Lola

//Kirjoittaja: Elandra

//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala

Makasin liikkumattomana oleskelupedin alla. Tila oli ahdas, ja olin juuri ja juuri mahtunut kömpimään suuren pedin alle. Koko vartaloni jokainen lihas oli jännittynyt ja niskavillani olivat nousseet pörrölle. Häntäni oli normaaliin verrattuna kaksinkertainen ja korvani olivat painuneet luimuun pelosta. Kaksijalat huusivat ja heittelivät esineitä pitkin poikin. Tiesin sen, etteivät ne huutaneet minulle. Yleensä kun ilta vaihtui yöksi ja oleskelupaikan nelijalkainen taso täyttyi lieriön muotoisista esineistä, kaksijalat muuttuivat hyvin äänekkäiksi. Joinain öinä kaksijalat nauroivat ja olivat iloisia, mutta toisinaan he suuttuivat toisilleen. Siinä vaiheessa minun rauhoitteluni eivät auttaneet. Ne työnsivät minut kovakouraisesti syrjään ja ryhtyivät heittelemään esineitä toisiaan tai seiniä päin. Minua pelotti aivan kamalasti, joten olin oppinut pakenemaan oleskelupedin alle.
Eivät kaksijalat tarkoituksella olleet koskaan heittäneet esineitä minua kohti, mutta kerran eräs kilisevä, pieni esine oli iskeytynyt vasten kylkeäni. Se oli käynyt hurjan kipeää, ja kaksijalka oli äkkiä rynnännyt perääni minun lähtiessä karkuun. Kaksijalka oli vaikuttanut olleensa pahoillaan, joten olin tietenkin antanut hänelle anteeksi. Ei hän halunnut minulle mitään pahaa, minä tiesin sen.
“Kaikki hyvin Lola, kaikki hyvin”, kuiskin itselleni, kun melu alkoi käydä voimakkaammaksi. Minä ihan tärisin pelosta ja tunsin, kuinka jokin kasteli takajalkani. Voi, niin kamalan noloa… Olin laskenut alleni. Nielaisin surkeana ja toivoin, etteivät kaksijalat huomaisi sitä. Minä olin sotkenut heidän pesänsä.

En ollut varma, miten kauan kyyhötin taas oleskelupedin alla, mutta uskalsin liikahtaa vasta, kun kaksijalat olivat rauhoittuneet. Kömmin ahtaassa tilassa eteenpäin ja vaivalloisesti pääsin pois pedin alta. Katselin pelokkaana ympäristöäni. Naaraskaksijalka nukkui sikeän näköisesti oleskelupedillä.
“Voi ei, hän on loukkaantunut”, henkäisin huolestuneena, kun veren rautainen tuoksu lehahti nenääni. Pesässä haisi paljon erilaisia tuoksuja, sillä nämä kaksijalat tekivät kaikkea todella haisevia puuhia. Mutta minä rakastin kaksijalkojani silti, olivathan he sentään antaneet minulle kodin. Loikkasin vaivalloisesti kaksijalan vierelle oleskelupedille ja yritin etsiä veren hajun lähtöpaikkaa. Nopeasti huomasin, että kaksijalan toisessa etukäpälässä oli verta vuotava haava.
“Voi… Miten sinä onnistuit loukkaamaan itsesi näin?” kysyin surkeana, vaikka tiesin kaksijalan nukkuvan. Eikä hän olisi muutenkaan ymmärtänyt sanojani, sillä kaksijalat eivät puhuneet kissojen kieltä. Kurottauduin kuonollani kaksijalan karvatonta käpälää kohti ja lipaisin sitä varovaisesti kielelläni. Kaksijalka säpsähti, mutta ei herännyt. Hänen silmänsä pysyivät ummessa. Jatkoin kaksijalan käpälän pesemistä. Hetken ajan kaksijalka pysyi unessa, mutta yhtäkkiä hänen silmänsä rävähtivät auki. Hän katsoi minua hämmentynyt ilme kasvoillaan, mutta ilme muuttui äkkiä tuimaksi. Kaksijalka huitaisi toisella käpälällään minua kohti. Säikähdin sitä niin kovin, että lopetin kaksijalkani pesemisen ja kavahdin taaemmas. Miltei putosin oleskelupediltä, mutta onnistuin tarttumaan kynsilläni sen pehmeään pintaan. Se sai jo valmiiksi huonotuulisen kaksijalan entistä ärtyneemmäksi. Se avasi suunsa ja ärjäisi minulle jotain, huitaisten samalla toisella käpälällään minua. Tällä kertaa isku osui, ja sen voimasta takajalkani luiskahtivat alas pediltä. Jäin roikkumaan siihen vasemman etukäpäläni muutaman kynnen varaan. Yritin räpiköidä itseni irti, mutta se ei onnistunut. Kaksijalka ärjyi jotain entistä kovemmin, hän ei selvästikään pitänyt siitä, että kynteni raapivat hänen petiään.
“Anteeksi! Anteeksi! Minä yritän päästä irti!” vikisin pahoillani, mutta kaksijalka ei näyttänyt ymmärtävän. Se tarttui etukäpälääni ja puristi sitä inhottavan kovasti. Kaksijalka irrotti puoliväkisin kynteni pedistä ja antoi minun mätkähtää kovalle lattialle suoraan selälleni. Kampesin itseni nopeasti pystyyn ja käänsin surkean, todella pahoillaan olevan katseeni naaraskaksijalkaan.
“Voi, anteeksi… Minä yritin vain auttaa”, nau’uin hiljaa, mutta kaksijalka katsoi minua vihaisesti. Se huitoi käsillään minua kohti ja huusi jotain. Ymmärsin, että se oli käsky minulle. Minun oli poistuttava hänen silmistään. Olin niin pahoillani, että olin pahoittanut kaksijalkani mielen.
“Ei se mitään, minä ymmärrän kyllä. Minäkin olisin varmasti suuttunut, jos olisin sinä”, naukaisin ja kävelin häntä maata laahaten pois oleskelupaikasta paikkaan, jossa minun hiekkalaatikkoani pidettiin. Paikka ei ollut lainkaan yhtä mukava ja kodikas kuin oleskelupaikka. Siellä ei ollut mukavaa petiä tai oikeastaan mitään pehmeää. Mutta en halunnut pahoittaa kaksijalkani mieltä enempää. Hän tarvitsi pitkän yön jälkeen lepoa, ja hänen käpälänsäkin oli varmasti hurjan kipeä.
“Minunkin on hyvä levätä vähän, jotta jaksan olla iloisempi. Tämä väsymys saa minutkin kireäksi”, ajattelin puoliääneen, kun asetuin hiekkalaatikon vierellä olevan neliskanttisen laatikon päälle makaamaan. Laatikon keskellä oli pyöreä reikä, jota peitti läpinäkyvä kupu. Toisinaan kaksijalat tunkivat reiästä sisään heidän turkkejaan, jonka jälkeen laatikko alkoi äännehtiä hurjan kovaäänisesti. Välillä se loikki paikoillaan, joka sai minun oloni levottomaksi ja turvattomaksi. Toivoin todella, että laatikko pysyisi nyt hiljaa, jotta saisin nukkua kaikessa rauhassa. Untani häiritsi hieman se, että kaksijalat olivat jättäneet katossa olevan pienen auringon päälle. Se ei onneksi ollut niin himmeä kuin joissain huoneissa, joten ongelma korjaantui sillä, että ummistin silmäni ja heilautin häntäni kasvojeni päälle.

Heräsin siihen, kun joku ryntäsi sisään huoneeseen. Räväytin silmäni auki ja pomppasin pystyyn säikähtäen. Onnekseni tulija olikin vain naaraskaksijalka, joka kiiruhti huoneen toisella laidalla sijaitsevan valkean asian luokse. Olin nähnyt kaksijalkojen istuvan asian päällä, mutta toisinaan ne roikottivat päätään sen reunalla ja oksensivat. Voi kaksijalka-parkaani, hänellä oli taas paha olo. Minullakin oli joskus ollut karvapallo kurkussa, joten tiesin miten epämukavaa oksentaminen oli. Loikkasin alas laatikon päältä ja venyttelin pikaisesti, ennen kuin kiiruhdin kaksijalkani luokse.
“Voi, ei hätää”, miu’uin ja puskin hellästi kuonollani kaksijalan kylkeä. Se katsahti minua väsynyt, mutta lämmin katse kasvoillaan. Tämän takia minä häntä rakastin, hän selvästi välitti minusta niin paljon! Olin niin onnellinen, kun kaksijalka antoi minulle hetken huomiotaan. Se silitti karvattomalla käpälällään selkääni. Käpälä hivuttautui vastakarvaan silittäen poskelleni. En oikein pitänyt siitä, kun kaksijalat silittivät turkkiani väärään suuntaan, mutta annoin sen anteeksi kaksijalalleni. Hän alkoi rapsuttamaan minua leukani alta, jolloin aloin kehrätä kovaäänisesti.
“Juuri siitä”, naukaisin kovaäänisesti kehräten, kun kaksijalka löysi juuri oikean rapsutuspaikan. Kaksijalalle tuli kuitenkin pian taas huono olo, jolloin se tönäisi kovakouraisesti minut kauemmaksi ja alkoi taas oksentaa. En pahastunut siitä, miten kovasti kaksijalka tönäisi minut pois. Sentään olin saanut hetkeksi hänen täyden huomionsa. Kun kaksijalka oli lopettanut oksentamisen, hän rojahti kovalle lattialle makaamaan. Naaraskaksijalka tärisi ja näytti kaikin puolin huonovointiselta.
“Voi sinua”, kuiskasin hiljaa ja otin pari harppausta lähemmäs kaksijalkaa. Se ei tuntunut pahastuvan, kun painauduin vasten hänen rintaansa. Kaksijalka vain kietoi kätensä minun ympärilleni ja mutisi jotakin omalla kielellään. Tunsin, kuinka vatsassani kurni. Minulla oli nälkä, mutta kaksijalka oli niin heikossa kunnossa, ettei hän varmaan pystyisi taaskaan ruokkimaan minua.
“Sinä olet kipeä, joten minua ei haittaa olla nälissäni. Tiedän, että annat minulle taas ruokaa, kun voit paremmin”, miu’uin, vaikka tiesin ettei kaksijalka ymmärtäisi. Hän oli aika usein kipeä, joten tunsin sääliä häntä kohtaan. Toivoin, että hänen olonsa paranisi pian.

Makasimme lattialla vieretysten pitkän tovin. Jossain vaiheessa kaksijalka nukahti ja hän alkoi kuorsata. Minäkin olin nukahtanut, ja heräsin siihen kun ovi kävi taas. Kollikaksijalka astui tömistellen sisään huoneeseen ja huitaisi jalallaan maassa nukkuvaa kaksijalkaa. Jalka osui myös minua kuonoon, joka sai minut vingahtamaan ja pomppaamaan pystyyn. Kuonoani jomotti, sillä isku oli ollut melkoisen kova. Naaraskaksijalka säpsähti hereille ja kampesi itsensä pitkille, huterille jaloilleen. Se sopersi jotakin kollikaksijalalle, ennen kuin poistui huoneesta oleskelupaikkaan. Minä kiiruhdin naaraskaksijalan perään. Hän vaikutti hieman parempivointiselta, eikä enää tärissyt kuten aiemmin.
“Tuota noin”, aloitin juostessani kaksijalan perään, “minulla on kamala nälkä.” Kaksijalka rojahti istumaan oleskelupedille ja loikkasin hänen vierelleen. Nostin etujalkani hänen jalkojensa päälle ja katsoin kaksijalkaa suoraan hänen väsyneisiin, ruskeisiin silmiinsä.
“Voisitko sinä antaa minulle ruokaa?” pyysin oikein nätisti, mutta kaksijalan ilme ei värähtänytkään. Se työnsi käpälällään minut alas pediltä. Tömähdin kyljelleni lattialle, mutta kampesin itseni äkkiä pystyyn. Kiiruhdin kaapille, jossa tiesin ruokieni olevan.
“Tulisitko antamaan minulle edes ihan vähän ruokaa?” pyysin, “minulla on niin kova nälkä..” Nostin käpäläni kaapin ovelle ja raavin sitä muutaman kerran. Naaraskaksijalka ärähti jotakin kovaäänisesti. Hän ei tainnut ymmärtää, mitä minä tarkoitin.
“Jos saisin edes yhden suullisen?” yritin pyytää ja jatkoin oven rappaamista. Se sai kaksijalan suuttumaan. Se nousi nopeasti ylös pediltä ja otti muutaman nopean askeleen minua kohti. Kaksijalka ärjäisi jotain ja huitaisi minua käpälällään kylkeen.
“Aih!” vinkaisin, kun lennähdin iskun voimasta lattialle. Nousin äkkiä ylös ja peruutin aivan seinän vierelle.
“A-anteeksi, että suututin sinut. Kyllä minä pärjään, sinä olet vielä kipeä. Lepää vain”, mau’uin pahoitellen ja laskin surkean katseeni maahan. Olin taas pahoittanut kaksijalkani mielen. Kaksijalka ärähti vielä jotain, kunnes käveli takaisin oleskelupedille ja asettui siihen makaamaan. Olisin halunnut jotenkin hyvittää huonon käytökseni kaksijalalle, mutten tiennyt miten olisin voinut sen tehdä. Ehkä oli vain parasta pysyä poissa hänen silmistään.. Toivoin, ettei kaksijalka vihannut minua. Minä rakastin häntä niin kovasti ja toivoin, että hänkin rakastaisi minua. Sydämeni särkyisi, jos hän ihan oikeasti vihaisi minua.

