Nefiri
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko |
Rubiinin kysymyksestä Ursa nousi ajatuksiini. Vaikka olinkin viime aikoina päällimmäisenä kaivannut siskoni metsästys- ja parantajataitoja, tietysti ikävöin hänen seuraansa. Kannoin myös huolta hänestä, Oreosta ja Kikistä. Uskoin, tai ehkä ennemmin toivoin, että kolmikko osaisi pysyä poissa vaikeuksista. Kukaan heistä ei loistanut taistelussa, ainakaan samalla tavalla kuin minä, ja Oreo ja Kiki olivat vielä nuoria. Helpotuksekseni tiesin, ettei Ursa jättäisi nuorempia yksin. Hän ei ollut sellainen kissa.
”On”, vastasin oltuani hetken hiljaa. ”Minulla on sisko, Ursa.”
Jätin mainitsematta vanhempamme. Isäämme emme olleet koskaan tavanneetkaan, ja emommekin lähtemisestä oli kulunut jo niin monta kuuta, että hänen muistonsa oli alkanut haalistua mielessäni. Isaa en maininnut myöskään; en halunnut oikeastaan edes ajatella häntä.
”Millainen hän on?” Rubiini kysyi. Siirsin katseeni hänen punertaviin silmiinsä. Kuinka paljon uskalsin kertoa hänelle? En vieläkään täysin luottanut näihin kahteen. Toisaalta Rubiini ei vaikuttanut ollenkaan pahantahtoiselta, ja hän vaikutti liian nuorelta ollakseen kyvykäs huijaamaan minua.
”Hän on erinomainen metsästäjä ja hänellä on myös hiukan parannustaitoja. Hän on huomaavainen ja ystävällinen, ja tilanteessa kuin tilanteessa tyyni.”
Nuo sanat eivät mielestäni kunnolla tiivistäneet Ursan persoonaa, jota niin rakastin. Mutta kenties se riitti antamaan hänestä jonkinlaisen kuvan sellaiselle, joka ei naarasta tuntenut. Tämän jälkeen hiljenimme ja jäimme jälleen tarkkailemaan Silverin vointia. Olin tyytyväinen siihen, että keskustelu perheestäni loppui. Pelkäsin, että Ursan tai Isan ajatteleminen olisi nostanut liikaa tunteitani pintaan.
Jonkin aikaa oli kulunut siitä, kun Silveri oli toipunut tarpeeksi kulkeakseen kanssamme. Rubiinin kanssa uskalsin käyttäytyä hiukan rennommin ja avoimemmin, mutta Silveriin en luottanut. Hän vaikutti kokeneelta erakolta ja vieläpä fiksulta sellaiselta. Jos olisin saanut hänestä huonomman vaikutelman, kolliin olisi ehkä ollut helpompaa luottaa.
Olimme päättäneet lähteä kulkemaan läheiseen kaksijalkalaan. Siellä ruoan löytäminen olisi helpompaa, etenkin, kun kylmät ajat tuntuivat olevan edessä. Kaksijalat jättivät paljon tähteitä pesiensä ulkopuolelle. Joskus he jopa tarjosivat ruokaa hyvää hyvyyttään, kun näytti vain tarpeeksi surkealta ja nälkäiseltä. Olin tuuminutkin, että pienikokoinen Rubiini näyttäisi varmasti tarpeeksi suloiselta kerjätäkseen ruokaa. Toisaalta Rubiinikin oli kasvanut. Takaani kantautuvat askeleet kuulostivat hiukan aiempaa raskaammilta.
Saavuimme uudelle kaksijalkalan alueelle, josta en liialti pitänyt. Täällä oli paljon hämäriä kujia ja kaksijalat asuivat korkeissa pesissä, jotka ne olivat sijoitelleet vieri viereen. Pidin enemmän aukeista alueista, joissa näin ympäristöni kunnolla. Nyt joka puolella tuntui olevan piilopaikkoja, joista meidät voitaisiin yllättää. Toisaalta kaksijalat eivät juuri siistineet näitä alueita, joten ruoantähteitä löytyi enemmän.
”Pysykää varuillanne”, sanoin, osoittaen ohjeeni enemmän Rubiinilleni, sillä Silveri varmasti tiesi jo. Hyvällä tuurilla voisimme löytää täältä monen päivän aterian, meidän pitäisi vain selvitä ehjin nahoin pois.
//Rubiini?
// 400 sanaa
