Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
”Syötä ne pennut nopeasti, että pääsemme pois täältä mahdollisimman pian”, ärähdin Leopardille, joka katsoi miten kaksi pientä pentua joivat tarmokkaasti maitoa tämän vatsa vierellä. Naaras kehräsi hiljaa katsellessaan pienokaisia. Kieltämättä Leopardi oli pyöräyttänyt pentunsa juuri oikeaan aikaan. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että Mesitähden pentu tarvitsisi maitoa.
Arpi oli nopeasti vilkaissut ja paikannut lonkassani olevat haavat. Hänen mukaan selviäisin, vaikka kirvely olikin inhottavaa.
Rämähdys sai meidät valpastumaan. Tyrskytassu etunenässä ryntäsi ulos vanhasta kaksijalan pesästä. Kiiruhdin tämän perään. Kolistelija oli tuttu hahmo. Kuolonklaanin Järkäletassu tapitti meitä vaaleansinisillä silmillään. Karvani nousivat pystyyn, kun tunnistin oppilaan.
Meillä ei ollut aikaa jäädä miettimään, mitä Järkäletassulle tehtäisiin. Lyhyillä neuvotteluilla kolli oli saanut liittyä lumoavaan seuraamme, ja olimme lähteneet matkaan. Eloklaanin sotureita vaelteli metsässä jonkin verran. He selkeästi etsivät meitä. Mutta koska metsä oli etenkin Leopardille ja Arvelle tuttu, etu oli meillä. Arpi johdatti määrätietoisesti meitä varjojen lomassa eteenpäin. Minä en irrottanut hetkeksikään katsettani Järkäletassusta. Kuolonklaanilaiseen ei voinut luottaa. Hän saattoi valehdella, ja ilmiantaisi meidät eloklaanilaisille varmasti, jos tilaisuus tulisi. Jos niin kävisi, minä huolehtisin henkilökohtaisesti siitä, että Järkäletassu katuisi päätöstään lopun ikäänsä.
Olin luovuttanut Mäihälle oikeuden kantaa pientä pentua, koska lonkkaani särki niiiin paljon. Tai niin minä annoin olettaa, ei se oikeasti ollut niin kipeä. Mäihällä ei ollut vaihtoehtoja, sillä hänkin varmasti tiesi, että meidän oli päästävä pois klaanikissojen läheisyydestä mahdollisimman pian.
Vaelsimme auringonnousuun saakka pysähtymättä. Kun olimme viimein tarpeeksi kaukana, oli aika levätä. Pennut vikisivät raivostuttavan paljon, eivätkä heidän kantajansa osanneet pitää niitä hiljaisina. Mäihä heilutteli välillä päätään niin, että pentu keinahteli puolelta toiselle epämukavan näköisesti. Mutta se hiljeni aina hetkeksi, vaikkakin vikinä jatkui heti sen jälkeen, kun Mäihä oli lopettanut.
Leopardi asettui pensaikon juureen, ja pennut laskettiin tuon vatsan vierelle. Viitoin Mäihän, Arven ja Tyrskytassun kanssani etäämmälle keskustelemaan.
”Sinä pysyt siellä”, sihahdin Järkäletassulle, joka kaiketi yritti tulla kuuntelemaan keskusteluamme. Kolli kohautti kylmänviileästi lapojaan ja istui alas pitäen sinisen katseensa meissä.
”Kaikkihan sujui tosi hyvin. Me pääsimme pois klaanikissojen luota, ja pian olemme omassa kodissamme. Ipanakin näyttää ihan tyytyväiseltä. Olemme varmaankin kaikki yhtä mieltä siitä, että kasvatamme hänet vihaamaan Mesitähteä ja kaikkea klaaneihin liittyvää?” kysyin kolmelta muulta kissalta. Kaikki nyökkäsivät.
”Eli aiomme vielä palata klaaneihin?” Tyrskytassu varmisti.
”Minä ainakin palaan sitten, kun ipana on kyllin vahva kohtaamaan Mesitähden ja tappamaan tämän”, totesin rauhallisesti. Kenelläkään ei tuntunut olevan vastalauseita. Päämäärämme kuitenkin oli alusta asti ollut Mesitähden kuolema, joten ei ollut mitään syytä jättää sitä toteuttamatta. Mikä olisikaan parempi ase Eloklaanin päällikköä vastaan kuin tuon oma pentunsa?