***********************************************

Päivät kuluivat jälleen ja elämä kaksijalanpesässä jatkui ennallaan. Iltaisin kaksijalat olivat iloisia ja kovaäänisiä, joinain iltoina kotiimme saapui minulle sekä tuttuja että tuntemattomia kaksijalkoja. Välillä koin oloni hyvin ahdistuneeksi, kun kotimme oli täynnä äänekkäitä kaksijalkoja, mutta yritin rauhoitella itseäni parhaani mukaan. Tiesin, että kaksijalat pitivät siitä, kun he saivat nähdä lajitovereitaan. Se oli heille tärkeää, joten sen täytyi olla minullekin tärkeää. Lisäksi kyllä minä ennemmin olin kotona monen kaksijalan ympäröimänä kuin aivan yksin. Oli nautittava siitä, mikä elämässäni oli hyvin.
Minulla oli rakastavat kaksijalat, ja vaikka välillä käyttäydyinkin huonosti, he ruokkivat minua ja pitivät huolta minusta. Moni kaksijalka olisi varmasti heittänyt minut ulos kaiken sen jälkeen, mitä olin heille tehnyt.
Taas ahdas kaksijalanpesämme oli täynnä kaksijalkoja. Ne oleskelivat pääasiassa oleskelupedillä ja ruokahuoneessa. Välillä osa kävi ulkona pesästä. Minä en ollut käynyt ulkona sen jälkeen, kun olin tullut kaksijalanpesään. Olin vain aina katsellut, miten kaksijalat poistuivat samasta ovesta, josta olin tullut, ja palasivat jonkin ajan päästä. Koska oleskeluhuone oli niin täynnä kaksijalkoja, olin mennyt ulko-oven viereiseen nurkkaan istumaan. Kuuntelin mieluummin täältä kaksijalkojen touhuja. Olin niin väsynyt, etten jaksanut olla huomion keskipisteenä tänä iltana. En ollut saanut moneen päivään kunnolla nukuttua, sillä kaksijalat olivat valvoneet laskujeni mukaan ainakin kaksi päivää. Se oli minusta hyvin outoa, sillä normaalisti he nukkuivat ainakin puolet yhdestä päivästä. Nyt kaksijalat olivat täynnä energiaa ja ne vain valvoivat ja valvoivat, eivätkä olleet lainkaan hiljaa.
Juuri kun olin nukahtamassa istualleen, lähes kaikki pesän kaksijalat ryntäsivät ahtaaseen paikkaan ulko-oven luokse. Ne pukivat jalkoihinsa kummallisia jalkaturkkejaan ja vetivät käsivarsiensa ja vartalonsa suojaksi paksumman turkin. Minä yritin väistellä kaksijalkojen pitkiä jalkoja, kun he eivät huomanneet minun olevan eteisessä.
“Oi voi, varovasti nyt. Apua! Älä astu minun hännälleni!” miu’uin, muttei kukaan kuullut minua. Ulko-ovi avautui, mutten päässyt kaksijalkojen jalkojen välistä livahtamaan oleskeluhuoneeseen. Ainoat vaihtoehdot olivat jäädä kaksijalkojen tallottavaksi tai livahtaa ovesta ulos. Päätin livahtaa ovesta ulos ja palata sisälle heti, kun pahin ryysis oli ohi. Kuten olin muistellut, ovi ei vienyt suoraan ulos. Se vei hämärään tilaan, jossa oli portaat ylös ja alas. Olin hieman hämmentynyt, kun katselin tilan seinustalla olevia ovia. Oliko kaksijalanpesämme oikeasti näin iso? Jos niin oli, miksi me pysyttelimme vain pienessä tilassa.
“Auts”, ähkäisin, kun joku ulos pyrkivistä kaksijaloista potkaisi – oletettavasti vahingossa – minua niin, että kaaduin. Näin vain paljon suuria, lähestyviä kaksijalkojen jalkoja. Jouduin pakokauhun valtaan, jolloin lähdin vain summan mutikassa juoksemaan pakoon väkijoukkoa. Juoksin suoraan eteenpäin lähimpään portaikkoon ja kipitin portaat ylös. Pysähdyin vasta portaikon yläpäässä, johon jäin hetkeksi hengähtämään ja purkamaan säikähdystäni. Kun niskavillani olivat siloittuneet, päätin palata takaisin pesään, jossa olin viettänyt viimeiset kuut. Kun kipitin portaita alas, tuli aivan pilkkopimeää. Valot sammuivat kuin tyhjästä. Kuulin edelleen kaksijalkojen äänen jostain kauempaa, mutta se vaimeni koko ajan. Silmilläni meni hetki tottua pimeyteen. Olin joutunut pysähtymään, sillä pimeässä oli vaarallista tulla portaita alas, olisin saattanut kompastua jalkoihini ja pudota hallitsemattomasti portaita alas.
Pelkoni kävi toteen, sillä kaksijalanpesän ovi oli painautunut kiinni. Eivätkö kaksijalat olleet huomanneet, että olin joutunut ulos pesästä? Voi ei, nyt olin aivan yksin tuntemattomassa paikassa. Minua alkoi pelottaa, mutta yritin keksiä jotain positiivista tästäkin tilanteesta.
“No, ainakin muistan mistä ovesta tulin”, yritin lohduttaa itseäni, “ja sentään sain tänään ruokaa. Kyllä kaksijalat varmasti palaavat pian.”
Kipitin portaita alas sen oven eteen, josta olin tullut tähän tuntemattomaan tilaan. Kaksijalkojen äänet vaimenivat nyt kokonaan, ja kuulin alemmasta kerroksesta oven painautuvan kiinni. Yleensä kaksijalat eivät olleet poissa kovinkaan pitkään, joten tuskin he olisivat nytkään. Minua vähän pelotti olla yksin, mutta tiesin, ettei minulla olisi mitään hätää. Asetuin makaamaan oven eteen ajatellen, että voisin torkahtaa hieman, olinhan sentään hurjan väsynyt.

Voimistuvat askeleet herättivät minut, joten raotin hitaasti yhä unisia silmiäni. Olin edelleen oven ulkopuolella paikassa, jonka seinustoilla oli paljon ovia. En tiennyt minne ovet johtivat, mutta muistin sentään, mikä ovista vei minut omaan kaksijalanpesääni.
Huomasin, että tila oli taas valaistu. Nopeatempoiset askeleet kantautuivat korviini ylemmästä kerroksesta. Pian näköpiirini ilmestyi tuntematon kollikaksijalka. Sen katse kiinnittyi välittömästi minuun. En voinut piiloutua mihinkään, sillä tässä tilassa ei ollut lainkaan piilopaikkoja. Tiesin, ettei minun tarvitsisi pelätä tuntemattomiakaan kaksijalkoja. Kaksijalat olivat aina olleet minulle hyviä, jos olin käyttäytynyt hyvin. Kollikaksijalka tuli luokseni ja kumartui eteeni. Se kurotti käpälällään minua kohti, jolloin nousin istumaan ja nuuhkaisin kaksijalan käpälää. Se ei tuoksunut niin tunkkaiselta kuin minun kaksijalkojeni käpälät, mutta tämä kaksijalka tuoksui vieraalle kissalle. Se puhui minulle ystävällisellä äänellä ja silitti hellästi kädellään selkääni. Kurkustani alkoi kummuta matalaa kehräystä. En tiennyt mitä kaksijalka puhui, mutta hän vaikutti todella mukavalta.
Yhtäkkiä kaksijalka nosti minut varovaisesti syliinsä. Se kantoi minut ylös portaita pitkin. Kaksijalka kulki kaksi kerrosta ylöspäin, kunnes pysähtyi yhden oven eteen. Se avasi oven ja astui sisään ovesta. Tämänkin oven takana oli kaksijalanpesä, mutta se oli hieman erinäköinen kuin meidän pesämme. Tässä pesässä tuoksui vahvasti tuntemattomien kissojen tuoksu, eikä pesä ollut yhtä sottainen kuin meidän pesämme. Yritin etsiä katseellani edes vilauksen pesässä asuvista kissoista, mutta niitä ei näkynyt. Kaksijalka vei minut yhteen huoneeseen ja veti perässään huoneen sisäänkäynnillä olevan oven kiinni. Se laski minut hellästi lattialle ja sanoi jotain omalla kielellään, mutten luonnollisestikaan ymmärtänyt mitä kaksijalka sanoi.
Silmäilin huonetta. Sen keskellä oli suuri peti, jota tiesin kaksijalkojen käyttävän nukkumiseen. Pedin vierellä oli pieni pöytä, jonka päällä oli jotain kaksijalkojen esineitä. Huoneen toisella laidalla oli taso, jonka päällä oli samanlainen levy kuin minunkin kaksijaloillani. Tiesin, että levyn sai päälle, jolloin siihen ilmestyi erilaisia kuvia. Kollikaksijalka silitteli minua hetken aikaa, ennen kuin hän lähti pois huoneesta ja sulki taas oven perässään.
Hetken kuluttua kollikaksijalka palasi ja hän toi mukanaan hiekkalaatikon ja kaksi kippoa. Toisessa kipossa oli vettä, ja toisen kaksijalka täytti herkullisella ruualla! Olin niin nälkäinen, että hotkin kaiken ruuan saman tien. Kesken ruokailuni kaksijalka oli taas hävinnyt huoneesta.

Syömisen jälkeen olin käynyt hetkeksi kaksijalkojen pedille nukkumaan. Kun olin herännyt, ikkunasta kajasti auringonvaloa.
“Voi ei, minun kaksijalkani ovat jo varmasti palanneet”, nau’uin itsekseni huolestuneena, “he varmasti säikähtivät, kun en ollutkaan kotona..”
Oven toiselta puolen kantautui kahden muun kissan ääniä. Ne keskustelivat toisilleen kovaäänisesti, selvästi puhuen minusta. Kollikissat eivät vaikuttaneet kovinkaan mukavilta, sillä ne puhuttelivat minua muun muassa rääpäleenä, ruipelona ja karvapallona. Minusta tuntui pahalta, että kissoilla oli sellainen kuva minusta, joten loikkasin alas ikkunalaudalta ja kiiruhdin huoneen ovelle. Liikkuessani tunsin, miten kylkeäni jomotti edelleen. Kaksijalan potku oli ollut kovempi kuin olin arvannutkaan, sillä kylki tuntui edelleen kipeältä.
“Ömmm… Tuota, haloo?” yritin saada puheyhteyden oven toisella puolen oleviin kissoihin. Heidän keskustelunsa loppui, ja kuulin lähestyviä kissojen askeleita oven toiselta puolelta.
“Mitä se rääpäle siellä huutaa?” toinen kissa kysyi matalalla äänellään.
“Minun nimeni on Lola”, esittäydyin ystävällisellä äänellä, yrittäen tehdä kissoihin mahdollisimman hyvän vaikutuksen.
“Kysyinkö minä sinun nimeäsi? Ei kiinnosta, vaikka se olisi mikä! Sinä olet tunkeutunut meidän kotiimme!” kollikissa sähisi selvästi vihaisena.
“En varmasti ole! Minä jouduin ulos kodistani ja se kaksijalka toi minut tänne.. Ei minun ollut tarkoitus tunkeilla, minä vannon!” vakuuttelin. Kissat hiljenivät taas hetkeksi, kunnes toinen niistä otti puheenvuoron:
“Mepä emme usko sinua. Sinä yrität viedä meidän ruokamme ja kaksijalkamme, emmekä voi sietää tuollaista käytöstä!”
“Olette ymmärtäneet aivan väärin! En minä tahdo jäädä asumaan teidän kotiinne, vaan tahtoisin palata omaan kotiini! Tiedättekö, miten pääsisin ulos täältä?” kysyin niin ystävällisesti kuin vain osasin. En pitänyt siitä, etteivät kissat pitäneet minusta.
“Pilkkaatko sinä nyt meidän kotiamme, kun sanot ettet tahtoisi asua täällä? Ole kiittämätön kakara!” ensimmäisenä puhunut kissa murisi. Voi ei, olin puhunut ohi suuni.
“E-en tarkoittanut sitä niin! Teidän kotinne on oikein soma ja todella kodikas! Minulla vain on jo koti, jonka vuoksi en tahdo jäädä tänne.. Voisitteko auttaa minut takaisin omaan kotiini?” pyysin taas todella sievästi. Tuli aivan hiljaista, kissat eivät vastanneet mitään. Sen sijaan kuulin raskaita, lähestyviä askeleita oven toiselta puolen. Kaksijalka sanoi jotakin kaiketi oven edessä oleville kissoilleen, jonka jälkeen se avasi oven ja livahti sisään huoneeseen, ennen kuin kissat ehtivät tulla tänne myös. Kollikaksijalka kumartui taas tasolleni ja silitti hellästi karvattomalla käpälällään minua.
“Vietkö sinä minut kotiin?” kysyin hiljaa ja katsoin kaksijalkaa suoraan silmiin. Se hymyili minulle ja vastasi jotain, mitä en ymmärtänyt. Kaksijalka nousi taas ylös ja poistui huoneesta. Tällä kertaa kaksi kissaa eivät palanneet oven taakse huutelemaan, enkä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Olisin halunnut saada heidät uskomaan, etten ollut täällä ilkeyttäni, ja että olin oikeasti ihan mukava kissa.

