Ruska
//Kirjoittaja: Tipu
//Erakko |
Minusta tuntui etten voinut lopettaa hymyilemistä. Vaikka kuljimmekin koko matkan melkein hiljaisuudessa, mutta ihmettelin yhtä asiaa. Isäni ei ollut henkilökohtaisesti suonut minule yhtään sanaakaan. Mitä toinen edes ajatteli minusta? Mielessäni oli tavallaan poikkesi ajatus että tämä oli virhe, mutta se oli nopeasti pyyhkiytynyt mielestäni kun olin kuullut Eloklaanin moraalit, että vanhempani pääsisivät mukaan. En halunnut yliajatella asiaa. Tämä tuntui kaiken kannalta turvallisinta. Mutta vaikealta, kaamealta. Emme voineet tietää miten Dakota ja Timi pärjäisivät ilman meitä kaksijalkojen armoilla, saati milloin Fetus ja Corona palaisivat. Mutta sinänsä isä oli sanonut ennen lähtöämme että lähettäisi Coronan rajalle. Ehkä minä saisin puhuttua isän kanssa myöhemmin, sillä sisälläni kulki tuhat kysymästä, enemmän kuin halusin sinne, en halunnut huolestuttaa itseäni turhaan, koska kaikki kyllä vielä ratkeaisi. Jossain Vaiheessa isä kävi puhumassa Mesitähdelle nimistä. toivoin ettei meitä nimitettäisi heti, vaan saisin hetken hengitys taukoa, puhua isälleni. Toki yhä mietin oliko tämä liikaa pyydetty vanhemmiltani. En ollut tosin pyytänyt heitä lähtemään, he itse olivat tulleet mukaan. Mutta silti tämä tuntui liialta. Oli myös innostunut miten paljon uutta ympäristöä näin. Olin nähnyt lähiaikoina niin vähältä, joten yht äkkinen maaston muutos oli.. Ihastuttaavaa. Mutta en vieläkään tiennyt millaista Eloklaanin maasto oli.
“Millaista eloklaanin maasto on?”, En oikein tiennyt kummalle kollille kysymykseni esitin. Mutta tavallaan toivoin että Lauhalaukka vastaisi kysymykseen. Niin, hän ensimmäisenä käänsikin päänsä katsomaan minua. Millainen isä edes oli? Aina kun hän katsoi minua hänellä oli lempeä hymy naamallaan, lämmin, mutta hänellä tuntui olevan iloinen ilmapiiri ympärillään. Eli sekään ei tullut emolta? Minulla jäi aina vain vahemmän ominaisuuksia jotka pystyivät edes tulemaan emolta. Toisaalta jos emoni halusi tulla löydetyksi kai isä tiesi kuka hän silloin oli? Hän kyllä kertoisi kuka emo olisi, eikö niin?
”Reviirimme on hyvinkin nummista ja omaamme pari metsikköä ja jokea”, Lauhalaukka todella kertoi. Katseeni avartui kun vain pystyin kuvittelemaan laajat nummet silmän kantamattomiin. Kuinka minne vain katsoin olisi aavaa. En ollut koskaan elänyt sellaisella alueella, ajatuskin siitä ihastutti. Saati miten tarkasti pystyit näkemään kirkaat tähdet, olemaan lähellä taivasta. Uskoin silmieni jo kiiltävän ja suulleni tulevan kirkkaan hymyn.
”Kuinka kaunista”, Mutisin hiljaa. Kuulin isäni päästävän huojentuneen naurahduksen ennen kuin hän käänti päänsä takaisin meno suuntaan. Tosiaan, kyllähän minä huomasin rajun maaston muutoksen, kun yhä kuljimme eteenpäin. Pian olimme jo oikeasti nummella, kun haistoin oudon hajun. Se oli varmasti eloklaanin rajan haju. Olimme kulkeneet tarpeeksi pitkän matkan sekä ohittaneet tarpeeksi monta estettä että olisimme klaanejen rajoilla. Toki olin aiemmin haistanut Kuolonklaaninkin hajun, jännittyen huomaavasti. Heidän hajunsa erosi huomattavasti, sekä täytyi sanoa että pidin ennemmin Eloklaanin hajusta. Kaksikko kulki nummilla huomattavasti varmempana kuin vapaassa metsässä. Katselin aivan hämilläni niittyä, niin paljon avaraa tilaa, enemmän kuin olin koskaan nähnyt. Suuni jäi ihmetelläsäni hieman auki. Tämä.. kaikki. Oliko paikka edes todellinen. Jäin hieman jälkeen kun pyörähdin ympäri ihmetelläksi. Kirin kyllä muut kiinni.
Kuljimme aivan tarpeeksi kunnes saavuimme leiriin. Katsoin aivan innoissani paikkaa, kuinka siellä oli niin monta kissaa. Hämillän kiersin katseeni joka kissassa mitä näin. Mutta heitä oli paljon. Olisi tuska edes yrittää muistaa näin monen kissan nimeä. Mutta hymyilin innoissani silti. Kerrankin olin unohtanut hetkeksi Kaksijalat, Coronan ja fetuksen.
//500 sanaa
//Mesi?
