Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
”Mitä tehdään tänään?” Dakota kysyi ja vilkaisi ensin minua ja sen jälkeen muita pesässä olijoita. Erikoista kyllä, mieleeni ei meinannut juolahtaa juuri mitään. Jotain kuitenkin keksin.
“Mielestäni voisimme kartoittaa hieman reviirimme ympäristöä, tiedättekö? Olisimme jo tietoisia mahdollisista uhkista ennen kuin kohtaisimme ne”, ehdotin kohteliaasti muiden olleessa hiljaa. Nousin istumaan tähteitteni luota ja kietaisin häntäni etutassujeni edestä ja odotin muiden ajatuksia.
“Kuulostaa hyvältä, ensin on kuitenkin käytävä tarkistamassa alue Kuolonklaanin rajan läheltä tunkeutujien varalta”, harmaanruskeaturkkinen Dakota naukui. Nousin seisomaan:
“Minä haluan tehdä sen.” Vaikken ollut nukkunut yöllä, oloni ei ollut väsynyt. Halusin olla kaikin puolin avuksi joukollemme. Näin myöntyviä nyökkäyksiä, mutta Merkuriuksen suunnalta kuului hänelle tuttu rauhallinen ääni:
“Tulen mukaan.” Hänen silmänsä näyttivät syttyvän ajatuksesta Kuolonklaanin rajalla, joten päätin suostua hänen tarjoukseensa. Ja muutenkin olisi turvallisempaa liikkua kaksin, jos kohtaisimme vieraita kissoja. Hyvästelimme pesäämme jääneet kissat ja suuntasimme ulos.
“Meidän kannattaa varmaan huomenna käydä Kuolonklaanissa ilmoitusten varalta”, ehdotin veljelleni. Meillä oli tapana käydä klaanin luona kuulemassa oliko klaanilla tietoa sellaisista vaaroista, joista meidän pitäisi olla tietoisia. Tällaisia olivat esimerkiksi irtokoirat, ketut ja mäyrät. Niitä meidän tulisi varoa, vaikka meillä olisi kuinka hyvä soturikoulutus.
“Olet oikeassa”, Merkurius vastasi ja vilkaisi minua tutulla lämpimällä meripihkaisella katseellansa. Merkurius oli minulle kaikki kaikessa ainoana elossa olevana perheenjäsenenäni. En tiedä mitä tekisin ilman häntä. Matka Kuolonklaanin rajan läheiselle alueelle meni jutustellessa. Päätimme jakautua siten, että tutkisimme koko alueen puolta nopeammin. Sovimme hälytysmerkin, jos löytäisimme tunkeilijoita, josta emme selviäisi itse. Tassutin viherlehden lämmittämällä maalla ja mieleni tuntui kevyeltä. Lämpö väreili tummalla turkillani – ei liian kuumasti. Kuulostelin maailmaa uhkien varalta ja nuuhkin ilmaa, mutta kevyt tuuli puhalsi väärään suuntaan ja vaikeutti työtäni. Silmäkulmassani vilahti jotain. Käännyin katsomaan, mutta aluskasvillisuus ja kivet sulkivat liikkujan suojaansa. Lähdin selvittämään tilannetta, ties vaikka klaania uhkaisi tällä hetkellä vihainen kettuemo, joka repi kissan kuin kissan kappaleiksi. Minun oli siis edettävä varovasti, sillä en halunnut menettää henkeäni. Ryömin piilossa kuin vaanisin saalista. Olin hyvä vaanimaan, mutta en osannut piiloutua. Ääntä minusta ei kuitenkaan kuulunut, joten jos hahmo ei katsoisi tännepäin ei hän huomaisi minua. Kun olin aivan Kuolonklaanin raja lähettyvillä tunnistin hahmon kissaksi, jonka jalkojen juuressa makasi veltto saaliseläin. Olin aluksi luullut kissan olevan Kuolonklaanilainen, jota en ollut tavannut vielä, mutta sitten tuuli kääntyi ja nenääni leijui vieras tuoksu. Kissa oli minua nuorempi. Astuin ulos piilostani ja katsoin tunkeilijaa vaarallisen tyynesti. *Hänellä on Kuolonklaanin riistaa.* Suojelusvaisto roihahti sisälläni ja avasin suuni pehmeään, mutta painokkaaseen naukuun:
“Näpit irti.” Ääneni oli itsevarma. Kissan kasvot kääntyivät salamannopeasti minua kohti ja näin naaraskissan erikoisen naamiokuvion. En ollut koskaan ennen nähnyt ketään kissaa, joka olisi ollut ruumiinrakenteeltaan aivan samanlainen. Hänen vartalossaan oli hienostuneet ja pitkät piirteet ja hänen vihreissä silmissään oli tietynlaista uhmakkuutta. Turkkini alkoi pörhistyä vaistomaisesti tuijottaessani väkevästi haaleankeltaisella katseellani tulijaa. Jos jotain tein kunnolla, niin työni.
//Fetus? Sori vähän tönkkö tarina xd
449 sanaa
