänen katseensa eksyi kuitenkin leirin keskellä olevaan isoon, littanaan kiveen, jonka hän oli pannut merkille jo eilen saapuessaan Eloklaaniin. Hän huomasi, että sen alla oli kolo.
”Litteäkiven, jota juuri nyt katselet, päällä päällikkö pitää klaanikokoukset ja uusien soturien ja oppilaiden nimittämiset. Mesitähti nukkuu sen alapuolella olevassa kolossa”, Liljatuuli kertoi huomatessaan Asgardin katseen.
”Johtaako Mesitähti tätä paikkaa?” hän kysyi hiukan yllättyneenä, vaikka olikin jo ensitapaamisella pannut valkeasta kollista merkille tämän johtajamaiset elkeet ja muiden partiossa olleiden kissojen suhtautumisen tähän.
Liljatuuli nyökkäsi. ”Kyllä. Hän oli yksi kolmesta perustajasta minun lisäkseni – minun veljeni.”
Asgard pyöristi silmiään. ”Oletteko te sisarukset?”
Parantaja naaraan kurkussa hyrisi kehräys. ”Onko sitä niin vaikea uskoa?”
”On”, Asgard töksäytti. ”Te ette näytä lainkaan samalta.”
”No, kaikki sisarukset eivät aina näytä.” Liljatuuli käveli jonkin matkaa eteenpäin, kunnes hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan taas Asgardia. ”Onko sinulla sisaruksia jossakin? Näytät niin nuorelta.”
Asgard kohautti lapojaan yrittäen esittää välinpitämätöntä. ”On varmaankin. En vain muista heitä. Kasvoin erään kujakissan siipien suojissa, mutta sitten hänet teurastettiin.”
Liljatuulen katse oli täynnä myötätuntoa. ”Otan osaa.”
Hän potkaisi maata. ”Kiitos.”
Liljatuuli katsahti taivaalle. ”No niin, etköhän ole saanut reippailla tänään jo ihan tarpeeksi. Palataan takaisin pesään.”
Asgard havahtui kuullessaan lähestyviä askelia karhunvatukkapensaan ulkopuolelta. Hetken verran hän ehti toivoa, että se olisi ollut Liljatuuli, mutta hänen harmikseen päänsä pesään työnsikin joku kolli. Hän näytti etsivän jotakin.
”Liljatuuli?”
”Ei ole täällä”, Asgard vastasi ja tarkasteli katseellaan tulijaa. Hänellä oli tummanruskea turkki, jota kiersi musta tabbykuvio. Kollin jäänsiniset silmät hakeutuivat häneen. ”Liljatuuli sanoi lähtevänsä hakemaan yrttejä.”
”Ai, no tulen sitten myöhemmin uudestaan.”
Kissa oli jo lähdössä, mutta Asgard pysäytti hänet. ”Mikä oli asiasi? Voin välittää sen Liljatuulelle, kunhan hän palaa.”
”Ei mitään tärkeää. Sain vain piikin tassuuni ja olisin pyytänyt häntä irrottamaan sen”, kolli sanoi.
Asgard ei vieläkään päästänyt häntä lähtemään. ”Minä voin irrottaa sen.”
”Osaatko muka?” Kissan kasvoilta näkyi epäluulo, mistä Asgard olisi saattanut loukkaantua. Luuliko tuo, ettei hän ollut tarpeeksi vanha poistamaan tikkua tassusta? Hän ja Nova olivat usein leikkineet kaksijalkojen puutarhassa ruusupuskien lomassa ja saaneet monet kerrat piikkejä nahkaansa, joten heidän oli täytynyt irrotella niitä toisistaan vähän väliä.
”Tietenkin osaan”, Asgard puuskahti ja tassutti lähemmäksi kollia. Eloklaanilainen ilmeisesti myöntyi lopulta ajatukselle, sillä hän astui peremmälle ja ojensi käpäläänsä Asgardia kohti. Asgard otti käpälän tassujensa väliin ja taivutti sitä hiukan ylöspäin nähdäkseen paremmin polkuanturaan.
”Minä olen Asgard. Mikä on sinun nimesi?” Hän yritti pitää keskustelua yllä saadakseen kissan ajatukset muualle hänen puuhistaan. Hän painoi kuononsa kiinni polkuanturaan ja tavoitteli hampaillaan piikin päätä.
”Hiilihammas -” Hiilihampaan ääni katkesi yhtäkkiä, kun hän vetäisi piikin pois. Polkuanturan pinnalle pulpahti helakanpunainen veripisara. Asgard sylkäisi piikin pois.
”Selvä, hauska tavata, Hiilihammas. Nuole nyt tassuasi tiuhaan, kunnes verenvuoto lakkaa, ettei se tulehdu. Mukavaa päivänjatkoa!” Sen sanottuaan hän tallusti takaisin vuoteeseensa. Hiilihammas oli jäänyt tuijottamaan hänen peräänsä mykistyneenä. Asgard kohotti hänelle hieman toista kulmaansa, ja kolli puisteli rivakasti päätään ja vetäytyi sitten pensaan ulkopuolelle.
Jonkin ajan kuluttua Liljatuuli tuli takaisin. Hänellä oli suussaan tuppo yrttejä. Asgard heilautti hänelle häntäänsä tervehdykseksi.
”Löysitkö etsimäsi?” hän kysyi, kun Liljatuuli oli vienyt saaliinsa kahden kiven välissä olevaan koloonsa ja tullut sen jälkeen katsomaan häntä.
”Löysin.” Liljatuuli katsoi häntä mietteliäänä. Asgard höristi korviaan ikään kuin olisi yrittänyt kuulla hänen ajatuksensa. ”Törmäsin Hiilihampaaseen matkalla tänne. Hän sanoi, että olit auttanut häntä irrottamaan piikin hänen polkuanturastaan.”
Asgard huiskaisi käpälällään vähättelevästi ilmaa. ”Kuka vain olisi tehnyt niin.”
Parantaja näytti siltikin hautovan jotain mielessään. Lopulta hän kuitenkin nyökytteli hitaasti päätään ja lähti tarkistamaan kahden muun potilaan vointia.
//1179 sanaa