”Ajattelitko kutsua sitä ipanaksi sen loppuelämän ajan?” Mäihä kysyi vilkaisten harmaata pentua, joka lepäsi Leopardin vatsan vierellä.
”Klaaninimeä se ei ainakaan saa. Yksi klaanikissa riittää”, totesin viitaten Tyrskytassuun.
Vaihdoimme ideoita pennun nimestä, mutta kenelläkään ei tuntunut olevan mitään järkeviä ehdotuksia. Koko keskustelun ajan Arpi pysyi vaiti ja kuunteli Mäihän ja Tyrskytassun typeriä nimiehdotuksia.
”Olkaa nyt hiljaa ja miettikää ihan oikeasti. Ei sille voi antaa tuollaisia nimiä”, sanoin silmiäni pyöräyttäen, ”nimen täytyy olla yhtä hieno kuin minulla, koska pentu tulee tulevaisuudessa perimään minun yhteisöni.”
”Kuka tuollaista on päättänyt?” Tyrskytassu kysyi keskeyttäen minut.
”Kidnappaaminen oli minun ideani, joten minä päätän”, sanoin nostaen leukani pystyyn, ”pennun nimi on Päivänsäde.”
Matka jatkui ja jatkui, eikä se tuntunut koskaan loppuvan. Kuljimme sen kaksijalkalan ohitse, jossa olimme tulomatkalla kohdanneet koiran, jonka kanssa yli-innokas Tyrskytassu oli halunnut väkisin taistella. Viimein miltei puolen kuun matkan jälkeen, saavutimme oman kaksijalkalani rajan. Sen kivipesät kohosivat korkeuksiin, aivan kuin ne olisivat tervehtineet minua. Katsoin edessäni häämöttävää korkeaa aitaa. Ennen kuin loikkasin sen yli, käännyin tovereideni puoleen. Arpi ja Leopardi laskivat pennut maahan.
”Ennen kuin me menemme takaisin kotiin, minulla on yksi pieni asia. Saatoin vähän liioitella yhteisöni kokoa”, totesin leveästi hymyillen. Yllättynyt Leopardi kohotti kulmiaan.
”Ai miten liioitella?” laikukas naaras kysyi, ”eikö koko kaksijalkala kuulukaan sinulle?”
”Kuuluu tietenkin!” tuhahdin ärsyyntyneenä, ”mutta ehkä siihen ei kuulukaan ihan yhtä montaa kissaa mitä sanoin.” Kasvoillani oli hymy, mutta ketään muuta ei hymyilyttänyt.
”Niinpä tietenkin”, Tyrskytassu sanoi, ”se kuulostikin liian hyvältä ollakseen totta.”
”No, mutta se on mennyttä se. Kujakissayhteisössä on jo kuitenkin monta kissaa, kun te kaikki olette mukana. Lisäksi meillä on suunnitelma toteutettavana, joten ette te enää voi lähteä”, lausahdin lapojani kohauttaen, edelleen leveästi hymyillen. Odottamatta muiden vastauksia, loikkasin aidan päälle. Hetken ajan ihailin vain eteeni avautuvaa kaksijalkalaa. Sen tutut tuoksut kantautuivat nenääni. En ollut koskaan ollut näin onnellinen. Pitkän matkan jälkeen olin viimeinkin kotona taas. En enää koskaan palaisi asumaan metsään, jos se minusta olisi kiinni. Loikkasin alas aidalta ja odotin, että myös muut olivat päässeet sen tälle puolen. Sitten lähdin johdattamaan yhteisöni jäseniä kohti kaksijalkalan keskellä sijaitsevaa kotiani.
Lämmin hiirenkorvan aurinko tuntui mukavalta, kun sen säteet osuivat harmaaseen turkkiini. Ihailin kivipesiä, joiden ympäröimänä olin varttunut. Vaikka olinkin aina arvostanut kallista kotiani, nyt se arvostus oli vielä suurempaa.
”Onko mitään mahtavampaa, kuin tämä kaksijalkala?” huokaisin tyytyväisenä vilkaisten takanani kulkevaa joukkoa. Leopardi ja Arpi näyttivät tyytyväiseltä, mutta etenkin Järkäletassu ja Tyrskytassu näyttivät siltä, kuin he olisivat syöneet variksenruokaa. En käsittänyt, mitä hienoa klaanikissat näkivät metsässä.