Ulkona alkoi jo hämärtää, ja olin edelleen loukossa tässä tuntemattomassa kaksijalankodissa. Yritin pitää toivoa yllä siitä, että kaksijalkani löytäisivät minut. He olivat varmasti kamalan huolissaan, kun en ollutkaan kotona. Yllättäen kuulin kilahtavan äänen, jonka tiesin tulevan ovesta. Se kuului aina, kun joku pyrki sisälle kaksijalanpesään. Kaksijalan askeleet kuuluivat menevän ulko-ovelle, ja kuulin oven avautuvan. Valpastuin välittömästi, kun kuulin tutun äänen ovelta. Minun naaraskaksijalkani oli tullut hakemaan minua! Voi sitä ilon ja riemun määrää, kun tajusin että niin todella oli! Tuntematon kollikaksijalka sanoi jotain, ja kuulin askeleiden läehstyvän huonetta jossa olin. Pian tuttu naaraskaksijalkani astui sisään huoneeseen. Kiiruhdin kovaäänisesti miukuen ja kehräten hänen luokseen.
“Sinä tulit! Sinä löysit minut! Voi miten ikävä minulla oli sinua!” kapusin kaksijalkani syliin, ja tämä onnekseni otti minut avosylin vastaan. Kaksijalka silitti minua ja antoi minun painaa pääni hänen rintaansa vasten. Kaksijalat puhuivat vielä hetken kahdestaan, ennen kuin oma rakas kaksijalkani vei minut ulos tuntemattomasta kaksijalanpesästä. Kuljimme taas ainakin kahdet portaat alas, ja kaksijalka pysähtyi sen oven eteen, jonka takana tiesin pesämme olevan. Hän irrotti toisen kätensä minusta ja piteli minua hieman epämukavasti vain yhdellä kädellään, kun hän toisella avasi oven. Astuimme sisään pesään, jossa hän pudotti minut lattialle tylysti. Kaikki se lempeys, mitä vieraan kaksijalan kodissa oli hänestä huokunut, oli kadonnut tiehensä. Minulle tuli kamalan surkea olo taas, sillä olin selvästikin pahoittanut kaksijalan mielen karkaamalla. Kaksijalka huitaisi jalallaan minua kohti, enkä ehtinyt väistää. Hänen jalkansa osui siihen samaan kylkeen, joka oli edelleen kipeä viimeisimmän iskun voimasta.
“Auh”, voihkaisin, kun rojahdin kivusta maahan. Kaksijalka tönäisi minua jalallaan pois tieltään, tiuskaisi jotain ja käveli oleskeluhuoneeseen kollikaksijalan luokse. Minä painauduin surkeana maata vasten. Olin taas pahoittanut kaksijalkani mielen. Tunsin, kuinka kyynel vierähti poskelleni. En ollut ihan varma, johtuiko itku kivusta vai pettymyksestä itseeni. Minun todella täytyisi skarpata, ennen kuin kaksijalkani inhoaisi minua, eikä antaisi minulle enää anteeksi. Voi, miksi minun pitikään lähteä tästä pesästä ulos… Kyynel toisensa jälkeen vierähti poskelleni, ja painoin kasvoni käpälieni alle suojaan. Oloni oli aivan kamala, minun olisi keksittävä äkkiä jotain, millä voisin lepyttää kaksijalkani. Päätin, että pysyisin poissa hänen näkökentästään niin kauan, että hän haluaisi taas olla kanssani.

***********************************************

Vietin seuraavat kaksi päivää vietin hiekkalaatikkoni luona kaikessa hiljaisuudessa. Kukaan ei huomannut minua, olin kaksijaloille täysin näkymätön. Iltaisin ja öisin pesä oli taas tupaten täynnä vieraita kaksijalkoja. He kävivät huoneessa ja osa silitti minua hieman, mutta kaikki lähtivät aina lopulta pois ja jättivät minut yksin. Kun kaksijalat hiljenivät nukkumaan, kävin aina tarkastamassa ruokakuppini, mutta joka kerta jouduin toteamaan saman asian: kuppi oli tyhjä. Tuntui kuin olisin ollut umpikujassa. Kaksijalat olivat selvästi vihaisia minulle ja pettyneet toimintaani, ja ihan syystäkin. Halusin niin kovasti saada heidät taas pitämään minusta, aivan kuten he olivat pitäneet aiemminkin.
Oli taas hiljaista, kaksijalkojen äänet olivat vaienneet pitkän yön jälkeen. Nousin seisomaan huterille jaloilleni, nälkä sai minut heikoksi. Huoneen ovi oli raollaan ja sen raosta pilkisti valoa. Päivä taisi olla jo pitkällä, mutta kaksijalat olivat vasta käyneet nukkumaan. Hiivin ovelle ja tönäisin sen kuonollani auki, livahtaen sitten itse ovenraosta eteistilaan. Vilkaisin kaksijalkojen nukkumishuoneen suuntaan. Sen ovi oli painettu kiinni, enkä siis pääsisi katsomaan kaksijalkoja. Siispä suuntasin oleskeluhuoneeseen, joka oli vielä sotkuisempi kuin normaalisti. Lieriön muotoisia, kiiltäviä ja erivärisiä esineitä lojui siellä täällä. Osa esineistä oli kaatunut ja vuotanut jotain pahanhajuista nestettä maahan. Olin joskus nuuhkaissut sitä, mutta todennut nopeasti, ettei se ollut juomakelpoista. En ymmärtänyt, miten kaksijalat saattoivat juoda jotain niin hirvittävän pahalta haisevaa.
Toiveikkaana kävelin rojujen ohi ruokakupilleni. Pettymys oli valtava, kun huomasin sen olevan taas kerran tyhjä. Hillitsin tunteitani, ei tilanne ollut lainkaan niin paha, kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuisi. Sentään minulla oli edelleen katto pään päällä.

***********************************************

Seuraavana päivänä en edelleenkään saanut ruokaa. Pesä oli taas täyttynyt meluavista kaksijaloista, ja minä kyyhötin yksin hiekkalaatikkoni vierellä. Yllättäen huone kirkastui ja kovasti tömistelevä kaksijalka astui sisään huoneeseen. Se näytti etsivän jotain. Kun kaksijalan katse kohdistui minuun, tajusin sen etsivän minua. Olin niin heikko ja väsynyt, että minulta meni hetki tunnistaa kaksijalka omaksi, rakkaaksi naaraskaksijalakseni. Se ei vaikuttanut normaalilta. Kaksijalka kaappasi minut syliinsä, josta nautin kovasti.
“Minulla on ollut kamala ikävä sinua”, henkäisin ja painoin pääni vasten kaksijalan rintaa. Kurkustani alkoi kummuta hiljaista kehräystä. Minusta tuntui niin hyvältä olla taas oman, rakkaan kaksijalkani lähellä ensimmäistä kertaa moneen päivään. Minä olin koko ajan tiennyt, että kaksijalka antaisi minulle vielä anteeksi.
Naaraskaksijalka kantoi minut oleskeluhuoneeseen, joka oli täynnä muita kaksijalkoja. Kaikki puhuivat toistensa päälle örveltäen. Mutta minä olin jo tottunut koviin ääniin ja arvaamattomiin kaksijalkoihin, eli ne eivät enää pelottaneet minua kuten ennen. Naaraskaksijalka istuutui oleskelupedille ja laski minut jalkojensa päälle. Nousin seisomaan ja puskin hellästi kuonollani kaksijalan karvatonta käpälää vasten. Se silitti pitkin vedoin selkääni ja vaikutti olevan poissa tolaltaan. Kaksijalka sanoi jotakin, mutten ymmärtänyt mitä se puhui. Se nosti minua kainaloistani ja painoi huulensa vasten otsaani. Kaksijalan posket olivat märät, hän itki. Jokin oli selvästi hullusti.
“Mikä sinulla on? Voi ei, oletko sinä surullinen?” kysyin huolestuneena, “voinko auttaa sinua jotenkin?”
Kaksijalka ei vastannut. Se painoi minut itseään vasten ja nyyhkytti onnettoman kuuloisesti. En ymmärtänyt, miksei kukaan ympärillä oleva kaksijalka huomannut toisen surua. Kaikki olivat liian keskittyneitä omiin asioihinsa.
Kaksijalka lopetti nyyhkyttämisen. Se nousi ylös ja roikotti minua epämukavasti otteessaan. Kaksijalka astui ovelle, joka sijaitsi ruokahuoneessa. Tiesin, että ovi vei pienelle ulkotilalle, josta ei kuitenkaan päässyt minnekään. Ulos mennessään kaksijalka painoi oven perässään kiinni. Se piteli minua yhdessä käpälässään ja katsoi ulos yön pimeyteen. Oli todella kylmä, pakkanen oli kiristynyt yön tultua. Kaksijalka sanoi jotain ja nosti minut taas kasvojensa tasolle. Voi kun olisin tiennyt mitä hän sanoi, hän vaikutti niin surulliselta. Sitten se siirsi minut kauemmas kehostaan kaiteen yli. Kun katsoin alas, näin korkean pudotuksen.
“Mitä sinä teet? Lopeta! Ota minut takaisin!” pyysin ja yritin kiivetä kaksijalan kättä pitkin takaisin hänen luokseen. Hänen ilmeensä oli tyhjä, kun hän irrotti otteensa minusta.
“Ei! Ole kiltti!” miu’uin epätoivon vallassa, mutta turhaan. Olin jo putoamassa kohti valkeaa lumihankea. Pudotus ei kestänyt kauaa, ja mätkähdin kovaan hankeen.
“Ai ai ai”, voihkaisin kivusta, mutta kampesin itseni nopeasti pystyyn. Vasenta takajalkaani särki, sillä se oli jäänyt alleni pudotessani maahan. Nostin katseeni ylös kohti kohtaa, josta kaksijalka oli minut pudottanut. Se seisoi hetken paikoillaan ja tuijotti minua.
“Tule hakemaan minut takaisin!” anoin, mutta kaksijalan ilme ei värähtänytkään. Tyhjä ilme kasvoillaan se peruutti pois kaiteen luota ja katosi lopullisesti.
Minut valtasi tyhjyys. Oliko kaksijalka hylännyt minut? Ihan noinko vain? Olin varmasti pettänyt hänet todella pahasti, eikä hän jaksanut enää minua. Tunsin syvää epäonnistumisen tunnetta. En ollut onnistunut hyvittämään pahoja tekojani rakkaalle kaksijalalleni. En olisi halunnut luovuttaa, mutta tämä taisi olla merkki kaksijalalta, ettei hän halunnut nähdä minua enää. Vai kokeiliko hän sittenkin, olinko uskollinen hänelle? Voi, elämä oli niin kovin vaikeaa… Yhtäkkiä minun iski kamala ikävä emoa ja siskoa. Mitähän heille kuului? Miettivätköhän he yhä minua?
Emo olisi varmasti tiennyt, mitä minun pitäisi tällaisessa tilanteessa tehdä. Mutta nyt minä olin yksin aivan tuntemattomassa paikassa, ulkona. Oloni oli hyvin turvaton, nyt tiesin miltä emosta oli tuntunut nuoruudessaan. Hiivin kivisen kaksijalanpesän seinustan luokse ja painauduin kylmissäni sitä vasten. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olin hukassa. Ehkä kaksijalka palaisi vielä hakemaan minua? Vai pitäisikö minun itse palata hänen luokseen? Katseeni liukui kiviselle seinustalle. Ei, sitä pitkin ei ainakaan voisi kiivetä. Päätin lähteä liikkumaan, jos löytäisin kaksijalanpesän oven. Jos pääsisin ulko-ovesta siihen tilaan, jossa oli paljon ovia, tunnistaisin kyllä oman kotini.
Kylmä lumi tuntui inhottavalta polkuanturoissani. Se pisteli ikävästi, kaipasin kovasti kaksijalanpesän tasaisia, lämpimiä lattioita. Pesän piha oli pimeä, mutta sen seinustalla olevista ikkunoista kajasti ulos valoa. Myös jossain kaukaisuudessa oli samanlaisia kirkkaita pieniä aurinkoja, mitkä valaisivat kaksijalkojen kujia. Saavuin pesän nurkalle ja käännyin siitä vasemmalle jatkaen matkaani sen toista seinustaa pitkin. Tämä puoli pesän pihasta oli valaistu tikun päissä olevilla pienillä auringoilla. Hanki kimmelsi niiden valossa kauniisti.
“Ovi!” hihkaisin iloisena, kun tulin läpinäkyvän oven kohdalle. Kaksijalanpesän sisällä oli pimeää, eikä siellä näkynyt liikettä. Miten pääsisin sisään, kun en osannut avata ovia? Nousin takajaloilleni ovea vasten ja yritin pyytää jotakuta avaamaan oven minulle:
“Huhuu, onko siellä ketään? Minun pitäisi päästä sisään!”
Raavin toisella etukäpälälläni liukasta oven pintaa, mutta kukaan ei tullut avaamaan.
“No, ehkä minä jään tähän odottamaan. Kyllä joku avaa sen minulle vielä”, totesin ja nyökyttelin itsevarmana päätäni. Todistaisin kaksijalalleni, että olin hänelle uskollisempi kuin kenellekään muulle. Minä todella rakastin häntä koko sydämestäni ja halusin hänen tietävän sen.

