Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
En ollut koskaan ollut näin onnellinen. Elämäni rakkaus oli muuttanut meidän kanssamme uuteen kotiimme, ja hän odotti pentuja. Hän odotti minun pentujani, joista tulisi upeimmat mitä maa päällään kantaa. Loikoilin vielä hetken silmät kiinni vuoteellani, kunnes kyllästyin ja avasin silmäni. Halusin nähdä Taivaslaulun valkean turkin taas. Käännähdin kumppaniani kohti, mutta yllätyksekseni naaras oli poissa. Nousin nopeasti ylös ja annoin katseeni kiertää pienen pesämme lävitse. Naaras ei tosiaankaan ollut täällä. Astelin ulos pesästä ja loikasin kiveltä alas. Aamu oli vielä hämärä, eikä aurinko ollut noussut. Corona istuskeli lähellä kivikasaa ja katseli joen suuntaan. Kolli väräytti korviaan kuullessaan askeleeni lähestyvän. Hän käänsi katseensa minun suuntaani.
”Oletko nähnyt Taivaslaulua?” kysyin veljeltäni ja istuin tuon viereen. Kolli nyökkäsi.
”Hän lähti vähän aikaa sitten kävelylle. Pennut varmaankin olivat herättäneet hänet. Uskoisin, että hän palaa pian”, kastanjanruskea kolli totesi rauhallisella äänellä. Nyökkäsin. Taivaslaulu piti kävelyistä, joten se ei ollut mitenkään outoa, että kumppanini oli lähtenyt. Käänsin katseeni tummalle taivaalle. Tähtiä ei ollut, mutta kuu loisti yhä himmeästi taivaalla. Pian aurinko nousisi, ja kuu katoaisi kokonaan.
Ilma oli melko viileä, mutta lämpimämpi kuin eilen. Katselin vastarannalle, kun lehdet putoilivat maahan. Ne leikittelivät ilmassa tuulen viemänä hetken, jonka jälkeen kohtasivat kylmän maan. Uusi reviirimme oli yllättävän mukava. Toisia kissoja oli paljon vähemmän, eikä kaksijaloista tai niiden koiristakaan ollut haittaa. Kaikki tuntui olevan täydellisesti. Saatoin kuvitella minun ja Taivaslaulun pennut leikkimään kivikasan juurelle keskenään. Ajatus sai minut hymyilemään. Istuimme Coronan kanssa tovin kahdestaan, mutta sitten oloni kävi malttamattomaksi. Nousin ylös, ja Corona käänsi kysyvän katseensa minun suuntaani.
”Lähden katsomaan, jos saisin Taivaslaulun kiinni. Ei yksi aamukävely voi kestää näin kauaa”, sanoin hieman huolestuneena ja hyvästelin veljeni.
”Okei. Hän meni tuohon suuntaan”, veljeni ilmoitti. Kävelin joen viertä pitkin eteenpäin. Taivaslaulun tuoksu leijaili ilmassa. Hän oli mennyt tästä jokin aika sitten.
Katseeni lipui jokeen. Katsoin sen virtausta ajatuksissani. Lehtikadon aikaan tähän varmaankin muodostuisi paksu jääkerros. Virtaus ei ollut kovinkaan voimakas. Surullinen nyyhkytys sai minut säpsähtämään pois ajatuksistani. Taivaslaulun tuoksu oli nyt voimakas. Sen lisäksi haistoin muutakin. Haistoin verta. Kiristin askeleitani.
”Taivaslaulu!” huudahdin kumppanini nimen, mutta en saanut vastausta. Nyyhkytys voimistui, ja pian erotin valkean turkin erään pensaan alta. Naaras oli käpertynyt kerälle, ja hän itki onnettomasti. En ensin ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, mutta pian ymmärsin sen. Se tuntui siltä, kuin joku olisi iskenyt hampaansa kaulaani. Näin kaksi pienen pientä karvamyttyä Taivaslaulun vieressä. Naaras nuoli vuorotellen karvamyttyjä, mutta mitään ei tapahtunut.
”Voi Taivaslaulu”, ääneni mureni olemattomiin, kun astuin kohti valkeaa naarasta. Hän kohtasi katseeni. Nähdessäni rakkaani itkuiset silmät, en voinut estellä omia kyyneleitäni. Käänsin katseeni kahteen pieneen karvamyttyyn. En saanut sanaa suustani. Toisen pennun turkki oli väriltään tummanharmaa, ja toisen valkealla turkilla oli tummanharmaita laikkuja. Se sai minut voimaan pahoin. Minun pienet pentuni. Astuin vielä lähemmäksi Taivaslaulua ja elottomia pentuja, jolloin lyyhistyin maahan. Upotin kuononi toisen pennun turkkiin, ja sitten toisen. Pennut olivat syntyneet aivan liian aikaisin. Miten näin pystyi käymään? Mieleni teki huutaa, mutta avatessani suun, en saanut ääntä ulos. Minusta tuntui siltä, että koko elämäni oli ohi. Taivaslaulu näytti niin pieneltä, niin rikkinäiseltä. Hän vain itki, eikä sanonut mitään. Naaras oli painanut päänsä alas. Naaras katsoi elottomia pentuja, jotka vain makasivat. Ne vain makasivat maassa tekemättä yhtään mitään. Painauduin vasten Taivaslaulun valkoista turkkia. Siirsin pienet, kylmät pennut väliimme. Halusin lämmittää niitä, vaikka samalla tiesin, että se oli aivan turhaa. Vaikka rakastaisin pentuja kuinka paljon, niiden sydän ei alkaisi enää lyömään. He eivät koskaan avaisi silmiään, kävelisi, leikkisi pesän edustalla tai oppisi saalistamaan. Pennut olivat poissa. Niiden elämä oli ohi ennen kuin se oli ehtinyt edes alkaa. Olisin halunnut opettaa heille niin paljon.
”Ei mitään hätää… Kaikki on nyt hyvin, isä lupaa sen”, onnistuin kuiskaamaan säröilevällä äänellä kahdelle pienelle pennulle. Oloni oli tyhjä. Tuntui kuin kaikki olisi menettänyt merkityksensä. Miksi näin tapahtui?
En ollut koskaan ollut näin surullinen.
//Taivas?
// 617 sanaa
