Valo
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala
Suuret, harmaat rakennelmat kohosivat Valon silmien edessä kuin vuoret. Hän seisoi suojassa Sammakon vahvojen etukäpälien välissä ja ihmetteli muuttunutta maisemaa. Mitään tällaista pieni pentu ei ollut vielä nähnyt matkatessaan isänsä kanssa. Olivat he joihinkin outoihin, yksittäisiin kaksijalkojen kyhäelmiin törmänneet, mutta ne eivät olleet mitään verrattuna tämän järjestelmällisesti rakennetun kivilinnoituksen rinnalla. Valo olisi mieluusti kääntynyt ympäri ja palannut takaisin tutuille reiteille, joita he yleensä Sammakon kanssa käyttivät.
”Onko meidän aivan pakko mennä tuonne?” hän kysyi isältään turkki pörhössä. Sammakko naurahti ja kumartui nuolaisemaan poikansa päälakea rohkaisevasti.
”Hauskaa siitä tulee! Näemme varmasti paljon kaikenlaista jännää ja törmäämme uusiin kissoihin”, oranssi kolli arveli hyväntuulisesti. Isän optimistinen asenne ei riittänyt vakuuttamaan Valoa.
”En halua nähdä mitään jännää tai törmätä uusiin kissoihin”, hän sanoi hieman tympääntyneenä ja polki jalkaansa.
”Älähän nyt. Käydään vain nopeasti katsomassa, miltä siellä näyttää, ja tullaan takaisin”, Sammakko maanitteli, ja ennen kuin Valo ehti vastata mitään, kolli oli jo lähtenyt hivuttautumaan kivisiä pesiä kohti, eikä hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata isäänsä.
Aivan uusi äänimaailma ympäröi Valon, kun hän seurasi isäänsä syvemmälle betoniseen sekasortoon. Jostain etäältä kuului koiran haukuntaa ja epämääräistä mölinää, jonka lähdettä Valo ei kyennyt määrittämään. Hän näki vilauksia pitkistä, kahdella jalalla kulkevista otuksista siellä täällä ja tunsi kylmien väreiden kulkevan kehonsa lävitse. Miten kammottavan näköisiä olioita!
Maa Valon anturoiden alla oli kylmä ja kivinen, ja se hankasi niitä vasten inhottavasti. Voi miten kovasti hän kaipasikaan jo pehmeällä ruoholla kävelemistä!
Yhtäkkiä edellä kulkevan Sammakon korvat ponnahtivat pystyyn ja kääntyilivät valppaasti puolelta toiselle kollin kuunnellessa jotakin. ”Lähistöllä taitaa olla toisia kissoja”, tämä tuumasi ääneen ja kuulosti Valon kauhuksi vähän liiankin innostuneelta asiasta. Kuten pentu oli pelännytkin, Sammakko lähti johdattamaan heitä kuulemansa äänen suuntaan, ja pian Valokin kuuli jo lähenevät naukaisut. Hänen olisi tehnyt mieli pysähtyä ja antaa isän mennä keskenään, mutta häntä ei järin houkutellut jäädä vieraaseen ympäristöön yksikseen.
Jos jotain hyvää, niin ainakin he pääsivät pois kiviseltä pinnalta kääntyessään turvallisemman näköiselle alueelle, jossa kasvoi paljon puita ja pensaita. Tuntui miltei utopiselta nähdä kaiken sen harmauden keskeltä löytyvän paikka, joka muistutti niin kovasti metsää. Valo katseli ympärilleen silmät suurina.
Kissojen äänet kuuluivat aina vain lähempää. Sammakko jatkoi rennosti eteenpäin, ja hetken kuluttua he löysivät erään puun luota kaksi kissaa. Toinen oli pyöreähkö ja kermanvärinen ja toinen harmaavalkoinen. Kaksikko ei aluksi huomannut heitä, ja Valo ehti hetken toivoa mielessään, että he voisivat kääntyä ympäri ja paeta paikalta vähin äänin, mutta sitten Sammakko avasi suunsa ja pilasi kaiken:
”Tervehdys! Oletteko paikallisia?” Isä käveli lähemmäksi kissoja hymyssä suin, ja Valo kipitti heti hänen kintereillään korvat luimussa ja karvat vähän pörhistettyinä. Pieni kolli piti huolen siitä, että pysyi visusti piilossa Sammakon takana muukalaisten katseilta. ”Minä olen Sammakko ja tämä tässä on poikani Valo”, isä jatkoi heti perään ja vilkaisi taakseen kätkeytyneeseen pentuun. Valo mulkoili isäänsä näreissään. ”Tulimme seikkailulle tähän kaksijalkalaan.” Sammakko kääntyi katsomaan kissoja edelleen hymyssä suin.
Valo kirosi isänsä mielessään, eikä päästänyt kahta kissaa epäluuloisen katseensa tarkastelusta.
//Puh ja Loisto?