Kyyhötin oven vieressä olevassa nurkassa siihen saakka, että yötaivas alkoi kirkastua. Minua palelsi ja vatsani kurni kovaäänisesti lähes taukoamatta. Oloni oli todella voimaton, mutta toive siitä, että kaksijalka ottaisi minut takaisin, oli kova. Oikeastaan olin jopa varma, että niin kävisi. Kun hän näkisi rakkauteni, hän kyllä heltyisi ja rakastaisi minua taas kuten ennen.
Vihdoinkin! Pesän sisälle ilmestyi valoa. Nousin täristen seisomaan ja kurkistin ovesta sisään. Minun kollikaksijalkani! Se lähestyi ulko-ovea! Siirryin sivuun ovelta, jottei se osuisi avattaessa minuun. Kun kollikaksijalka astui ulos kylmyyteen, se pysähtyi huomatessaan minut.
“Hei! Voisitko sinä ottaa minut takaisin kotiin?” pyysin kovaäänisesti miukuen. Kollikaksijalka ei näyttänyt iloiselta. Se katsoi minua hetken, kunnes alkoi huitoa käpälillään ja huusi jotain.
“Oi voi”, miukaisin, kun kaksijalka alkoi potkia minua kohti jaloillaan. Jouduin todella tekemään töitä, jotta sain väistettyä kaksijalan potkut. Se karjui minulle kovaäänisesti, jolloin katsoin parhaaksi lähteä pakoon. Kaksijalka vaikutti todella uhkaavalta, sekin oli varmasti kyllästynyt huonoon käytökseeni. Siispä lähdin nelistämään kohti tuntematonta pitkin maahan painettua, leveää polkua. Kollikaksijalka ei lähtenyt perääni, huomasin sen vilkaistessani taakseni. En kuitenkaan pysähtynyt, vaan juoksin niin pitkälle kuin heikot jalkani jaksoivat minua kantaa. Jäisellä, tallotulla lumella juokseminen oli vaikeaa. Olin vähällä liukastua moneen kertaan, mutta kuin ihmeen kaupalla sain pidettyä tasapainoni.
Nelistin eteenpäin niin vauhdilla kuin saatoin ja vilkaisin vielä kerran taakseni. Kaksijalanpesä oli jäänyt kaukaisuuteen ja kollikaksijalkaa ei näkynyt enää. Siispä uskalsin hidastaa tahtiani.
“Mitä ihmettä minä nyt teen?” kysyin hiljaa päätäni pudistellen, “kaksijalat eivät tahdo minua enää takaisin…” Tiesin, että minun olisi kunnioitettava heidän toivettaan. Nyt voisin olla heille eniten hyödyksi, kun jättäisin heidät rauhaan. He olivat onnellisempia ilman minua.
Pysähdyin tasaamaan hengitystäni. Olin todella väsynyt valvotun yön ja päiviä jatkuneen syömättömyyden vuoksi. Kaiken lisäksi olin aivan jäässä, kaipasin paikkaa, jonne mennä lämmittelemään. Yhtäkkiä kuulin jostain lähestyvää, voimakasta murinaa. Käännyin katsomaan sivulle, vain huomatakseni kirkkaat, kovaa vauhtia lähestyvät valot.
“Apua!” kiljahdin ja syöksähdin vauhdilla taas eteenpäin, väistääkseni kohti minua juoksevan hirviön. Nipin napin pääsin pois hirviön alta, mutten uskaltanut enää pysähtyä. Mistä minä tiesin, milloin olin turvassa hirviöiltä?! Maa teki jyrkän nousun ylöspäin, joten kiipesin korokkeen yli ja jatkoin matkaani kohti edessä siintäviä lehdettömiä pensaita. Ne tuntuivat tällä hetkellä ainoalta turvalliselta paikalta, enkä uskonut hirviöiden pääsevän niiden luokse. Syöksähdin lumisen pensaikon alle ja jäin sinne tasaamaan hengitystäni. Käännyin ympäri ja katselin kauhuissani taakseni. Siitä paikasta, jossa olin äsken seissyt, juoksi ohi monta hirviötä peräkkäin. Ne kaikki murisivat kovaäänisesti ja jättivät taakseen valkeita pilviä. Sen lisäksi aivan minun ohi, todella läheltä käveli pari pienempää kaksijalanpentua. Ne eivät onnekseni huomanneet minun kyyhöttävän pensaikossa. Sain aikaa hengähtää hetken ja miettiä, mitä sitten tekisin. Katseeni osui taas kaukaisuudessa häämöttävään kaksijalanpesään, minun kotiini. Tai mitä ilmeisemmin entiseen kotiini, en uskonut kaksijalkojen haluavan minua enää luokseen. Mutta kyllä minä pärjäisin, elämä kantoi aina lopulta, tiesin sen. Ainoa järkevä, joskin mahdottomalta tuntuva vaihtoehto tuntui olevan se, että etsisin emon ja Milan, palaisin takaisin vanhaan kotiini. Olin painanut visusti mieleeni sen, miltä kaksijalanpesämme näytti. Joutuisin varmaankin kiertämään koko kaksijalkalan läpi, mutta minun oli aika palata takaisin perheeni luokse.
Kovaääninen räksytys keskeytti ajatukseni. Niskavillat nousivat pystyyn, kun kuolasuinen koira ilmestyi eteeni. Se haukkui kovaäänisesti ja yritti päästä luokseni. Sen haukkuessa näin suuren, valkean hammasrivistön. Oli aikani vaihtaa paikkaa. Käännyin välittömästi ympäri ja tunkeuduin pensaikon oksien läpi taas ulos kylmyyteen. Pensaan tällä puolen oli paljon enemmän lunta. Kun juoksin koiraa karkuun, upposin välillä puolta jalkaa myöten hankeen. Huojennuin, kun huomasin kaksijalan vetäneen koiran pois pensaan luota ja niiden jatkavan matkaansa. Olin selvinnyt taas yhdestä vaarasta.

***********************************************

Vaellukseni vailla päämäärää jatkui edelleen. Aurinko oli jo noussut ja kaksijalka oli selvästi herännyt uuteen päivään. Hirviöiden kovaääniset murinat, kaksijalkojen puheensorina ja kauempaa kuuluvat koirien satunnaiset haukkumiset kantautuivat korviini ja saivat minut pysymään valppaana. Emo oli kertonut, millaista kissojen elämä kaksijalanpesien ulkopuolella oli, mutten ollut kuvitellut sen olevan aivan tällaista. Jatkuvaa turvattomuuden tunnetta, kovia ääniä ja kaiken kukkuraksi kamala nälkä ja väsymys. En tiennyt, missä olisi turvallista lepuuttaa väsyneitä jalkojani ja missä ei. En edes tiennyt sitä, mistä saisin täytettä typötyhjälle vatsalleni. Emo oli kertonut metsästäneensä itse ruokansa, mutta hänen kertomustensa mukaan kaksijalkalan kujilla ei saalistettavaa ollut. Eläimet viihtyivät metsissä, eikä minulla ollut mitään hajua oliko täällä lähimaillakaan metsiä. Ei sillä, että olisin edes osannut saalistaa. Emo ei koskaan ollut opettanut meitä, sillä olimme Milan kanssa eläneet miltei koko ikämme kaksijalanpesän turvassa ja saalistaneet ainoastaan leluhiiriä.
Epätoivoiset ajat johtivat epätoivoisiin tekoihin, joten kun saavuin aluelle, jossa hirviöitä liikkui vähemmän ja kaksijalanpentuja jalan enemmän, hidastin tahtiani. Alueella oli huomattavasti pienempiä kaksijalanpesiä kuin siellä, mistä olin lähtenyt. Maisema näytti samankaltaiselta kuin alue, jossa emo ja Mila tällä hetkellä asuivat. Toiveikkaana yritin katsella, jos jokin pesästä olisi ollut sama pesä, jossa perheeni oli. Mutta heitä ei näkynyt, tämä kuja ei ollut se kuja, mitä minä etsin. Koska minua väsytti niin kovin ja nälkä oli niin suuri, kävelin lähimmän pesän luokse. Etsin oven, jota kautta kaksijalat kulkivat sisään pesään ja aloin rapata sitä käpälälläni. Kaksijalat kyllä antaisivat minulle ruokaa, jos minä pyytäisin – tai ainakin jotkut kaksijalat.
Odotin ja odotin, mutta sisältä ei kuulunut lainkaan ääniä. Kukaan ei tullut ovelle, joten luovutin ja siirryin seuraavan kaksijalanpesän pihaan. Aivan pesän kupeessa lepäsi hirviö. Sen kirkkaina hohtavat silmät olivat sammuneet ja hirviö oli aivan hiljaa. Hiivin sen ohitse varoen herättämästä sitä. Emo oli kertonut, että hirviöt olivat arvaamattomia ja vaarallisia. Jos sellainen juoksisi ylitseni, mahdollisuudet selvitä olivat olemattomat. Kaksijalat olivat kasanneet lumen nätisti yhteen kohtaan aika lähelle heidän ulko-oveaan. Aiemmassa pesässä lumi oli ollut koskematonta, joten kenties siinä pesässä ei ollut edes asunut yhtäkään kaksijalkaa. Huomasin, että oven edessä olevasta ikkunasta erottui valon kajastus. Tässä pesässä ainakin oli elämää. Asetuin lähelle ovea ja aloin raapimaan sitä taas etukäpälälläni.
“Huhuu, onko siellä ketään? Minulla on hurja nälkä!” miu’uin epätoivoisena, yrittäen saada sisällä olevien kaksijalkojen huomion. Jouduin raapimaan ovea ja huutamaan monta kertaa, ennen kuin kuulin vaimeita, lähestyviä askeleita ja kaksijalkojen puhetta. Astuin kauemmas ovesta ja tunsin koko kehoni jännittyvän. Ovi aukesi, ja nuori kaksijalkakolli katseli ympärilleen. Se selvästi odotti kohtaavansa jotakin paljon isompaa, sillä kaksijalan katse oli kohdistettu omien silmiensä korkeuteen.
“Minä olen täällä alhaalla”, kerroin hiljaa, vaikka kaksijalka tuskin ymmärsi puhettani. Sen katse laskeutui välittömästi minuun ja se näytti aika yllättyneeltä. Kaksijalka perääntyi takaisin sisälle ja huusi jotakin jollekulle, joka sisällä oli. Meni hetki, kunnes oven suulle ilmestyi myös vanhempi naaraskaksijalka. Tämän kaksijalan pääturkki oli harmaa ja sen iho oli muuttunut ryppyiseksi. Se liikkui paljon hitaammin kuin nuoret kaksijalat. Naaraskaksijalka sanoi jotain kollikaksijalalle ennen kuin katosi takaisin pesän sisään. Kollikaksijalka kumartui tasolleni ja tarjosi minulle käpäläänsä. Nuuhkaisin sitä varovaisen toiveikkaana, mutta käpälässä ei ollut ruokaa. Se kelpasi minulle kuitenkin, kaksijalka ei vaikuttanut uhkaavalta. Siispä puskin sen käpälää varovaisesti ja annoin kaksijalan alkaa silittää minua. Sillä välin kun nautin kaksijalan antamasta hellyydestä, vanhempi naaraskaksijalka palasi takaisin luoksemme. Se höpötteli jotain omalla kielellään, johon kollikaksijalka vastaili aina varsin lyhyesti. Kuulin rasahduksen, ja nenääni lehahti kissanruoan tuoksu! Korvani nousivat pystyyn ja kiiruhdin naaraskaksijalan luokse. Se oli tuonut pihalle pienen kulhon ja kissanruokaa.
“Onko tuo minulle?” kysyin innoissani ja niin kamalan nälissäni. Naaraskaksijalka laittoi pussin sisällön tärisevin käsin kulhoon ja työnsi sen minun kuononi eteen. Se sanoi jotakin ja kosketti käpälällään selkääni. Olin niin nälkäinen, että aloin välittömästi hotkia ruokaa suuhuni. Voi miten herkulliselta ruoka maistuikaan, kun en ollut syönyt moneen päivään. Olisin voinut vaikka itkeä onnesta. Samalla ajatukseni siitä, että kaikki aina järjestyisi, vahvistui entisestään. Alakuloon vaipuminen ei olisi järkevää, vaan aina olisi uskottava siihen, että paremmat päivät olisi vielä edessäpäin.
Kesken ruokailuni kaksijalat poistuivat luotani ja painoivat oven perässään kiinni. Olin vähän toivonut pääseväni heidän kotiinsa lepäämään, mutta tämäkin kelpasi vallan hyvin. Uskoin, etteivät kaksijalat pahastuisi, jos nukkuisin tässä heidän pesänsä edessä tovin. Päivän saapumisen myötä ilma oli hieman lämmennyt, mutta edelleen minua hieman palelsi. Mutta ainakin olin saanut vatsani täyteen, joten minulla oli jo yksi ongelma vähemmän murehdittavana ainakin siihen saakka, kun nälkä yllättäisi uudelleen.
Kun olin nuollut kulhon täysin puhtaaksi ja varmistanut kaksi kertaa, ettei yhtäkään ruoan murusta jäänyt jäljelle, asetuin pesän seinustalla olevan tason alle kerälle. Tunsin oloni turvalliseksi, joten uskalsin antaa itselleni luvan nukahtaa. Väsyneet silmäni ja jalkani todella kaipasivat pienen lepohetken.