”Meidän täytyy kerätä lisää jäseniä, jotta voimme myöhemmin kohdata taas Mesitähden ja klaanit”, kerroin samalla, kun pujottelin nurmialueen halki väistelen sillä kasvavia pieniä puita, ”partiot kiertävät kaksijalkalaa koko ajan. Mikäli näette muita kissoja, ottakaa heidät kiinni ja tuokaa minun luokseni. Jokainen, joka eksyy tähän kaksijalkalaan, jää myös tänne. Se tarkoittaa, että myöskään te ette saa poistua.” Hymyilin leveästi, sillä tiesin, miten paljon kaikki varmasti inhosivat sääntöjäni. Mutta mikäli he oikeasti tahtoivat kostaa Mesitähdelle, he eivät voineet muuta kuin myöntyä.
Tuttu, ränsistynyt kaksijalan pesä häämötti edessäni. Ihailin hetken ajan sen rikkinäisiä ikkunoita ja halkeilevaa seinää. Vanhasta muistista loikin toisen kerroksen ikkunalle, josta pääsi sisään pesään. Johdatin joukon yläkertaan, jossa minä aina nukuin. Portaikossa hiljensin vauhtiani, sillä ilmassa leijaili vieraan kissan tuoksu. Muut huomasivat sen myös. Loikin portaikon yläpäähän ja silmäilin tilaa, jossa lojui edelleen vanhoja, käytettyjä vuoteita, joilla olimme nukkuneet ennen lähtöämme. Yhdellä vuoteista, minun vuoteellani, nukkui lihava kissa. Tumma tabbykuvioinen kissa tuhisi unissaan, eikä se huomannut meidän tuloamme. Hiivin hitaasti aivan tuon vierelle ja nostin käpäläni pystyyn ladaten siihen voimaa. Sitten iskin kynsilläni kissaa ahteriin.
”Apua!” kolli parkaisi ja pomppasi pystyyn yllättävän nopeasti. Olisi luullut, että tuollainen lihava kissa olisi ollut hidasliikkeisempi. Vihreäsilmäinen muukalainen katseli meitä pelästyneenä. Kuulin Mäihän tirskuvan takanani, mutten vaivautunut kääntymään kollin puoleen.
”Mitä sinä teet minun kaksijalkalassani?” kysyin ja kohtasin kissan vihreät silmät, joista pelko haihtui nopeasti.
”Sinunko? Ei täällä ole ollut ketään koko sinä aikana, kun olen ollut täällä”, kolli kertoi ja istui alas.
”Me olimme matkoilla, mutta nyt olemme palanneet. Tämä on minun kaksijalkalani, ja koska olet luvatta tunkeutunut kotiini, olet minulle elämäsi velkaa. Se tarkoittaa sitä, että tästä lähtien kuulut kujakissayhteisööni, tahdoit tai et”, lausuin terävällä äänellä. En tiennyt, olisiko vain ollut parempi päästää tuollainen kissa pois. Hänestä tuskin olisi meille mitään hyötyä. Pystyiköhän hän edes kävelemään normaalisti kahta hiirenmittaa enempää?
”Jaha. No, ei minulla ole kiire minnekään, enkä ole koskaan kieltäytynyt seurasta. Minä olen Keijo, keitä te olette?” kolli esittäytyi loihtien kasvoilleen leveän virneen. Minua ei hymyilyttänyt. En enää ikinä hymyilisi ilman hyvää syytä. Olin saanut tarpeekseni positiivisuudesta ja hymystä, mutta nyt klaani-Keijukainen oli pysyvästi poissa.
”Minä olen Keijukainen, tämän yhteisön johtaja. Tuo pieni harmaa pentu tuolla on Päivänsäde, minun seuraajani, mutta ei missään nimessä minun pentuni”, en vaivautunut esittelemään muita, sillä siihen olisi mennyt ihan liikaa aikaa. Tutustukoot itse tähän Keijoon, mikäli haluaisivat.
”No niin, nyt on varmaankin aika laittaa arki taas rullaamaan. Arpi, ota sinä Tyrskytassu ja tämä Keijo mukaasi, ja lähtekää kiertämään kaksijalkalaa. Jos löydätte ulkopuolisia kissoja, tuokaa heidät minulle”, komensin. Tyrskytassu ei näyttänyt iloiselta. Toivoin, ettei hän tosiaankaan alkaisi niskuroimaan. Mikäli hän sen tekisi, hän saisi maistaa kynsiäni.
//Mäihä, Tyrsky, Järkäle, Päivi tai Menninkäinen?
// 1233 sanaa
