Dakota
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Kuljin eteenpäin kuono koholla. Olimme hajaantuneet erakkoveljesten kanssa etsimään saalista, sillä epätoivoisesti pienempiin osiin jaettu ruipelo hiiri ei oletettavastikaan riittänyt ravitsemaan kolmea parhaimmassa kasvuiässä olevaa kissaa. En uskonut ansainneeni kollien luottamusta vielä; ainakin he pälyilivät yhä suuntaani sen näköisinä, että olivat valmiina loikkaamaan ulos turkeistansa, jos erehtyisin liikahtamaan väärin. Siispä olin ottanut tavoitteeksi saalistaa jotakin sellaista, mikä varmasti täyttäisi heidän vatsansa.
Olin ensin saanut vainun jäniksestä. Lieköhän se ollut se sama, joka pääsi minulta aiemmin päivällä karkuun. Olin kuitenkin onnistunut kadottamaan sen hajujäljen jo hyvissä ajoin ennen jahtia, ja päättänyt lopulta etsiä kokonaan uuden uhrin.
Huomasin taivaalla lentelevän variksen. Se erottui selkeästi kirkasta taivasta vasten mustassa höyhenpuvussaan, joka kiilteli kauniisti auringonvalossa. Lintu teki loivan kaarroksen ilmassa ja laskeutui vähän matkan päässä edessäni. Raakkuja katosi pensaan taakse.
Hiivin lähemmäksi. Pysyttelin matalana ja varoin astumasta oksien tai kuivien lehtien päälle. Kun saavuin pensaan kohdalle, kurkistin varovasti sen takaa aukealle, jonne olin nähnyt variksen pyrähtävän. Lintu repi keskittyneen näköisenä vanhaa haaskaa, joka oli osittain lumen alla. Nyrpistin nenääni inhoten. Hajusta päätellen eläin oli ollut kuolleena jo hyvän aikaa.
Samassa tajusin tilaisuuteni tulleen; variksesta saisi varmasti tuhdin aterian. Tiedostin olevani isokokoisempi kuin jotkut ikätovereistani, mutta tässä tapauksessa se oli vain etu. Hyvässä lykyssä saisin vangittua variksen painollani maahan ja pelattua itselleni aikaa ratkaisevaan iskuun. Kokemattomuuteni perusteella mahdollisuuteni onnistua oli häviävän pieni, mutta minun oli yritettävä – epävirallisten uusien ystävieni tähden.
Katsoin lintua silmä tarkkana. Viritin aistini, lihakseni ja mieleni. Pystyisin yrittämään vain kerran, sillä siivekäs haaskansyöjä lehahtaisi mitä todennäköisemmin ulottumattomiini heti kun tajuaisi joutuneensa väijytyksen kohteeksi. Syteen tai saveen.
Äkisti syöksähdin eteenpäin. Loikkasin linnun selkään ennen kuin se ehti reagoida hyökkäykseeni. Varis alkoi raakkua kuin riivattu ja yritti karistaa minut kimpustaan. Se oli todella voimakas; jopa niin voimakas, että se oli vähällä onnistua yrityksissään. Mutta pidin pintani ja roikuin vauhkoontuneen linnun mukana.
En osannut sanoa, kauanko olimme jo jatkaneet armotonta tanssiamme, jossa toinen meistä väistämättä tulisi jäämään alakynteen. Kasvojani kirvelsi variksen kynsien tekemistä naarmuista, mutta pystyin aistimaan sen väsymyksen. Se ei jaksaisi kamppailla enää kauaa. Siispä toimin nopeasti, upotin hampaani sen niskaan päästyäni takaisin sen selkään ja lopetin taiston siihen.
Makasin variksen ruhon päällä hyvän tovin ja tasasin hengitystäni, kunnes olin tarpeeksi voimissani paluumatkaa varten. Olin taistelun uuvuttama, mutta myös hyvin tyytyväinen saaliiseeni. Toivoin Coronan ja Merkuriuksen arvostavan vaivannäköäni, kun näkisin heidät taas sovitulla tapaamispaikalla.
Saavuin tapaamispaikalle varista mukanani raahaten. Merkurius oli jo paikalla. Hän näytti saaneen hiiren. Irrotin otteeni linnusta ja annoin sen mätkähtää maahan. Lysähdin istumaan ja nyökkäsin sitten vähän Merkuriukselle, joka katsoi minua yllättyneen oloisena.
”Hieno saalis”, kehaisin kollin hiirtä, ja jotta keskustelu ei olisi tyrehtynyt siihen paikkaan, esitin perään jatkokysymyksen: ”Eikö veljesi ole vielä palannut?”
//Merkurius ja Corona?
//434 sanaa