“Herätys”, naukaisu tunkeutui uniini, joissa tapasin taas emon ja Milan. Hetken luulin emon puhuvan, mutta kun naukaisu toistui, tunnistin äänen kuuluvan jollekin aivan tuntemattomalle kissalle. Kun joku tökkäsi minua kylkeen, havahduin hereille unesta. Avasin väsyneet silmäni ja kohtasin mustaturkkisen kissan kullanruskeat silmät. Kissan katse oli terävä, mutta ei mitenkään erityisen uhkaava.
“Ai, huomenta”, tervehdin kissaa ehkä turhankin tuttavallisesti. Naaras siristi silmiään ja näytti silmäilevän minua hyvin arvioiden.
“Miksi sinä nukut minun pesäni terassilla?” kissa kysyi jämäkästi. Räpyttelin unisia silmiäni ja suuni aukesi makoisaan haukotukseen. Kampesin itseni pystyyn venytellen, ennen kuin pystyin vastaamaan muukalaiselle.
“Sinunko teras.. Siis millä? Onko tämä sinun kotisi? Anteeksi, en minä tiennyt että täällä asuu toinen kissa… Minä menetin kotini ja yritin vain etsiä ruokaa ja leposijaa”, kerroin ystävällisellä äänellä ja tajutessani unohtaneeni esitellä itseni, jatkoin äkkiä, “minun nimeni on muuten Lola. Kuka sinä olet?”
Naaraskaksijalka kuunteli minua tarkkaavaisesti, mutta hieman epäileväisen oloisena.
“Etkö sinä haista? Olen merkannut tämä koko pihan moneen kertaan, tämä paikkahan suorastaan löyhkää minulta”, kotikisu kertoi terävästi, mutta enemmänkin opettavasti kuin vihaisesti.
“Minun nimeni on Myy”, naaras lisäsi vielä. En ollut edes tajunnut haistella ympäristöäni, kun olin ollut niin kamalan nälkäinen ja väsynyt. Mutta kissa oli oikeassa, tämä piha löyhkäsi toiselta kissalta.
“Tämä on ensimmäinen kerta, kun liikun ulkona yksin”, kerroin samalla toivoen, että Myyksi esittäytynyt kissa ymmärtäisi minua, eikä olisi minulle vihainen. Huojennuksekseni naaraskaksijalka näytti lähinnä pahoillaan olevalta, eikä lainkaan vihaiselta.
“On varmasti rankkaa, kun on menettänyt kotinsa. En minä pahastu siitä, että nukut minun pesäni terassilla, mutta täällä asuu kissoja, jotka eivät pidä sellaisesta käytöksestä. Mutta valitettavasti sinä et voi jäädä minun kotiini. Täällä ei ole tilaa kuin yhdelle kissalle”, Myy naukui terävällä, mutta pahoittelevalla äänellä ja väläytti minulle pienen hymyn. Katsoin naaraskissaa kiitollisena.
“Kiva, kun et suuttunut minulle. Tuota noin.. Satutkohan sinä tuntemaan paljonkin kissoja? Minun emoni nimi on Unelma, oletkohan koskaan tavannut häntä?” kysyin toiveikkaana. Myy mietti hetken, mutta pudisteli sitten päätään.
“Valitettavasti en, se nimi ei kuulosta lainkaan tutulta”, naaras kertoi.
“Ai, no ei se mitään. Minun täytyy jatkaa etsimistä ja etsiä emoni ja siskoni itse”, tokaisin päätäni itsevarmasti nyökytellen.
“Toivotan sinulle onnea matkaan. Toivottavasti löydät perheesi. Mutta sinun täytyy olla varovaisempi täällä ulkona. Jokainen vastaantuleva kissa ei ole yhtä mukava kuin minä. Minä ymmärrän sinua, mutta kaikki eivät. Jos aiot pyytää kaksijaloilta ruokaa, varmista ensin, ettei pihassa asu muita kissoja”, Myy opasti minua. Pidin tästä kissasta, ja hänen tapaamisensa jätti minulle hyvän mielen. Kasvoilleni levisi iloinen hymy.
“Kiitos Myy. Ehkä mekin tapaamme vielä joskus”, nau’uin lähtiessäni kävelemään mustan kissan ohitse pois hänen pihastaan.
“Niin, ehkä vielä joskus”, naaras naukui ja jäi istumaan pesänsä edustalle, kun minä kävelin kohti kujaa. Hiivin hirviön ohitse ja sitten nelistin nopeasti kujalle. Ilta oli hämärtynyt, mutta kujaa reunustivat riveittäin seisovat tikut, joiden päässä loisti kaksijalkalan aurinkoja. Hirviöitä ja kaksijalkoja ei näkynyt paljoa liikenteessä. En oikeastaan ollut edes tajunnut ennen Myyn neuvoa, että minun tulisi hyödyntää niinkin paljon hajuaistiani liikkuessani ulkona. Siispä huvikseni kokeilin, mitä kaikkea minä haistoin. Voimakkaimpana nenääni tulvahti hirviön pahanhajuinen katku. Se sai minut irvistämään. Kun nuuhkin ilmaa hieman tarkemmin, erotin katkun seasta monia muitakin hajuja. Tosin ne olivat paljon laimeampia, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä, milloin hajuja kantaneet kaksijalat, kissat tai eläimet olivat täällä liikkuneet. Haistoin kaksijalkoja, koiria ja toisia kissoja.

Yön pimeys oli saavuttanut kaksijalkalan, mutta kujia valaisevat pienet auringot helpottivat huomattavasti liikkumistani. Olin kävellyt siitä saakka, kun olin lähtenyt Myyn kotoa. Minulla ei ollut edelleenkään päämäärää, kuljin vain kaksijalkojen kujilla ja silmäilin kaksijalanpesiä toivoen, että löytäisin kodin, jossa emo ja Mila asuivat. Jossain vaiheessa olin hairahtunut taas alueelle, jossa seisoi vieretysten paljon valtavia, kivisiä kaksijalanpesiä. Aika samanlaisia kuin se, missä olin eilisiltaan saakka itsekin asunut. Ikävät muistot palasivat mieleeni ja koin syyllisyyttä siitä, että olin kohdellut kaksijalkojani niin huonosti. Miettivätköhän he minua enää lainkaan?
Muistot siirtyivät syrjään, kun hirviö pyyhälsi vauhdilla ohitseni toinen hirviö perässään. Perässä kulkevan hirviön selässä välkkyi erivärisiä valoja ja se piti erikoista ujellusta muistuttavaa ääntä. En ollut koskaan nähnyt sellaista hirviötä, mutta mieleni ei tehnyt jäädä selvittämään, miksi sen selässä oli kirkkaita valoja ja miksi se piti sellaista ääntä.
“Täällä emo ja Mila eivät ainakaan ole”, totesin itsekseni ja käännyin ympäri. Olisi palattava alueelle, jossa kaksijalanpesät olivat pienempiä. Turhaan minä vaelsin tällaisella alueella, jossa ei edes ollut samanlaisia pesiä missä perheeni asui.
Olin oppinut mielestäni aika hyvin liikkumaan kaksijalkalan kujilla, vaikka olin vaeltanut vasta alle päivän. Aina kun kuulin hirviön, koiran tai kaksijalkojen ääntä, pujahdin johonkin lumipenkan tai pensaikon taakse piiloon. Pysyttelin kaukana kaksijalanpesien pihoista, joissa haisi koira tai vieras kissa.
Kohtasin taas saman kujan, jossa Mila asui. Päätin olla menemättä takaisin kujalle, sillä se olisi vain turhaa kävelyä, emon ja Milan koti ei ollut siellä. Siispä jatkoin ukkospolkua eteenpäin. Tällä alueella kaksijalanpesät olivat kauempana toisistaan ja puita kasvoi siellä täällä. Joissain kohdin puita oli niin paljon, että ne muodostivat metsiä. Tämä pienempi ukkospolku kulki yhden metsän halki. Jossain vaiheessa ukkospolun reunalla olevat tikut loppuivat ja tuli aivan pilkkopimeää. Silmilläni meni tovi tottua pimeyteen, joten liikuin hyvin hitaasti, jotten hairahtuisi polulta ja törmäisi sitä reunustaviin lumikinoksiin. Kuulin lähestyviä, raskaita askeleita. Koko kehoni jokainen lihas tuntui jännittyvän, kun erotin tumman hahmon kävelevän kahdella jalalla minua kohti. Silmäni olivat tottuneet sen verran pimeyteen, että erotin melko hyvin maisemat. Loikkasin äkkiä lumikinoksen päälle ja sen taakse. Painauduin kylmää, jäistä hankea vasten ja pidätin hengitystäni. Olikohan kaksijalka huomannut minut? Toivottavasti ei, vaikka toisaalta olisin kyllä kaivannut hieman rapsutuksia… Hetken ajan harkitsin loikkaavani kinoksen takaa kaksijalan nähtäville, mutta pidin pääni. En voisi keskeyttää matkaani rapsutusten vuoksi. Kun kaksijalka oli mennyt ohi, uskaltauduin pois kinoksen takaa. En ollut liikkeiltäni mikään maailman ketterin kissa, joten kun loikkasin alas kinoksen päältä, sen sijaan että olisin pudonnut sulavasti jaloilleni, mätkähdin maahan suoraan kuonolleni. Alla oleva maa oli ollut niin liukas, etten saanut kunnollista otetta siitä.
“Aih”, voihkaisin irvistäen, kun kampesin itseni pystyyn. Ravistelin turkkiani ja jatkoin matkaa. Silmäilin yöllistä tähtitaivasta ja korkeuteen kohoavia puiden latvoja. Nyt ymmärsin, miksi emo kaipasi metsää niin kovasti. Tähtitaivas ei erottunut kovinkaan selkeästi silloin, kun kulki valaistussa kaksijalkalassa. Täällä tilanne oli eri, kun ainoa valonlähde olivat taivaalla kimmeltävät tähdet ja kuu.
Jossain edessäpäin näkyi valoa ja lisää kaksijalanpesiä. Kiristin hieman tahtiani, vaikka oikeasti minulla ei ollut kiire minnekään. Olin vain niin innoissani, jos viimeinkin pääsisin takaisin perheeni luokse.

Olin vaeltanut kaksijalkalan kujilla siihen saakka, että taivas alkoi kirkastua. Väsymys ja nälkä tuntuivat taas järkyttävän suurilta, minua alkoi heikottaa. Olisinpa tajunnut kysyä Myyltä, mistä saisin ruokaa tai turvallisen leposijan nälän ja väsymyksen yllättäessä. Vatsani kurni kovaäänisesti ja vauhtini oli hidastunut huomattavasti. Häntäni laahasi maata pitkin ja jalkojani särki. Polkuanturani olivat verillä, sillä ne eivät olleet tottuneet tällaiseen kävelyyn kylmässä lumessa.
Yhtäkkiä erotin oranssin vilahduksen kauempana ukkospolulla. Katseeni tarkentui välittömästi polun yli pinkovaan kissaan. Sen turkki erottui selvästi valkean lumen keskeltä. Koska vaihtoehtoja ei kamalasti ollut, uskoin, että minun olisi lähestyttävä tätä kissaa. Kenties hän tietäisi, mistä minä saisin ruokaa.
“Hei, sinä siellä! Odota!” ulvaisin kissalle ja lähdin nelistämään hänen peräänsä. Kissa vilkaisi taakseen, mutta näytti suorastaan järkyttyneeltä minut nähdessään. Se kiristi tahtiaan ja loikkasi lumipenkalle, mutta valitettavasti kissan loikka jäi liian lyhyeksi. Se törmäsi lumipenkan kylkeen ja mätkähti maahan, jolloin minä pääsin juoksemaan hänen luokseen.
“Minä olen Lola, kuka sinä olet?” kysyin ystävällisellä äänellä samalla, kun yritin tasata hengitystäni. Kissa näytti järkyttyneeltä. Hän ei ollut kovinkaan vanha, ehkä kutakuinkin minun ikäiseni. Kissa nousi jaloilleen ja perääntyi lumipenkkaan kiinni.
“Ei hätää, en minä tee sinulle mitään pahaa”, vakuutin hymyissä suin. Kissan korvat painuivat luimuun, eikä hän näyttänyt olevan lainkaan iloinen minut nähdessään. Kun otin askeleen lähemmäs oranssiturkkista kollikissaa, se kohotti uhkaavan oloisesti toisen etukäpälänsä ilmaan ja huitaisi sillä minua kohti. Kavahdin askeleen taaemmas hieman hämilläni. En ymmärtänyt, miksi tämä kissa karttoi minua sillä tavalla.
“Miksi sinä pelkäät minua?” kysyin, yrittäen saada kolliin edes jonkinlaisen puheyhteyden, “osaatko sinä puhua?”
“Tietenkin minä osaan puhua! En minä mikään hiirenaivo ole!” kolli vastasi kimpaantuen. Kasvoilleni piirtyi hento hymyntapainen.
“En minä niin epäillytkään. Mikä sinun nimesi on? Asutko sinä täällä jossain lähettyvillä?” esitin kysymyksiä rauhallisella äänellä, jotta voisin välittää kissalle minun olevan vaaraton. Tämän luimuun painautuneet korvat nousivat aavistuksen verran pystymmäs, mutta kolli vaikutti edelleen hyvin varautuneelta. Hän siristi aavistuksen verran silmiään, mutta ei näyttänyt enää olevan aikeissa karata pois.
“Miksi sinä tahdot tietää minun nimeni? Oletko sinä niitä metsäkissoja?” oranssiturkkinen kolli kysyi. Kallistin hämilläni päätäni.
“Mitä ihmeen metsäkissoja? En tiedä mistä sinä puhut”, vastasin rehellisesti. Nyt kolli näytti rentoutuvan jälleen hieman enemmän. Hänen suustaan pääsi helpottunut huokaisu.
“Ne metsäkissat ovat pahoja. Ne tekevät pahoja asioita meidänlaisillemme, jotka eivät ole metsäkissoja… Minä luulen, että ne tappoivat minun perheenikin”, kolli naukui ja nielaisi. Hän silmäili varautuneena ympäristöämme ja äkkiä hänen korvansa painuivat taas luimuun. Meitä kohti juoksi hirviö. Se liikkui hitaasti, kuten lähes jokainen hirviö tällaisella rauhallisella alueella.
“Ole kiltti, älä lähde karkuun. Mennään pois ukkospolulta, voitaisiin jutella vähän enemmän”, ehdotin silmiäni räpäyttäen. Edelleen nimettömänä pysynyt kollikissa katsoi minua epäröiden. Hän vilkaisi lähestyvää hirviötä ennen kuin nyökäytti pienesti päätään.
“Tule”, kolli pyysi ja loikkasi lumipenkan päälle. Seurasin häntä kauemmas ukkospolusta. Kollikissa vilkuili vähän väliä minua, kuin olisi pitänyt minua yhä uhkana. Halusin näyttää hänelle, etten minä ollut vaarallinen tai tahtonut kollille mitään pahaa. Siispä hymyilin hänelle ystävällisesti aina, kun hän katsahti minun suuntaani.
Kollikissa johdatti minut pois asuinalueelta paikkaan, jossa kaksijalanpesiä oli yhä vain harvemmin. Kuljimme hankeen tehtyä pientä polkua pitkin eteenpäin avaralla alueella. Avara alue oli tarkkarajaisesti reunustettu puilla ja kaksijalanpesillä. Sen keskellä sijaitsi yksi vanhan ja rähjäisen oloinen kaksijalanpesä, jota kohti kollikissa näytti minua vievän. Arvaukseni oli osunut oikeaan, sillä kolli johdatti minut vanhan kaksijalanpesän luokse. Hän pujahti sisään raollaan olevasta, osittain lahonneesta ovesta. Tämä pesä ei ollut lämmin kuten ne pesät, missä olin käynyt sisällä. Pesän seinustalla olevat ikkunat olivat rikkoutuneet ja lunta oli kasaantunut pesän sisälle niiden edustalle. Puhuri pääsi sisään rikkoutuneista ikkunoista. Olin varma, ettei tässä pesässä asunut kaksijalkoja lainkaan, sillä niiden tuoksu oli täällä oikeastaan olematon. Ilmassa leijaili vain voimakas kissan tuoksu, joka kaiketi kuului edessäni seisovalle kollikissalle. Hän kääntyi ympäri ja katsoi minua, mutta vältteli kohtaamasta katsettani.
“Miksi sinä pelkäät minua?” kysyin ja kallistin aavistuksen verran päätäni.
“Koska keneenkään ei voi luottaa. Kaikki pettävät ja hylkäävät, oli kyseessä sitten kaksijalka tai kissa. Kaikki ovat aivan samanlaisia”, hän naukui selvästi ahdistuneen oloisena. Minun kävi sääliksi nuorta kollia. Hän oli varmasti kokenut jotain hyvin traumaattista, eikä hän siksi osannut nähdä asioiden valoista puolta.
“Minä lupaan, etten minä ole sellainen. Sinä voit luottaa minuun”, lupasin varovasti hymyillen. Kolli katsoi minua ja pudisteli päätään.
“En usko. Se metsäkissa sanoi myös samaa. Hän lupasi, että voisimme luottaa häneen, mutta toisin kävi”, oranssi kolli naukui. Hänen katseensa muuttui synkäksi ja kolli muuttui apaattiseksi. Hän tuijotti tyhjyyteen suoraan minun ohitseni, aivan kuin hän olisi palannut mielessään jonnekin menneisyyteen.
“Kuka lupasi? Onko teitä täällä enemmänkin?” kysyin toiveikkaana. Mitä enemmän kissoja täällä olisi, sitä turvallisempaa alue takuulla olisi. Kolli pudisteli päätään.
“Enää olen vain minä. Kaikki muut ovat poissa. Se kolli teki tämän, en minä häntä tuntenut”, kissa naukui ääni väristen. Otin varovaisen askeleen häntä lähemmäs, ja kun kissa ei lähtenyt pakenemaan, otin vielä toisen. Välillämme oli enää hännänmitan verran etäisyyttä.
“Olen pahoillani”, kuiskasin hiljaa, sillä en tiennyt mitä muutakaan sanoa. Vihdoin kolli näytti palaavan tähän maailmaan. Hän kohtasi katseeni ensimmäistä kertaa. Näin hyvin surumielisen katseen. Yhtäkkiä nälkäni ja väsymykseni tuntuivat aivan mitättömän pieniltä murheilta. Edessäni seisoi kissa, joka oli kokenut kamalia asioita ja jäänyt aivan yksin – aivan kuten minäkin. Minun vahvuuteni oli, että osasin siitä huolimatta nähdä elämän valoisan puolen, mutta tämä kolli ei selvästikään osannut. Halusin auttaa häntä.
“Mikä sinun nimesi on?” yritin uudelleen selvittää kollin nimeä. Hän näytti taas epäröivän, mutta myöntyi kuitenkin vastaamaan:
“Olli. Minä olen Olli.”
“Se on kiva nimi. Mutta Olli… Satutko tietämään, mistä voisin saada täytettä vatsalleni? Vaikuttaa siltä, että olet ollut täällä aika pitkään, ja tämä on vasta toinen päiväni ulkona, niin en oikein tiedä miten täällä pitäisi elää”, selitin rauhallisella äänellä, vieno hymy kasvoillani. Halusin välittää uudelle tuttavuudelle, että olin hänen ystävänsä. Kolli päästi ilmoille huokaisun.
“Toisinaan pellolta löytyy hiiriä, mutta en minä osaa niitä saalistaa. Olen käynyt varastamassa lähellä asuvien kotikisujen ruokia, vaikka emo ja isä kielsivätkin tekemästä niin… Se on kuitenkin vaarallista, sillä jotkut kotikisut ovat hyvin vihaisia”, Olli selitti.
“Minäkään en osaa saalistaa oikeita hiiriä… Leluhiiriä kylläkin osaan, mutta muuta en. Minä en kyllä oikein pidä varastamisesta, en tahdo viedä muiden ruokaa oman nälkäni tyydyttämiseksi. Eikö ole muita vaihtoehtoja?” kysyin mietteliäänä. Olli kohautti lapojaan.
“Joskus kaksijalat heittävät metallisäiliöihin ruokaa, joten sitä voisi kokeilla”, hän tokaisi. Oli ilo nähdä, että Olli oli nyt jo huomattavasti rentoutuneempi. Edelleenkään hän ei voinut kääntää pitkäksi aikaa katsettaan pois minusta, mutta kollin korvat olivat pystyssä ja hän istui rennommin kuin aiemmin.
“Se kuulostaa hyvältä. Tahtoisitko lähteä mukaani?” ehdotin hymyissä suin. Kolli kurtisti kulmiaan ja pudisteli päätään.
“Ei, en minä tahdo. Minulla on nyt nukkumisaika”, Olli selitti.
“Ai, no ei se mitään, voin aivan hyvin mennä yksin. Jos löydän jotain, voin tuoda sinulle myös”, tarjouduin ystävällisesti. Olli katsoi minua kuin olisin sanonut jotakin outoa.
“Aiotko sinä tulla takaisin tänne?” hän kysyi epäileväisenä.
“Jos se vain sinulle sopii. Minulla ei liiemmin ole täällä ystäviä ja liikkuisin mielelläni jonkun kanssa, joka voisi opettaa, miten kaksijalanpesän ulkopuolella eletään”, naukaisin toiveikkaana. Olli ei vaikuttanut järin innostuneelta ehdotuksestani. Hän pysyi hetken vaiti ja näytti ihan tosissaan miettivän ehdotustani.
“Hyvä on, kunhan et viivy montaa päivää. Etkä saa pilata minun järjestystäni ja aikataulujani. Minä elän kuten elän, ja sinun on elettävä sen mukaan”, oranssi kolli naukaisi päättäväisesti. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan.
“Sovitaan niin”, tokaisin leveästi hymyillen, ennen kuin lähdin taas ulos rähjäisestä kaksijalanpesästä.

