Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Auringon kirkkaat säteet sokaisivat minut avatessani ensimmäisen kerran silmäni. Vaistomaisesti suljin silmäni ja käänsin katseeni poispäin palaneen kaksijalanpesän rikkinäisestä katosta. Aurinko oli jo korkealla, ja pesämme oli tyhjä. Olin ollut viime yönä yövartiossa, jonka vuoksi nukuin vielä tähän aikaan. Myös Kaarlo oli yllätyksekseni poistunut pesästä ulos. Kenties vanhus halusi nauttia auringon viimeisistä lämpimistä säteistä, ennen kuin ilma kylmenisi kokonaan. Nousin ylös ja venyttelin. Lihakseni tuntuivat kohmeisilta, mutta en ollut mitenkään erityisen kylmissäni. Pesän seinät suojasivat meitä tuulelta, ja katon ehjät osat pitivät vesipisarat poissa. Astelin rennoin askelin ulos pesästä ja tervehdin kohteliaasti Kaarloa, joka pysytteli lähellä kaksijalan pesää. Kollikissa ei vastannut mitään. Huomasin Coronan istuvan aidalla jonkin matkan päässä. Kolli tarkkaili ympäristöä. Loikin hänen luokseen kepein askelin ja loikkasin aidalle. Corona säpsähti, mutta tunnistaessaan minut hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy.
”Dakota ja Timi ovat juuri saalistamassa”, veljeni kertoi. Lehtisateen saavuttua riista oli alkanut jo vähenemään. Enää joka puolella ei ollut runsaasti eläinten hajujälkiä, vaan ne olivat vähentyneet. Kylmenevä ilma piti eläimet pesiensä suojassa. Osa eläimistä kuitenkin valmistautui lähestyvään lehtikatoon keräämällä mahdollisimman paljon ruokaa sen varalle. Oravia näkyi paljon näillä mailla lehtisateenkin aikaan. Sen sijaan osa linnuista oli lähes kokonaan kadonneet. Se ei minua erityisemmin haitannut, sillä en ollut kovinkaan hyvä lintujen nappaamisessa.
”Pärjäätkö täällä, jos käyn nopeasti kävelyllä?” kysyin vejeltäni ja annoin katseeni vaeltaa hänen ohitseen kohti Kuolonklaanin rajaa. Raja ei näkynyt tänne saakka, mutta matka ei kestäisi kauaa. Kastanjanruskea kolli nyökkäsi.
”Käytkö tarkastamassa rajan?” hän kysyi.
”Joo, ettei Kuolonklaani voi valittaa”, hymyilin ja loikkasin sulavalla liikkeellä alas aidalta sen toiselle puolelle. Hyvästelin pentuetoverini ja lähdin ravaamaan kohti Kuolonklaanin rajaa. En välittänyt oksista, jotka rasahtelivat juostessani niiden päältä. Reviirimme oli täynnä hajujälkiämme, joita ei voinut olla huomaamatta. Jos joku erakko vaeltelisi täällä, hän huomaisi minut takuulla. Harva uskaltaisi käydä kimppuuni tietäessään, että reviirillä asui myös muita kissoja.
Ajatukseni harhautuivat pienestä joukostamme ja reviiristämme Kuolonklaaniin. Tai no oikeastaan vain yhteen tiettyyn kuolonklaanilaiseen, Taivaslauluun. Kävin päivittäin rajalla toivoen, että näkisin valkean soturin. Viime kohtaamisestamme oli kulunut jo puoli kuuta, ja se tuntui pahalta. Kaipasin Taivaslaulun lämmintä katsetta ja erivärisiä silmiä. Punatähti oli ilmoittanut, että meidän pitäisi tästä lähtien käydä heidän leirissään ilmoittamassa vain tärkeämpiä asioita, joita olivat mahdolliset uhat. Niitä ei ollut näkynyt. Salaa toivoin, että joku petoeläin tai kissa olisi ylittänyt tästä suunnasta Kuolonklaanin rajan, sillä se olisi syy mennä heidän leiriinsä. Heidän leirissään voisin tavata Taivaslaulun. Huomaisikohan Punatähti, jos valehtelisin nähneeni ketun? Pudistin päätäni. Mitä minä oikein mietin? Totta kai he huomaisivat, kun paikalta ei löytyisi ainuttakaan hajujälkeä tai merkkiä ketusta! Työnsin ajatukset syrjään saapuessani Kuolonklaanin rajalle. Lähdin kulkemaan sitä pitkin eteenpäin. Pidin katseeni tiukasti Kuolonklaanin reviirillä. Rajan toisella puolen puut kasvoivat harvassa, ja alueella oli paikoin korkeaa nurmikkoa. Joitakin kukkuloita oli lännessä päin.
