Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
“Tai ehkä vaan yrität mielistellä minua, jotta hoitaisin asiat puolestasi”, kiusoittelin ja tönäisin kehollani kevyesti veljeäni, joka ei liikkeen yllättävyydestä huolimatta vaikuttanut vankkarakenteisen kollin tasapainoon.
“Niinpä. Et voi tietää”, Merkurius tokaisi silmät auringonvalossa leikkisästi välkehtien. Tämän jälkeen kolli ilme neutraloitui ja hänelle tyypillinen tyynellä tavalla ystävällinen ilme palautui hänen kasvoilleen.
En jollain tapaa vieläkään voinut uskoa meidän olevan tässä pisteessä – tai oikeastaan Merkurius oli. Hänellä oli perhe ja hänen poikansa eivät edes olleet enää pieniä pentuja. Aika valui kuin mäen rinnettä alas soliseva puro ja tuntui, kuin sen virtaus vain koko ajan kasvattaisi vauhtiaan. Yritin pitää kiinni ajasta epätoivoisesti etsimällä jatkuvasti jotain uutta koettavaa, en halunnut irrottaa. Pelkäsin, että silloin aika lorisisi alas yhtä nopeasti kuin puron yllättäen lävistävä vesiputous, jota pitkin pisarat tipahtelisivat alas ennätysvauhtia. Koska meistä oli tullut näin vanhoja? Tai emmehän me nyt mitään vanhustasoa olleet, mutta isä/setä tavalla vanhoja. En pitänyt ajatuksesta. Tai siis totta kai rakastin koko suurta perhettämme ja olin iloinen, että Kharon ja Deimos olivat osa sitä. Minusta vain tuntui siltä, että käsitykseni meistä ei ollut ihan ajan tasalla. Minä näin veljeni ja minut yhä niinä samoina kissanuorukaisina, jotka olivat hakanneet puskaa taistelutaitojen kehittämisen toivossa. En osannut – tai halunnut – ajatella, että minä ja veljeni voisimme olla ne vanhemmat jota nuoret minämme – tässä tapauksessa veljeni jälkikasvu – joutuivat kaipaamaan tähtisillan takaa. Se tunne mikä minua vaivaa on varmaankin sanallistettuna epävarmuus tulevasta ja sen hallitsemattomuudesta. Tai oikeastaan sille oli parempikin sana ja se oli kuolemanpelko. Se oli ainut sana, joka saattoi kuvastaa sisimpäni huolestunutta ja samaan aikaan menneisyyttä kaipaavaa, nostalgiamaista myllerrystä.
En kuitenkaan halunnut ajatella asiaa nyt. Tuollainen vellominen oli niin vastoin periaatteitani elää hetkessä. Siksipä käännyin taas Merkuriuksen puoleen:
“Lyödäänkö vetoa siitä, kumpi pojista tuo enemmän saalista?” sanoin virnistäen, “jos häviät, joudut lähtemään elämäsi suurimmalle seikkailulle minun patistuksestani. Kohteen saat valita itse.” Mielestäni ajatus seikkailusta ja uuden kokemisesta oli tärkein. Vaikka retki kohdistuisi vain tutkimaan muutaman ketunmitan päässä kasvavaa oudonmuotoista puuta, se oli jo seikkailu.
“Minä laitan panokseni Kharoniin”, sanon ja en lopulta annakkaan veljelleni valinnanvaraa. Merkuriuksen olisi viimein aika kokea seikkailu!
//Mer?
338 sanaa
