Ruskapentu
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Kun heräsin, niin, kun heräsin, näin ympärilläni kaksi valkoista kissaa. Ei voi olla totta! Kaksi samanväristä kissaa. Hämmennyksissäni hieroin silmiäni hämilläni, haukotellen, etsien emoa. Emo? Missä olet? Herkinen? Miksi hän on jättänyt minut vieraiden keskelle yksin? Missä emo? Ehkä hän on vain ulkona? Niin, tämäkin oli pesä, niin kuin kotipesä, kissat olivar vain erit. En nähnyt ruokkijaakaan missään, joten oli hämmentävää minne emo oli mennyt. Nopeasti suurempi valkoisista kissoista huomasi minut, kun olin noussut neljälle jalalle hämilläni. Pienempi, naaras valko turkki nukkui. Iso valkoturkki lähestyi minua. Hän oli iso, valtava, en ollut koskaan nähnyt noin isoa kissaa, joten hämilläni ja peloissani peräännyin. Mamman ystävä, Aavevarjo, joka pelasti minut, oli hänkin ollut iso, muttei näin iso. Pysähdyin kuitenkin tutkailemaan kollia, hänen ilmeessään oli samaa lämpöä kuin ruokkijalla.
”Ei tarvitse pelätä ruska, vien sinut Fetuksen luo joka saa selittää kaiken”, Kolli lupasi. Innostus nousi naamalleni. Emo oli lähellä! Minä tiesin sen! Jes! Hymyilin suurelle kissalle, katsoen tuon mustia laikkuja. Ei voinut olla mahdollista, miten tuo oli niin saman näköinen pikku valko turkin kanssa?
”Kiitos! Saanko minä ratsastaa selässäsi? Aavevarjo antoi minun tehdä niin! Sitä paitsi en minä putoa! Otan kiinni tuuheasta turkistasi! En varmasti putoa, lupaan sen!”, Innostuin melkein hyppien kollin luo, kiertäen tuon etutassujen välistä puheliaana. Kolli näytti aluksi olevan hämillään, mutta kun pysähdyin toisen eteen ja pyysin vielä ”Ole kilttiii”, anelin kunnolla, tuo naurahti hämillään, kunnes iso kissa kumartui eteeni.
”Selvä, tämän kerran”, Kolli sanoi. Hänellä oli meripihkan väriset silmät, noita silmiä en ollut koskaan nähnyt. Olihan hänessäkin jotain.. ainutlaatuista. Toki hän ei ollut samanlainen kuin pikku valkoturkki, mutta hänessä oli eniten samaa mitä olin koskaan nähnyt. Ruokkijakin omisti likaisen valkoisen turkin tähän kissaan verrattuna, eikä hänen kokoaan voinut verrata tähän kolliin. Ruokkija oli enemmänkin tuon pienen valkoturkin kokoinen kissa. Kipusin kollin selkään, varoen ottaen tuon turkista kiinni. Pian tuo nousikin takaisin seisomaan, minä tajuten varoa kattoa. Hihkaisin innosta kun lähdimme liikkeelle. Aloin kikattaa kun matkaan osui kuoppia, ja huomasin kyydittäjäni viiksien värisevän. Joko tuokin nauroi tai hymyili, tai haisteli jotain. En osannut sanoa mikä noista. Kolli kuitenkin näytti tietävän minne mennä, sillä tuo kumartui reilusti livahtaen yhteen pesään. Itsekin jouduin varomaan jotten löisi päätäni kattoon sisään mennessä. Kolli laski pian minut, ja katsoin nyt hämillään olevaa Aavevarjoa, sekä kummallisen näköistä emoa. Emon silmät pimeässä näyttivät.. Vetisteleviltä? Eihän emo voinut itkeä? Ei emo voinut itkeä? Ei se ollut emon tapaista? Emo oli vahva naaras joka oli aina tyyni. Tassutin hämilläni, peloissani, huolissani emon eteen, sen täytyisi olla pahaa jos emokin itki.
”Emo näitkö! Sain taas ratsastaa uuden sedän selässä! Hän on vaaltaavaa! Missä me olemme? Miksi sinä itket? Onko kaikki kunnossa?”, Sanoin hihkuen. Emo tasasi henkeään, pyyhkien tassullaan viimeiset kyyneleet naamalta, tuon jälkeen emon naama oli taas kuten se yleensä oli, rauhallinen. Tuo nyökkäsi kiitokseksi isolle kollille, joka vähän varoen livahti pois pesästä. Ehkä tuo meni vahtimaan sen pienen valkoturkin unia. Katsoin emoon, joka käänsi tuon jälkeen vihreät silmänsä minuun. Hymyilin toiselle innoissaan, odottaen innolla uutisia. Ehkä nämä kaksi olivat uusia pesätovereitamme! Minä ja emo jäisimme tänne! Voisin käskeä heitä päivät pitkät kyydittämään itseäni läpi maailman! Seikkailemaan minne halusin. Kehräsin jo pelkästä ajatuksesta. Emo kuitenkin katsoi minua huolissaan, hänen turkkinsa oli siistitty, hän ei enää ollut veren värjäämä, eikä haissut hassulle.