***********************************************

Olin viettänyt Ollin kanssa hänen pesässään kaksi päivää. Sinä aikana olin päässyt tutustumaan häneen paremmin, ja Olli vaikutti oikein mukavalta ja pohjimmiltaan ystävälliseltä kissalta. Minua harmitti se, millä tavalla hänellä tuntui kuitenkin olevan kiire päästä eroon minusta. Toki ymmärsin sen, sillä Olli oli menettänyt luottamuksensa vieraisiin kissoihin. Hän ei halunnut puhua menneisyydestään, mutta se mitä hän oli kertonut kuulosti hyvin rankalta.
Ilta oli saapunut, ja makoilimme Ollin kanssa kaksijalanpesän sisällä. Hän lepäsi omalla vuoteellaan melko keskellä pesää, ja minä istuskelin raollaan olevan oven edessä ja katselin pimeää peltomaisemaa. Kaksijalanpesien pihoja valaisevien pienten aurinkojen valot näkyivät tänne saakka, mutta ne eivät valaisseet tätä pesää tai sen ympäristöä. Kun yö saapuisi, olisi miltei pilkkopimeää.
“Tuota, häiritsenkö minä, jos puhun sinulle?” kysyin varovaisesti ja käännyin Ollin puoleen. Olin huomannut, että rytmit ja omat asiat olivat Ollille hyvin tärkeitä. Hänen oli nukuttava joka päivä samaan aikaan ja oltava pois pesästä aina samaan aikaan. Siksi hänellä oli ollut tapaamishetkellämme niin kova kiire, sillä hän oli halunnut päästä oikeaan aikaan takaisin pesälleen. Kolli käänsi katseensa minuun ja pudisteli päätään.
“Puhu vain”, hän lupasi päätään nyökytellen. Otin askeleen lähemmäs pesän keskustaa.
“Mitä ne metsäkissat ovat?” esitin kysymyksen mahdollisimman varovaisesti, jotta en säikäyttäisi Ollia. Hän ei selvästikään pitänyt aiheesta ja tuntui suorastaan pelkäävän metsäkissoja. Olli nielaisi ja hänen korvansa painuivat aavistuksen verran luimuun. Hän näytti taas muuttuvan jännittyneeksi ja ahdistuneeksi.
“En koskaan tavannut muita kuin ne kaksi… Mutta emo ja isä puhuivat niistä joskus. Metsäkissat asuvat metsässä ja ne ovat hyvin vihamielisiä, saattavat tappaa ihan muuten vain. Se kolli ja sen ystävä – joku hiljaisempi naaraskissa – saapuivat luoksemme ja viipyivät joitain päiviä. Eräänä päivänä, kun olin ulkona etsimässä ruokaa ja palasin takaisin, he kaikki olivat poissa. En sen koommin ole nähnyt niitä kahta metsäkissaa kuin vanhempianikaan… Luulen, että he joko tappoivat vanhempani tai veivät heidät mukanaan metsään”, Olli naukui surullisesti ja laski päänsä surkeana alas. Katsoin myötätuntoisesti nuorta kollia ja kävelin hitaasti häntä kohti.
“Voi ei… Olen niin kamalan pahoillani”, henkäisin hiljaa. Olli ei kohdannut enää katsettani, vaan käänsi päänsä pois. Huomasin, kuinka hänen silmänsä alkoivat kyynelehtiä.
“Oletko ajatellut, että voisit etsiä vanhempiasi? Missä ne metsäkissat asuvat?” kysyin uteliaana. Ollin katse muuttui yhtä aikaa tuimaksi sekä hämmentyneeksi.
“Ai että lähtisin täältä, kotoani?” hän tuhahti, “enpä usko.”
Niin tietysti, koti ja päivän rutiinit toivat Ollille turvaa. Kenties ne olivat ainoat asiat, minkä avulla hän oli selvinnyt vanhempiensa menetyksestä.
“Minä vain mietin, mutta ymmärrän jos et tahdo lähteä. Voisinkohan minä sitten auttaa sinua? Jos tietäisit, missä ne metsäkissat asuvat, voisin käydä kysymässä tuntevatko he vanhempiasi tai niitä kahta muuta kissaa. En usko, että he oikeasti ovat niin ilkeitä”, ehdotin. Jostain syystä koin, että minun oli autettava Ollia löytämään perheensä. Se tuntui juuri nyt tärkeämmältä kuin minun oma tehtäväni ja oman perheeni löytäminen. Minä pärjäsin yksinkin, mutta Olli-raukka ei selvästikään pärjännyt.
“Ai oikeastiko? Tekisitkö todella niin minun vuokseni?” Olli kysyi hämillään. Kasvoilleni levisi ystävällinen hymy.
“Tietysti, mehän olemme ystäviä”, vastasin hymähtäen. Olli oli edelleen hämillään, hän kallisti pienesti päätään ja vaikutti siltä, ettei saanut sanaa suustaan.
“No… No jos sinä oikeasti tahdot”, hän sopersi vihdoin, kun sai jotain sanotuksi, “metsäkissat asuvat kaksijalkalan pohjoispuolella suuren ukkospolun takana. Mutta jos menet tapaamaan niitä, sinun on oltava varuillasi… He ovat vaarallisia.”
Hymyilin lempeästi oranssiturkkiselle kollille.
“Kyllä minä pärjään. Jos sinulle sopii, nukkuisin mielelläni yön ja lähtisin aamun koittaessa matkaan”, ehdotin. Olli vastasi myöntävästi.
“Sinä olet kyllä todella ystävällinen”, hän naukui selvästi liikuttuneena. Olin iloinen siitä, että olin saanut Ollin niin iloiseksi. Se sai minut unohtamaan kaiken ikävän, mitä itselleni oli sattunut.

Kun seuraavana aamuna aurinko nousi, lähdin liikkeelle. Kuljin pellon poikki kaksijalkojen asuinalueelle. Olli oli kertonut minulle, missä suunnassa kaksijalkalan pohjoispuoli sijaitsi. Jos kulkisin yhteen suuntaan koko ajan, päätyisin metsän ja kaksijalkalan rajalle ja ukkospolun luokse.
Nälkä kurni vatsassani, joten päätin etsiä itselleni syötävää. Toisinaan ruokaakin sisältäviä säiliöitä oli lähes jokaisen kaksijalanpesän kupeessa. Niiden sisältämä ruoka oli useimmiten melko huonolaatuista, mutta kyllä se paremman puutteessa kelpasi. Toisinaan ruoka haisi pahalle ja se sai vatsan kipeäksi, joten olin oppinut välttelemään pahanhajuisia ruokia. Kissanruokaa säiliöistä ei löytynyt, joka oli pettymys. Olin kuitenkin oppinut syömään sitä, mikä suinkin vain oli syötävää. Aamu oli lämpimämpi kuin aiemmat, mitä olin ulkona viettänyt. Käpäläni olivat hiljalleen tottumassa siihen, että olin liikkeellä paljon. Kylmän lumen päällä käveleminen ei tuntunut enää niin pahalta. Tunsin, miten auringonsäteet lämmittivät aavistuksen verran turkkiani. Tästäkö emo oli puhunut, kun hän oli kertonut kaipaavansa auringon lämpöä?
Lumihanki kimmelsi kauniisti auringonsäteiden osuessa siihen. Väistelin tottuneesti vastaan kulkevia kaksijalkoja ja hirviöitä, kunnes saavuin erään kaksijalanpesän pihalla olevan säiliön luokse. Se oli täpötäynnä, joten kansi ei pysynyt kunnolla kiinni.
Päädyin kaivelemaan säiliötä ja onnekseni löysin jotain, joka vaikutti syötävältä. Se oli kastunut ja löllömäinen, mutta ei maistunut hassummalta. Kun olin saanut vatsani riittävän täyteen, jätin loput ruuasta säiliön viereen ja jatkoin matkaani kohti metsäkissojen kotia – metsää.

