Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Olin painanut Fetuksen maahan ja ärtymys sykki sisälläni, kuin hengästymisestä kovalla tahdilla hakkaava sydän. Tuijotin heiveröisen näköistä naarasta läpitunkevasti silmiäni siristellen.
“Uskoisin, että jos luvataan jotain, niin sanomansa pidetään”; naukaisin kylmäkiskoisesti hampaitani vilauttaen. Olin näkevinäni naaraan silmissä nopean välähdyksen pelkoa, kaiken tuon ulkokuoresta hohkaavan tyyneyden keskellä. Kaikki tuo saattoi olla vain luulojani, mutta yksi asia oli kuitenkin varmaa. Olin voitolla ja tilanne oli täysin hallinnassani. Se miellytti minua suuresti. Kun kumarruin liikkeeseen, naaras oli valmiina ottamaan iskuni vastaan, mutta tämän yllätykseksi käänsinkin hänen kirjavan hahmonsa ympäri ja nappasin tämän niskanahasta napakan otteen.
“Jos et lähde vapaaehtoisesti, niin lähdet pakolla”, murisin sen minkä pystyin naaraan karvaa suussani. Nostin minua nuoremman -klaanitermeillä suurin piirtein oppilaan ikäisen- naaraan helposti ilmaan, kiitos tämän solakan ja astetta pienemmän rakenteen. Ihan sama, jos partio kuulisi minut, olisin aivan valmis nyppimään tältä kissalta vihansokaisemana muutaman karvan pois. Lähdin tassuttamaan ulos päin Kuolonklaanin reviiriltä, Fetus hampaissani hieman matkaani hidastaen. Opin kuitenkin, että jokainen erakko tulisi häätää kynsin tai muuten siitä koituisi lisää ongelmia.
Astuin rajan yli, mutten päästänyt solakkaa kissaa vielä irti kaikesta matkalla tapahtuneesta rimpuilusta huolimatta. *Pitäisikö minun kutsua Merkurius auttamaan?* Olimme sopineet merkin, jolla kutsuisimme toisiamme jos tulisi ongelmia. Kuitenkin juuri ennen, kuin olin laskemassa Fetuksen irti ja mouruamassa sovitun merkin, kuulin puskasta rapinaa ja lihakseni jännittyivät vaistomaisesti uuteen hyökkäykseen. Turkkini oli kuin sähköiskun jäljiltä, kun näin Dakotan harmaanruskean hahmon astelevan ulos kitukasvuisesta puskasta. Huokaisin helpotuksesta ja laskin maskikuvioisen naaran hellästi maahan. *Kiitos Dakota!* En halunnut myöntää, mutta olin tehnyt virheen menettelyni kanssa. En ollut saanut vihollista ulos.
“Tässä meillä on rajarikkoja, joka ei suostu poistumaan.” Ääneni oli kova kuin kivi ja kasvoillani loisti vaarallinen tyyneys, joka piilotteli sisälläni myrskyäviä tunteita. Tunteeni olivat tällä hetkellä ylitsevuotavia, kuin padon yli kuohuva roiskuva vesi.
//Dakota? Fetus?
286 sanaa
