Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Suunnaton huoli Päivänsäteestä sai minut voimaan pahoin. Kun pahin raivo oli hellittänyt, sen korvasi pelko. Kaikki oli vaarassa mennä ihan pieleen. Jos Päivänsädettä ei löytyisi, suunnitelmamme olisi hyödytön.
Tuijotin ukkospolkua, joka johti ulos kaksijalkalan turvasta suoraan metsään. Minä tiesin, ettei Päivänsäde pärjäisi yksin metsässä. Nyt olin iloinen siitä, että Haavetassu oli kuin olikin vanha eloklaanilainen. Hänen seurassaan Päivänsäteellä voisi ollakin mahdollisuudet pärjätä metsässä. Painoin turhautuneena kynteni ukkospolun kivistä pintaa vasten.
”Turha heidän peräänsä on lähteä”, tuhahdin päätäni pudistellen, ”jos Päivänsäde selviää ja palaa takaisin, hän palaa kokemusta rikkaampana ja sinä saat pitää henkesi. Mutta jos hän ei palaa, sinä olet vainaa.”
Murhaava katseeni liukui metsämaisemasta Tyrskytiikeriin. Kollin ilme ei värähtänytkään, hän vastasi vain lapojaan kohauttaen.
Turkkiani kihelmöi. En olisi halunnut vain istua täällä tekemättä mitään, mutta ajatus metsään lähtemisestä tuntui vastenmieliseltä. Kenties aito vanhempi olisi lähtenyt jälkeläisensä perään hinnalla millä hyvänsä, mutta minä en lähtisi. Välttelisin metsää viimeiseen saakka.
”Palataan kotiin. Laitetaan joku vartioimaan tähän kaksijalkalan rajalle, jotta huomaamme heti kun he palaavat”, komensin Mäihää ja Tyrskytiikeriä. Mäihä oli käynyt pienen lenkin kaksijalkalan ulkopuolella ukkospolkua pitkin, mutta hän oli palannut nopeasti takaisin luoksemme. Kaiketi hänenkin mielestään hirviön seuraaminen oli ajatuksena järjetön.
”Minä jään tähän ensimmäisenä”, Tyrskytiikeri ilmoitti, mutta ei vilkaissutkaan minuun päin.
”Hyvä, en olisi jaksanutkaan katsella rumaa naamaasi enää hetkeäkään”, mutisin hiljaa kääntäessäni selkäni raidalliselle kissalle. Mäihä lähti mukanani takaisin kotiamme kohti.
Matka taittui hiljaisuudessa. En kokenut tarvetta puhua Mäihän kanssa, vaikka uskoinkin hänen olevan kanssani yhtä mieltä siitä, että Tyrskytiikeri oli ollut vastuuton.
Kun palasimme kotiin, taivas oli alkanut jo tummua. Kaksijalkalaa öisin valaisevat tähdet olivat syttyneet matkan puolivälissä. Kapusimme ylös ikkunalle, joka toimi sisäänkäyntinä ränsistyneeseen kaksijalan pesäämme. Mäihä loikki ketterästi perässäni, ja astui sisään hämärään pesään. Monien rikkoutuneiden ikkunoiden suojana oli puisia levyjä, jotka kaksijalat olivat asettaneet ennen kujakissayhteisön saapumista pesään. Osa levyistä repsotti, joten kujilla loistavien tähtien valo pääsi niiden raoista sisään pesään.
Pesän alatasolla oli väkeä. Uskotassu, Leopardi, Arpi ja Menninkäinen tapittivat meitä, kuin olisivat arvanneet jonkin olevan pielessä.
”Onko jokin hullusti?” Arpi esitti rohkean kysymyksen. Katsahdin yksisilmäistä kollia pienesti nyökäten.
”Tyrskytiikeri ei vahtinut Päivänsädettä. Kaksijalat kaappasivat hänet ja Haavetassun”, sanoin kylmällä äänellä. En jäänyt selittelemään enempää, vaan kiirehdin portaita pitkin ylätasolle. Askeleiden perusteella kukaan ei seurannut minua. Astelin omalle vuoteelleni ja asetuin siihen makaamaan.
Vaikka suljin silmäni, uni ei tullut. Mietin vain Päivänsädettä. Rukoilin hiljaa mielessäni, että hän löytäisi takaisin kotiin. Olin nähnyt niin paljon vaivaa hänen eteensä. En halunnut, että se kaikki oli ollut turhaa.
// 402 sanaa
