Mäihä
//Kirjoittaja: Lonkero
//Erakko | Kujakissayhteisö
Hypähtelin portaita ylös letkeästi kuin likakaivoon virtaava maailmanympärysmatkalta palaava kuravesi, kun huomasin Keijukaisen mutrulla olevan naaman tasanteen huipulla.
“A, B, C kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen”, rallattelin oitis. Keijukainen ohitti keskustelunavaukseni täysin ja lähti jolkottelemaan lankkuja määrätietoisesti alaspäin. Juuri niin, jättäen minut traagisesti täysin huomiotta.
“Mutta kappas, Keijukainen taitaakin olla menossa alaspäin. A, B, C kissa kävelee, tikapuita pitkin..”, tein tyylikkään U-käännöksen ja pyrähdin suosikki ystäväni rinnalle, “Pimeyden metsän uumeniin vai mikä se olikaan jonne tuollaiset ilomieliset kissat laitettiin?”
“Mitäs suunnittelet sinä kuningatar muurahainen? Lisää orjuutusta? Tiedätkö, olen pohtinut, eikö olisi hyvä idea tuoda ne kaksijalkalan laitamilla värjöttelevät urhoolliset työläiset tänne meidän luoksemme. Olisi kerrassaan upea tavata heidät ja muutenkin.. meillä näyttäisi olevan eräänlainen mielettömän kokoinen tuholaisongelma, jonka kitkeminen vaatisi ronskin kollin jos toisenkin”, sanoin iskien silmää tuskin havaittavasti. Keijukainen viimein vilkaisi suunnalleni ja hänen kasvoilleen oli vääntynyt ilahduttava hymy.
“No, haluaisitko puhua siitä sinua niin kovasti vaivaavasta ongelmasta jollekulle? Se voisi tehdä hyvää pääkopalle. Vaikka ihan kaikissa pääkopissa ei olekaan enää jäljellä mitään pelastettavaa”, Keijukainen kysyi ja räpytteli silmiään muutaman kerran ja sitten kääntyi taas kohti menosuuntaa aivan yhtä välinpitämättömänä kuin aluksikin. Jopas hän olikin hyvä ja välittävä johtohahmo, oikein sydäntä lämmittää. Tuntuu sellainen mukava närästys jossain tuolla rinnan paikkeilla, sellainen samanlainen kiva kihelmöinti kuin kuivaa metsää taitavasti taittava tuhopoltto. Leviää kehon jokaiseen osaan ja tekee yhtä onnelliseksi. Tätä ei tarjoa kukaan muu kuin tämä ihana aarteemme.
“Minä kun luulin, että teidän laupeuteenne saa nojautua vaikeina aikoina. Varsinkin kun kohta meillä ei ole enää kattoa pään päällä tai kissoja huolehdittavana, kun pieni sekasyöjätoukkamme Keijo on nälissään alkanut järsiä pikku palatsiamme elävältä…”
“No kipaisehan sitten syöttämään itsesi hänelle. Minä etsin nyt Päivänsädettä”, Keijukainen vastasi.
“Aah! Ihana Päivänsäteemme! Kaipa hän jostain pian kurkistaa aurinkoisine kasvoineen”, pudistelin päätäni, “mitä me tekisimmekään ilman sitä elämän valoa? Joutuisimme elämään pimeyden lapsina, kuin mitkäkin sokeat vaeltajat, siinä iankaikkisessa Päivänsädettömyyden langettamassa pimeydessä kun joku muu saa taivaltaa rakkaan lapsemme tarjoaman valon alla.” Ja vaikka kuinka heittelin koukun toisensa perään, Keijukainen vain kipitti eteenpäin kuin mikäkin henkiseen reagointiin kykenemätön ikiliikkuja. Kuljin kuitenkin uskollisesti perässä harvinaisella synnynnäisellä lahjakkuudella ja sulokkailla linjoilla varustetun ankanpoikasen lailla aina siihen pisteeseen asti, että tutkaani paikantui aivan tilan laidalla istuskelevan kissan muotoiseksi pingotettu ansalanka. Vaihdoin suuntaa tuuliviirimäisen arvaamattomasti, huikkasin Keijukaisella tappavan hauskat päivänjatkot ja lähdin hoipertelemaan sanavalinnastani huolimatta hyvin määrätietoisesti kohti Kharonia.
“Meillä on positiivisuutta arvostava linjaus täällä Keijukaisen orjapiirissä, joten aurinkoa naamatauluun sinä synkistelevä klaanikissan ketale, ettemme vallan joudu negatiivisuuden rappiolliseen kuiluun!”
//Kharon? En tiiä missä Keijukainen oikeesti on mut olin alottanu tän alun joskus aikaa sitte nii etenin vaan sillä XD