Suorastaan matelin eteenpäin rajaa pitkin, koska ukkospolku tulisi pian vastaan. Joutuisin kääntymään ukkospolun kohdalla taas takaisin kohti palanutta kaksijalan pesää.
Lopulta minun täytyi luovuttaa, sillä ukkospolku näkyi jo edessäpäin. Hirviön äänet ja ukkospolun katku eivät houkutelleet, mutta kuljin siitä huolimatta vielä muutaman ketunmitan eteenpäin. Valpastuin heti, kun erotin valkean turkin vilahtavan lähellä polun reunaa. Se kuitenkin katosi heti pensaikkoon, ja hetken luulin nähneeni harhoja. Pian kuitenkin valkea, eriparisilmäinen naaraskissa pomppasi esiin pensaikosta hiiri suussaan. Taivaslaulu hihkaisi innoissaan, mutta ei huomannut minua. Vasta kun kävelin vähän lähemmäksi, naaras säpsähti ja huomasi minut. Hetkeksi hymy kissan kasvoilta pyyhkiytyi pois, mutta tunnistaessaan minut se palasi. Tällä kertaa hymy oli pehmeä ja lämmin, sellainen jonka olin tottunut näkemään Taivaslaulun kasvoilla. En voinut olla hymyilemättä katsoessani kuolonklaanilaisnaarasta. Lähdin kulkemaan kohti naarasta, joka lähti myös minua kohti. Pysähdyin kuin seinään, kun hirviön voimakas ulina lähestyi. Käänsin katseeni kohti ukkospolkua. Mitä ihmettä?
Hirviö oli poistunut polulta, ja se syöksyi nyt kohti meitä. Näin Taivaslaulun kauhistuneen katseen, kun hirviö rysähti väliimme. En nähnyt enää Taivaslaulua. Kuulin kaksijalkojen huutoa ja hirviön voimakasta murinaa. Koska ei ollut satanut muutamaan päivään, kuiva hiekka pöllysi ja heikensi näkökenttääni. Samassa muistin Taivaslaulun. Oliko hirviö osunut häneen? Sydämeni alkoi takoa lujaa, kun pelko hiipi mieleeni. Lähdin vaiston varassa juoksemaan kauemmaksi hirviöstä, kun kaksijalkoja alkoi saapua paikalle lisää. Jotkut hirviöt pysähtyivät ukkospolun reunaan, vaikka ne eivät usein niin tehneet.
Mitä minä oikein tein? Olin juoksemassa karkuun, kun Taivaslaulu saattoi olla hengenhädässä. Tein äkkijarrutuksen ja käännyin ympäri. Ylitin vähän matkan päästä Kuolonklaanin rajan empimättä. Mitä jos Taivaslaulu oli kuollut? Entä jos hän oli jäänyt hirviön alle? Yritin työntää ajatukset pois mielestäni, mutta se oli vaikeaa. Huoli oli niin valtava, että sitä ei voinut edes sanoin kuvailla. Sydämeni hakkasi lujaa, saatoin kuulla sen selkeästi.
”Taivaslaulu!” huudahdin kovaan ääneen soturin nimen, mutta en saanut vastausta.
”Taivaslaulu!” toistin valkean kissan kauniin nimen uudelleen. Olin jo valmis lyyhistymään onnettomana maahan, kunnes erotin valkean turkin. Taivaslaulu makasi heinikossa kumarassa. Soturin katse oli kohdistunut hirviöön ja kaksijalkoihin, jotka pyörivät sen ympärillä. Kun toistin kolmannen kerran naaraan nimen, hän havahtui siihen ja käänsi päänsä minua kohti. Naaraan katse oli erilainen kuin aiemmin. Näytti siltä, kuin naaras olisi ollut yhtä aikaa peloissaan, kauhuissaan ja kuitenkin myös onnessaan. Ravasin naaraan luokse.
”Luulin että se hirviö litisti sinut alleen!” henkäisin ja katsoin naarasta huojentuneena. Sydämeni hakkasi yhä lujaa, ja minun oli istuttava alas. Päässäni pyöri, mutta se johtui kai helpotuksesta. Voi miten kamalasti minä olin säikähtänyt!
”Luulin että menetin sinut. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisin menettänyt sinut”, pudistelin päätäni lohduttomana ja nostin katseeni Taivaslauluun, joka vaikutti olevan hämillään.
//Taivas? Sori jos hittasin tms :d
// 868 sanaa
