Tähdenlento
//Kirjoittaja: Käärmis
//Erakko | Klaanien lähialueet
Tassutin orava suussani takaisin kohti pesää. Se oli paksu ja siitä riittäisi helposti vielä imettävälle Lotalle sekä Revontulelle, mikäli naaras olisi halukas jakamaan. Itse olin jo syönyt saalistaessani.
“Hei, Revontuli!” tervehdin veljeäni, joka katseli läheistä lumen peittelemää lehdetöntä pensasta. Sen takana näkyi luikettä.
“Hei vaan, Tähdenlento!” veljeni vastasi ja katsahti minuun nopeasti.
“Tähdenlento! Tähdenlento! Tähdenlento palasi!” kuului iloinen vikinä pensaan toiselta puolelta ja sieltä ilmestyi tuttu pieni kissa, joka juoksi toinen pentu perässään minua kohti.
“Hei, Lohi! Hei, Siili! Kuinka voitte?” kysyin hymyillen.
“Mahtavasti! Emo päästi meidät viimein ulos pesästä! Täällä on ihan mahtavaa! Niin paljon nähtävää ja tutkittavaa ja merkattavaa ja- ja…” Lohi hiljeni ja vilkuili kellertävän oranssit silmät säkenöiden ympärilleen.
“On mukava nähdä teitä ulkona. Vaikuttaa siltä, että olette siitä hyvin innoissanne myös”, naukaisin iloisesti. Lotta oli selkeästi ajatellut päästävänsä pentunsa ulos niin nopeasti kuin mahdollista. Hän oli vaikuttanut jatkuvasti kiirehtivän muutenkin pentujen opetuksessa. Hän oli heti näiden pystyttyään kävellä, juosta ja hyppiä alkanut näyttää heille eri taisteluliikkeitä. Kun Revontuli tai minä olimme kysynyneet asiasta, hän oli sanonut, että oli hyvä opettaa heidät mahdollisimman pian osaamaan puolustaa itseään ja myös hän oli sanonut, että pennuthan aina pitivät leikkitappeluista. En ollut aivan samaa mieltä, mutta hänenhän pennut ne olivat.
Ennen kuin pennut kerkesivät enää sanoa mitään, Lotta ilmestyi pesästä ja katsoi näitä tarkasti.
“Pennut! Aika harjoitella!” hän huusi. Kaksi nuorta naarasta vilkaisivat toisiaan nopeasti ja ryntäsivät sitten emonsa luokse vieri vieressä.
“Lotta! Toin sinulle saalista!” naukaisin, nostin oravani maasta, ryntäsin vaaleanruskean naaraan luokse ja laskin oravan hänen eteensä.
“…Kiitos. Syön sen samalla, kun harjoittelemme”, hän sanoi ja katsoi taas pentuihin. “Tänään harjoittelemme loikkaa ja roiku liikettä. Se sopii pienelle kissalle, kuten te. Kun osaatte sen, voitte näyttää kaikki taitonne taistellessanne toisianne vastaan. Jos se menee tarpeeksi hyvin, voitte myös kamppailla minua vastaan. Ja ehkä myös Tähdenlentoa ja Revontulta, mikäli he eivät pelkää teitä liikaa”, Lotta naukaisi vielä ja vilkaisi Revontulta sekä minua nopeasti. Räpäytin silmiäni hämilläni. En ollut suostunut sellaiseen.
“Minä käyn vielä vähän metsällä. Revontuli lähtee mukaan palaamme pian kyllä. Voimme tuoda jonkun linnun, jos löydämme sellaisen. Pennut voivat leikkiä sitten niiden höyhenillä ja voitte myös laittaa niitä petiinne”, naukaisin nopeasti ja lähdin matkaan viittilöiden veljeni mukaan.
“Milloin me tällaisesta sovimme?” hän kysyi saatuaan minut kiinni.
“Emme milloinkaan, mutta en halua olla mukana pentujen kamppailuissa. Ei hänen kuuluisi harjoittaa noin nuoria kissoja vielä”, naukaisin madaltaen ääntäni. Veljeni nyökkäsi hieman.
“He ovat kyllä Lotan pentuja. Emme voi päättää mitä hän pentujensa kanssa tekee ja ehkä harjoitukset ovat oikeasti hyväksi, jos hän osaa pitää ne tarpeeksi leikkimielisinä”, Revontuli naukui. Nyökytin.
“Niin kai. No etsitään nyt jotain lintuja”, tokaisin ja lähdin loikkimaan pois.
Kun palasimme mukanamme pikkulinnut, huomasin Lotan, joka piteli Lohta maata vasten kynnet ulkona ja Siilin, joka oli kyyryssä vähän matkan päässä heistä silmät suurina.
“Lotta! Päästä heti irti Lohesta! Sinähän satutat häntä!” rääkäisin pudottaen lintuni ja juosten pennun ja tämän emon väliin.
“Minä haen jotain yrttejä!” Revontuli naukaisi nopeasti ja katosi metsään. Lohella oli muutama pieni haava ja hän oli aivan lumessa. Vaikka se ei ollut mitään vakavaa, se ei voinut olla hyväksi pienelle pennulle henkisesti. Hän saisi vielä traumoja!
“Ei hätää Lohi, Revontuli auttaa sinua. Annas kun autan sinut takaisin pesään niin saat maistaa hieman lintua”, nau’uin pennulle, autoin tämän pystyyn ja ryhdyin kävelyttämään tätä kohti pesää mulkaisten samalla paheksuvasti Lottaa, joka vain pyöräytti silmiään.
“Heidän kuuluu oppia ottaa iskujakin vastaan. He eivät itse suostuneet käyttää kynsiään, joten minun täytyi näyttää miten se tehdään”, vaaleanruskea naaras tokaisi. Heilautin häntääni vihaisesti ja lähtin työntämään pennun sisälle. Viitoin samalla Siilelle myös merkin tulla mukaan.
“Tule sinäkin. Olet varmasti aivan puhki”, naukaisin. En ollut varma oliko tällä haavoja, en ollut kerennyt vielä katsoa kunnolla.
Kun sain Lohen sisälle asti, kävin nopeassa hakemassa pikkulintuni ja pujahdin takaisin sisään pesään. Siili oli jo tullut sinne ja kyyristeli sisartaan vasten. Tiputin linnun heidän eteensä.
“Annas kun kynsin teille höyhenet pois tieltä, niin saatte helposti maistettua tätä”, mutisin katsomatta pentuihin. En uskaltanut nostaa katsettani heihin. En halunnut nähdä heidän kurjia katseitaan kohdistuneena minuun.
//Siili?