Matka taittui rauhallisesti ja ilman keskeytyksiä. Painoin mieleeni mahdollisimman paljon yksityiskohtia paikoista joiden halki kuljin, jotta osaisin kulkea takaisin Ollin luokse. Toivoin niin, että löytäisin hänen perheensä ja että Olli voisi olla taas onnellinen.
Kun aurinko oli laskemassa, kaksijalanpesät olivat harventuneet ja minua ympäröi enää vain vieretysten kasvavat puut ja korkeat lumihanget. Kaksijalkalan äänet olivat jääneet taakseni, mutta nyt jostain edestäpäin korviini kantautui matalaa hirviön murinaa. Siitä arvelin olevani oikealla suunnalla, Ollin kertoma ukkospolku oli takuulla edessäni. Minua jännitti, sillä ukkospolun takana olisi metsäkissojen koti. En uskonut, että metsäkissat olisivat niin pahoja kuin Olli oli kertonut, mutta siitä huolimatta niiden kohtaaminen jännitti. Mitähän ne ajattelisivat minusta? En pitänyt ajatuksesta, että joku inhoaisi minua ja olisi minulle sen vuoksi ilkeä.
Viimein ukkospolkua reunustavat kaksijalkalan auringot pilkistivät puiden oksien takaa. Kiristin tahtiani, kunnes saavuin ukkospolun reunalle. Tämä polku oli leveämpi kuin kaksijalkalassa kulkevat ukkospolut. Hirviöitä kulki molempiin suuntiin ukkospolulla, eivätkä ne tuntuneet huomaavan sen laidalla nököttävää kissaa, eli minua. Kun polulla tuli rauhallinen tilanne, eikä lähistöllä näkynyt hirviöitä, pinkaisin itseni juoksuun. Juoksin minkä käpälistäni pääsin ja pysähdyin vasta, kun olin turvallisesti ukkospolun toisella puolella. Sydämeni hakkasi lujaa, olin selvinnyt metsäkissojen reviirille. Ilmassa leijaili pelottavan paljon kissojen tuoksuja. En ollut koskaan haistanut näin monen kissan hajuja yhtä aikaa!
Jännitys kupli vatsassani, kun liikuin hiljaa ukkospolun viertä pitkin eteenpäin. En tiennyt, uskaltaisinko mennä metsäkissojen alueelle noin vain varoittamatta. He voisivat pitää sitä uhkaavana, joten kenties olisi parasta odotella rajan tuntumassa. Epäilemättä metsäkissat kävivät usein rajallaan, sillä hajujäljet olivat täälläpäin hyvin vahvat ja ne haisivat selkeästi ukkospolun katkujenkin yli. Päädyin liikkumaan ukkospolun reunaa pitkin oman suuntavaistoni mukaan itään päin. Jos olisin jäänyt paikoilleni, olisin varmaankin kuollut jännitykseen!
Maisema ukkospolun vierellä oli kaikkea muuta kuin Ollin kertomaa metsää. Siellä täällä oli kantoja, joiden päällä oli kaiketi joskus kasvanut puu. Olivatko kissat syöneet puiden rungot? Niskavillani nousivat pystyyn pelkästä ajatuksestakin. Halusin kuitenkin pitää ajatukseni positiivisina. Kyllä minä pärjäisin, kunhan vain kertoisin, etten ollut uhka metsäkissoille. Hekin olivat varmasti loppupeleissä vain aivan tavallisia kissoja, joilla oli tunteet ja kyky ymmärtää muita.
Rasahdus jossain sai minut valpastumaan. En ollut kovinkaan taitava liikkumaan ulkona – etenkään paikassa, jossa oli vain metsää, eikä kaksijalkalan kujia – joten oli välillä vaikeaa hahmottaa, mistä suunnasta ääni tuli. Äkkiä kuulin askeleita, jotka lähestyivät hurjaa vauhtia. Askeleita seurasivat toiset askeleet. En tiennyt mitä tehdä, joten jähmetyin aloilleni ja päästin ilmoille nopean huudahduksen:
“En ole vihollinen! Tulen aivan rauhassa!”
Lumikinosten takaa esiin oli ilmestynyt kaksi naaraskissaa. Molemmat olivat väritykseltään harmaita. Toisella oli vihreät ja toisella sinivihreät silmät. Turkkien värin lisäksi kaksikkoa yhdisti tuimat ilmeet, jotka komeilivat heidän kasvoillaan. Nämä kissat toden totta vaikuttivat uhkaavilta. Olivatko he edes kuulleet huudahdustani?
“Mitä sinä teet Kuolonklaanin reviirillä, kotikisu?” sinivihreäsilmäinen naaraskissa, joka omasi tummia raitoja sekä vaaleammat rinnan ja vatsan, kysyi. Kissan uhkaava olemus sai minut hieman varuilleni, mutta halusin antaa kaksikolle mahdollisuuden. En uskonut, että oli olemassa kissoja tai mitään eläimiä, jotka olivat sisimmiltään täysin ilkeitä ja inhottavia. Jokaisessa oli jotakin hyvää, tiesin sen.
“Minä etsin ystäväni Ollin vanhempia. Oletteko te nähneet heitä?” kysyin mahdollisimman ystävällisellä äänellä, vaikka jännittyneisyys ja pieni pelko varmasti paistoivat puheideni läpi. Kissat vilkaisivat toisiaan.
“Ei täällä elä kotikisuja eikä sen koommin erakoitakaan”, sama naaras vastasi tylysti. En tiennyt, mitä erakot olivat. Vaikka kissat olivatkin uhkaavia, en halunnut pelätä heitä.
“Eikö tänne.. Kuolonklaaniko se oli? Eikö teidän Kuolonklaaniinne ole saapunut keitään, jotka voisivat olla Ollin vanhemmat? Jotkut metsäkissat veivät heidät, eikä heitä ole sen koommin näkynyt”, selitin pysyen rauhallisena.
“Kuten sanoin, me emme kaipaa erakoita tai kotikisuja tänne! Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?” harmaa naaras tiuskaisi ja otti uhkaavan askeleen lähemmäs minua.
“Ei, ei, kyllä minä ymmärrän! Anteeksi, olen vain kovin huolissani Ollin vanhemmista. Jos tahdotte, voin lähteä pois ja jättää teidät rauhaan”, lupasin ja otin varovaisen askeleen lähemmäs ukkospolun ylöspäin kohoavaa piennarta. Naaraskissat vilkaisivat taas toisiaan.
“Ala laputtaa”, koko keskustelun hiljaa ollut kissa komensi terävällä äänellä. Minua ei pitänyt kahdesti käskeä. Vaikka harmitus siitä, etteivät kissat olleet pitäneet minusta, olikin suuri, nyt oli parasta ottaa jalat alleen. Jos jäisin pidemmäksi aikaa, nämä kissat takuulla nylkisivät minut kuoliaaksi! Juuri kun olin astumassa ukkospolulle, päätin kuitenkin kääntyä vilkaisemaan taakseni, jotta voisin yrittää hieman parantaa välejäni näihin metsäkissoihin.
“Olen pahoillani, että tunkeuduin reviirillenne. Minun nimeni on Lola, enkä tahdo teille mitään pahaa. Jos minulla jatkossa tulee teille asiaa vaikkapa metsästämisestä, voisitteko te auttaa minua?” kysyin ystävällisellä, vilpittömällä äänellä. Äänessä enemmän olleen kissan silmissä roihahti. Se teki nopean syöksyn minua kohti, enkä ehtinyt tehdä mitään, kun kissan hampaat olivat jo kiinni niskassani.
“Apua!” kiljaisin, kun metsäkissa painoi minut maata vasten. Yritin rimpuilla irti hänen otteestaan, ja hillittömällä räpiköinnillä ja ihmeen kaupalla onnistuinkin siinä. Tunsin kuitenkin äkkiä painon laskeutuvan selkääni, jota seurasi viiltävä kipu vasemmassa lavassani. Kimppuuni hyökännyt kissa pakotti minut maahan ja iski hampaansa niskaani. Hän riepotteli minua, ja minä yritin räpiköidä irti. Ainoa mitä onnistuin, oli kääntyä selälleni. Aika äkkiä totesin sen huonoksi ratkaisuksi, sillä nyt metsäkissalla oli vapaa pääsy kaulaani ja vatsaani. Yritin huitoa häntä etu- ja takajaloillani, mutta tämä kissa oli selvästi opetettu taistelemaan. Minä taas hädin tuskin olin pärjännyt taistelussa sisartani vastaan, joka ei myöskään osannut alkuunkaan taistella.
Kaksi metsäkissaa vastaan minä, taistelun lopputulos oli ennalta määrätty. Aina kun pääsin edes pieneksi hetkeksi irrottautumaan metsäkissojen otteista, nelistin kohti ukkospolkua. Pakomatkani päättyi aina lyhyeen, mutta viimeisellä kerralla onnistuin päästä polun kiviselle pinnalle. Naaraskissat seurasivat minua sinne ja vaativat pysähtymään. Odotin jo tuntevani taas kynnet ja hampaat niskassani, mutta toisin kävi. Sen sijaan maa alkoi täristä, ja voimakas murina lähestyi minua. Kirkkaat valot välähtivät ja voimakas tuulahdus takertui turkkiini, kun hirviö pyyhälsi aivan ohitseni. Sydämeni hakkasi täysiä. Minulla ei ollut enää hallintaa kehostani. Kukaan ei ollut kimpussani, joten jalkani nostivat minut ylös ja lähtivät viemään ukkospolun yli. Minuun sattui, mutta minä juoksin. Juoksin metsään ja juoksin sinne, minne jalkani veivät. En katsonut taakseni, enkä sen koommin eteenikään. Juoksin vain pakoon.

***********************************************

“Isä! Tule auttamaan! Täällä on joku!” parahdus repi minut hereille. En tiennyt missä vaiheessa olin pysähtynyt ja missä vaiheessa olin nukahtanut. Minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta siitä, minne jalkani olivat minut vieneet. Raotin hitaasti väsyneitä silmiäni ja tunsin koko kehoni olevan liekeissä. Joka paikkaan sattui. Valkea maa allani oli värjäytynyt verestä punaiseksi, olin todella tuskissani. Edessäni seisoi valkea hahmo, joka oli kääntänyt minulle selkänsä.
“A-apua”, henkäisin hiljaa rohisevalla äänellä. Kissa käännähti minun puoleeni varovaisen oloisena. Äkkiä paikalle saapui oranssiturkkinen kolli. Hetken ajan luulin näkeväni Ollin, mutta tämä kissa oli huomattavasti häntä vanhempi. Vanhempi kissa tuli nopeasti luokseni ja silmäili minua.
“Sinähän muistat, kun kerroin sinulle niistä löytämistäni yrteistä. Ole kiltti ja hae ne, tarvitsemme niitä nyt todella kipeästi”, oranssiturkkinen kolli naukui toiselle kissalle.
“Hyvä on, haen ne heti”, kuulin toisen kissan vastaavan ja lähtevän juoksemaan poispäin meistä. Oranssi kolli kumartui tasolleni ja katsoi minua huolestunut ilme kasvoillaan.
“Minun nimeni on Sammakko, kuka sinä olet? Tuo toinen kissa on Valo, minun poikani”, kolli esittäytyi kohteliaasti. Vedin syvään henkeä, puhuminen tuntui raskaalta ja vaati kamalasti ponnisteluita. Ylipäätään se, että pysyin hereillä, oli melkoinen ihme.
“Lola”, sain lopulta huokaistua ääni väristen.
“Ei mitään hätää Lola, minä teen kaikkeni auttaakseni sinua”, Sammakoksi esittäytynyt kissa lupasi.
“Väsyttää…”
Enempää en saanut sanottua, kun kipu ja väsymys veivät voiton ja vetivät minut mukanaan pimeyteen.

Kun seuraavan kerran heräsin, en ollut enää paikassa, jossa olin viimeksi ollut. Makasin jossain oksiston alla, pehmeiden alustojen päällä. Tunsin edelleen kipua, mutta se ei tällä kertaa tuntunut yhtä polttelevalta kuin viimeksi hereillä ollessani. Oksien raosta tunkeutui sisään auringonvaloa, josta päättelin meidän olevan öisessä kaksijalkalassa tai sitten metsässä, jossa oli päivä. Kampesin itseni vaivalloisesti pystyyn, jolloin tunsin viiltävää kipua erityisesti toisessa lavassani ja vatsassani. Ilmassa haisi jokin kitkerä, enkä ollut aivan varma mistä se tuli. En nähnyt kissoja, mutta kitkeryyden läpi tunkeutui kissojen tuoksuja. Missä ihmeessä minä olin ja miten kauan olin ollut täällä? Lähestyvät askeleet saivat minut säpsähtämään. Peräännyin pesän oksista rakennettua seinää vasten. Ne pistelivät inhottavasti turkkiani. Kun tunnistin tulijan samaksi oranssiksi kissaksi, joka oli aiemmin auttanut minua, rentouduin.
“Minä säikähdin”, kerroin rehellisesti ja astuin askeleen kauemmaksi seinästä. Kolli katsoi minua ja väläytti minulle huvittuneen hymyn.
“Minä huomasin”, hän vastasi naurahtaen, “on ilo nähdä sinut jalkeilla. Millainen olo sinulla on?”
“Tilanteeseen nähden ihan hyvä, kai. Olitte todella kilttejä, kun autoitte minua, vaikkemme edes tunne toisiamme. Sammakkohan sinä olit, eikö niin?” varmistin muistavani kollin nimen oikein. Oranssi kissa nyökkäsi.
“Aivan oikein meni, ja minun poikani nimi on Valo. Hän saapunee pian saalistamasta. Sinun täytyy olla hurjan nälkäinen, kun olet maannut siinä kaksi päivää tajuttomana. Luulimme jo hetken, ettet enää heräisi edes”, kolli ilmoitti rempseällä äänellä, joka hieman hämmensi minua. Pidin kuitenkin siitä, millainen kolli oli. Ainakin hän oli mukava ja avulias, toisin kuin ne metsäkissat. Siispä tyydyin vain hymyilemään ystävällisesti kollille.
“Kaksi päivää on pitkä aika… Olen niin kamalan kiitollinen teille, kun pelastitte henkeni. Miten voin hyvittää kaiken sen, mitä olette joutuneet vuokseni tekemään?” kysyin ja kohtasin kollin vihreän katseen. Hän pudisteli päätään.
“Itsepä päätimme auttaa, emme me mitään palkintoa siitä odota”, kolli naurahti.
“Te olette todella hyviä kissoja, voi kunpa maailmassa olisi enemmän kaltaisianne”, nau’uin liikuttuen. Kuulin askeleita, ja Sammakkokin käänsi päänsä tulijan suuntaan. Valkea, kaiketi Valo-niminen kolli asteli jokin eläin suussaan sisään pesään. Eläin oli harmahtavan oranssi ja sillä oli pitkä, pörheä häntä. Olin nähnyt niitä ikkunasta katsellessani puissa ja maassa, mutten muistanut enää, miksi emo oli niitä kutsunut. Katsoin uteliaana kuollutta eläintä ja tunsin hieman sääliä sitä kohtaan. Se oli menettänyt henkensä, jotta me saisimme vatsamme täyteen.
“Tämä orava on sinulle. Syö vain niin paljon kuin jaksat”, Valo naukaisi melko jäykän oloisesti. Hän vilkuili varautuneena minua, isäänsä ja oravaksi kutsumaansa eläintä. Kasvoilleni piirtyi iloinen hymy, mutta nopeasti kohtasin ongelman.
“Tuota… En ole koskaan syönyt tällaista ruokaa. Pitääkö minun syödä sen karvatkin?” kysyin päätäni kallistaen. Sammakko naurahti huvittuneesti ja kiiruhti nopeasti vierelleni.
“Annas kun minä opetan. Turkkia ei syödä, se nyljetään pois. Sen alta löytyy lihaa, joka on oikein makoisaa. Mitä tuorempi saalis, sitä paremmalta se maistuu”, Sammakko selitti ja alkoi näyttää, miten oravaa syötiin.