”Tuo äskeinen kolli, hänen nimensä on Merkurius. Näitkö pesässä valkoisen naaraan? Hän on taivaslaulu. He menettivät kaksi pikku pentua äskettäin. Tulin siihen tulokseen että he ovat paljon paremmat vanhemmat sinulle kuin minä”, Katsoin hämilläni naarasta. Hän mitä? Availin suutani neuvottomana, luimistelin ja nostelin korviank. Hämilläni naamani ilmeili, en tiennyt miten reagoida. Yritin löytää sen parhaan puolen tästä. En tuntenut kaksikkoa, mutta jotenkin kolli oli huokunut lämpöä jota emo ei huokunut. Katsoin emon vihreisiin silmiin, neuvottomana. Eihän emo voinut hylätä minua totaalisesti? Kahden kissan armoille. Ihan varmasti heidän täytyi olla kilttejä silloin! Super hyviä. Mutristi suutani, kun kivi kurkussani suureni, se vain suureni ja suureni. Pidättelin kyyneleitä silmissäni, yritin pitää ne pois sulkemalla silmät, mutta ilmeisesti sen avulla ne vain alkoivat karata. Aukaisin silmäni katsoen emoa.
”Heidän on paras olla super hyviä vanhempia! Sillä sinä olet yhä emoni”, sanoin, kokien ehkä jotain kaunaa emoani kohtaan. Hetken huomasin hänen ilmeessään jotain outoa, en vain hetken, vaan kauan. Tuo hymyili, sekä siinä oli lämpöä. Naaras nuolaisi otsaani, kumartui ihan niin tehdäkseen, katsoen silmiini. Hänellä oli yhä tuo outo hymy, sillä emo seuraavaksi sukaisi kyyneleeni pois.
”Usko pois, he ovat mahtavia, tulet rakastamaan heitä. Pysyn täällä tämän yön kunnes jatkan matkaani. Tuleppas, saatan sinut pesään takaisin”, Emo sanoi. Hellitin ilmeessäni vähän, yhä hieman surullinen ollen. Jos tosiaan niin oli, niin ehkä hyväksyisin tämän. Emo teki hämmästyttävän liikkeen, sillä tuo laskeutui eteeni kuten muut kumartuivat, kun ottivat minut selkääni. Katsoin emoa ihmeissään. En ollut koskaan saanut olla hänen selässään! Upeaa! Oikeasti! Kipusin naaraan selkään, kuin ehdotus voisi umpeutua. Vikisin onnellisena, ottaen tukevan asennon. Pystyin huomaamaan kuinka emo selvästi naurahti huojentuneena. Aavevarjo seurasi meitä. Katsoin taivasta, huomaten kuinka synkkä se oli. Oli kuin pian se tummentaisi koko taivaan. Mitä mustuus aikoi tehdä? Vallata maailman? Emo kuitenkin luikahti pesään ennen kuin ehdin kysyä. Ehkä kysyisin sitä uudelta emolta. Pesässä oli kaksi uutta kissaa. Punamullan värinen, sekä mustavalkea kolli. Katsoin suu auki kaksikkoa. Taas mustavalkoinen kissa! Ei tämä voinut olla! Kaksi mustavalkeaa kissaa! Fetus kuitenkin yskäisi ja herätti minut kuplasta. Hyppäsin alas hänen selästään. Katsoin kaksikkoa, sitten pientä valkoista kissaa. Hänkö oli Taivaslaulu?
”Yrittääkö mustuus vallata maailman?”, Kysyin hämilläni nyökäten kohti ulos. Kuulin kuinka emon tutut askeleet kääntyivät ja tuo tassutti ulos, jättäen minut ja uuden perheeni tutustumaan. Aavevarjo lähti taas naaraan perään.
”Minä olen ruskapentu! Keitä te olette? Tiedän että sinä olet uusi emo, mutta teitä en tunne”, päätin hihkaista perään, nyökkäsin innoissani kohti kahta uutta kissaa, nyökäten Taivaslaulua kohti emosta kertoessani.
”Voivatko hekin kantaa minua selässään!”, Ennemmin hihkaisin kuin kysyin, puhuin niin nopeasti ja innolla ettei kukaan sanonut väliin, mutta nyt annoin kissoille valtaa puhua, katsoin uuteen emoon, isään, sekä uusiin kissoihin. Olihan kaikille annettava mahdollisuus olla oma itsensä tuomitsematta, joten niin minä tein. Ehkä heistä tulisi oivia selkä kantajia. Yllätyksekseni, emonlaista kissaa ei ollut missään, naaras tuntui olevan ainut tyyppiään, nyt puhuin entisestä emosta, Fetuksesta.
//1001 sanaa
//Anteeks jos meni yli xd Mer taivas?