***********************************************

Vietin Sammakon ja Valon luona yhteensä vielä lisäksi kaksi päivää. He opettivat minua elämään metsässä ja syömään kuolleita eläimiä. Sammakko oli niin kiltti, että hän jopa opetti minulle vähän, miten voisin saada saalista kiinni. Kymmenennen yrityksen jälkeen olin lopulta onnistunut saalistamaan yhden hiiren!
Haavani olivat sen verran parantuneet, että oli aikani palata takaisin Ollin luokse. Odottelin Sammakkoa ja Valoa, jotka olivat luvanneet saattaa minut. Silmäilin edessäni seisovaa puuta, jonka paksut oksat muistuttivat lonkeroita. Ne kohosivat korkealle taivasta kohti ja näyttivät varsin mielenkiintoisilta.
“Eiköhän mennä sitten”, Sammakko julisti ja viittoi minut hänen ja Valon perässä eteenpäin, “saatamme sinut kaksijalkalan rajalle, josta varmaankin pystyt jatkaa matkaa itseksesi.”
“Kyllä, luulen löytäväni takaisin Ollin luokse heti, kun pääsen kaksijalkalaan”, naukaisin iloisesti, “on ollut kunnia saada tutustua teihin. Voisittepa te tulla mukaani.”
Sammakko hymähti huvittuneesti.
“Ikävä kyllä kaksijalkala ei ole meidän kotimme, viihdymme paremmin metsässä. Jos sinä koskaan innostut metsässä elämisestä, olet aina tervetullut piipahtamaan luonamme”, oranssi kolli naukaisi päätään nyökytellen. Pidin siitä, miten rempseä ja mukava Sammakko oli. Hänen poikansa oli vähän hiljaisempi tapaus, mutta olimme mekin saaneet aikaiseksi muutaman ihan kelpo keskustelun. Valokin vaikutti olevan oikein mukava kissa, kunhan olisimme vain päässeet tutustumaan vähän paremmin. Toki hän oli hieman skeptinen minun suhteeni ja tuntui suojelevan isäänsä vähän liikaakin, mutta minä ymmärsin sen. He olivat aina eläneet kaksin, joten tuntemattoman kissan ilmaantuessa paikalle, kuka tahansa olisi vähän liiankin varuillaan.

Kun aurinko oli huipussaan, olimme saapuneet kaksijalkalan rajalle. Hyvästelin uudet tuttavuuteni ja lähdin matkaan kohti paikkaa, jossa tiesin Ollin asuvan. Olin kovin pahoillani, etten ollut onnistunut löytämään hänen vanhempiaan. Metsäkissat eivät tosiaankaan olleet olleet ystävällisiä, aivan kuten Olli oli varoittanut.
Kuljin koko päivän kaksijalkalan sokkeloisia kujia pitkin, kunnes viimein löysin paikan, jossa tiesin käyneeni aiemminkin. Ikävä poltteli rintaani, kun erotin samaisen kaksijalanpesän, josta minut oli ajettu pois lehtikadon kylmyyteen. Siitä oli kulunut laskujeni mukaan ainakin kymmenen auringonnousua tai enemmän, olin pudonnut laskuissa jossain vaiheessa.. Vaikka kaksijalat olivat halunneet minusta eroon, minä kaipasin heitä kovasti. Mieleni teki hiipiä pesän seinustalle ja jäädä odottamaan kaksijalkojen paluuta. Jos he rakastaisivat minua taas, kun olin ollut hetken poissa. Seisoin jähmettyneenä paikoillani ja puntaroin vaihtoehtojani. Olin ollut jo monta päivää pois Ollin luota, joten tuskin pieni viivästyminen haittaisi häntä. Siispä päätin astella päättäväisin askelin kaksijalanpesän luokse. Juoksin ukkospolun yli kadun toiselle puolelle ja kiiruhdin avaran, nukkuvia hirviöitä täynnä olevan alueen halki kaksijalanpesän lähellä olevan pienen pesän seinustalle. Kenties olisi parempi odotella täällä kauempana, jos kaksijalkani sattuisivat tulemaan paikalle.

Kökötin paikoillani pitkään, ja jossain vaiheessa taivas alkoi pudotella maahan valkeita lumihiutaleita. Aurinko alkoi laskea, ja odotin edelleen kaksijalkojen saapumista. Vähän väliä pesän läpinäkyvä ovi kävi, mutta ulos ja sisään astui vain kaksijalkoja, joita en tunnistanut. Olin jo vähällä luovuttaa, kun viimeinkin odotukseni palkittiin! Sydämeni pampahteli, kun tuttu naaraskaksijalka astui hymyissä suin ulos pesästä. Voi, rakkauteni häntä kohtaan ei ollut latistunut lainkaan! Ikävä rakasta kaksijalkaani kohtaan oli ollut sanoinkuvaamattoman valtava. Nousin seisomaan ja venyttelin kylmästä kohmeisia raajojani, jonka jälkeen lähdin juoksemaan kaksijalan perään.
“Hei! Odota! Minä tulin takaisin!” naukaisin kovaäänisesti päästyäni riittävän lähelle kaksijalkaa. Se ei huomannut minua, vaan käveli horjuen eteenpäin hirviöiden sekaan.
“Etkö sinä kuule minua?!” kysyin epätoivoisena ja kiristin tahtiani. Kaksijalka oli pitkine jalkoineen liian nopea. Kuitenkin se pysähtyi erään hirviön viereen ja alkoi kaivelemaan yllään olevan turkkinsa sivuista jotain kilisevää. Juoksin kaksijalan luokse ja varovaisesti nostin etukäpäläni hänen jalkojaan vasten ja nousin ylös.
“Minä tulin takaisin! MInulla oli sinua kamalan kova ikävä!” naukaisin herkistyen. Kyyneleet kihosivat silmiini, olin niin onnellinen saadessani olla taas ikioman kaksijalkani lähellä! Kurkustani alkoi kummuta matalaa kehräystä. Kaksijalka laski katseensa minuun. Aluksi hän näytti säikähtävän, sitten huojentuvan ja lopulta vihastuvan. Silloin tiesin, että olin taas tehnyt väärin. Minun ei olisi pitänyt lähestyä kaksijalkaa. Hetkeäkään epäröimättä se potkaisi minut jalallaan kauemmaksi. Lennähdin jäiseen maahan selälleni, suoraan kipeän lapani päälle.
“Auh”, voihkaisin kivuissani ja kierähdin nopeasti toiselle kyljelleni, josta sain kammettua itseni pystyyn. Kauhistuneena käänsin surkean katseen rakkaaseen kaksijalkaani.
“Sinä et oikeasti enää rakasta minua”, miu’uin surkeana. Kaksijalka huusi minulle ja huitoi käsillään ilmaa. Miksi hän oli niin kamalan vihainen? Olinko oikeasti ollut niin huono häntä kohtaan?
“Mitä minä voin tehdä, jotta voisit rakastaa minua taas?” yritin kysyä, mutta en saanut vastausta. Kaksijalka vain räyhäsi ja räyhäsi, kunnes se näytti saavan tarpeekseen. Se avasi hirviön ja astui sinne sisään. Minä kyyhötin keskellä avaraa aluetta surkeana ja kivuissani. Itkin onnettomasti, olin pilannut kaiken. Kaksijalka ei antaisi minulle enää koskaan anteeksi sitä, mitä olin tehnyt. Hän kaipasi rauhaa, ja minä olin pilannut hänen rauhansa.
Yhtäkkiä hirviö murahti ja sen silmät kirkastuivat. Hirviö oli herännyt, minä olin herättänyt hirviön! Se alkoi murahdella kovemmin, kunnes se lähti liikkeelle. Hirviö juoksi kohti minua. Vaistonvaraisesti nousin ylös ja lähdin nelistämään karkuun perässäni juoksevaa hirviötä. Juoksin kohti paikkaa, jonne olin ensimmäisen kerran juossut kollikaksijalan häädettyä minut pesän pihalta. Samainen pensas häämötti ukkospolun toisella puolen edessäni, joten juoksin sitä kohti. Kuulin lähestyvän hirviön äänet, pelkäsin henkeni puolesta!
En ehtinyt katsella, tuliko ukkospolun kummaltakaan puolelta hirviöitä, juoksin vain minkä jaloistani pääsin kohti pensaikkoa. Juoksin ja juoksin, kunnes viimein saavuin pensaikon luokse. Pysähdyin käpälät liukuen ja törmäsin pensaikon oksistoon. Sydämeni tykytti kovasti rinnassani ja koko kehoni tärisi. Takaa kuului kova kolahdus ja ryminä. Hirviöt murisivat. Käännyin varovasti ympäri vain huomatakseni, että hirviö, jonka kyytiin rakas kaksijalkani oli noussut, oli tullut toisen hirviön yliajamaksi. Kauhuissani katsoin, miten hirviö oli mennyt aivan ryttyyn, se oli lennähtänyt kauemmaksi juoksureitiltään ja seisoi nyt jaloillaan minusta katsottuna oikealla viistossa. Kaksijalka istui hirviön sisällä silmät suljettuina. Nopeasti hirviöt tilanteen ympärillä pysähtyivät ja niiden sisältä nousi kaksijalkoja, jotka kiiruhtivat kaksijalkani hirviön ja toisen loukkaantuneen hirviön luokse. Paikalla oli kamala hälinä, enkä minä tiennyt mitä tehdä.
Yhtäkkiä muistin Ollin. Minun olisi mentävä hänen luokseen. Siispä nousin ylös ja poistuin pensaasta sen toiselta puolen. Meteli takanani vain voimistui, kuulin ujellusta, jota se yksi hirviö oli pitänyt jahdatessaan joskus toista hirviötä. Olin kamalan huolissani kaksijalasta, mutta hän ei halunnut minua luokseen. Tekisin hänelle palveluksen, kun lähtisin, enkä palaisi enää koskaan. Nyt en oikeasti palaisi koskaan, sillä olin saanut varmistuksen sille, etteivät kaksijalat halunneet nähdä minua. He vihasivat minua.

Kun aamu sarasti, saavuin viimein Ollin pesälle. Väsynein ja uupunein askelin kävelin pesän sisäänkäynnille.
“Olli, oletko sinä täällä?” kysyin ääni väristen. Tiesin, että Olli oli herännyt jo, ja hän lähtisi näillä hetkillä pihalle, ellei ollut jo lähtenyt. Onnekseni kuulin kollin loikkaavan alas jostain ja kipittävän raollaan olevalle ovelle. Hän näytti yllättyneeltä ja hieman huolestuneelta minut nähdessään.
“Lola, mitä ihmettä sinulle on käynyt?” hän kysyi ja räpytteli huolissaan silmiään. Väläytin kollille hennon hymyn, en tainnut olla kovinkaan hyvässä kunnossa. Sammakon asettamat haavasidokset olivat irronneet ja yksi haavoista oli alkanut matkan aikana tihkuttaa taas verta.
“Olen pahoillani, en löytänyt vanhempiasi”, huokaisin hiljaa ja laskin katseeni käpäliini. Olli ei sanonut mitään. Kuulin hänen nieleskelevän.
“Kohtasin kyllä metsäkissat, mutta he inhosivat minua. Sitten törmäsin Sammakkoon ja Valoon, jotka auttoivat minut kuntoon metsäkissojen hyökättyä kimppuuni. Matkalla tänne tapasin… Vanhan kaksijalkani, mutta… Mutta hän ei halunnut minua enää. Luulin ajan tehneen tehtävänsä, mutta hän vihaa minua ja tuskin koskaan voi antaa minulle anteeksi. Voi, olen kuitenkin niin iloinen nähdessäni, että sinä olet kunnossa”, naukaisin helpottuneena, yrittäen löytää tästäkin epätoivoisesta tilanteesta jotain positiivista. Elämässä tapahtui asioita, mutta kaikki kääntyi aina parhain päin. Kuten nytkin, kun löysin tieni Ollin luokse.
“Kiitos että edes yritit. Sinä todella olet oikeasti minun ystäväni.”

SuperKP-boosti käytössä

Author: Elandra