Corona
//Kirjoittaja: Lonely Warrior
//Erakko |
Tuijotin arvioivasti paikalle saapunutta harmaanruskeaa naarasta, joka tuijotti meitä pyörein haaleanvihrein silmin. Naaras oli jännittynyt, joten oletin, että hän oli huomannut mahdollisen alivoimansa. Voisihan olla, että naaras oli meitä vahvempi yksinkin, muttei vai tiennyt sitä. Se oli kuitenkin epätodennäköistä, sillä harjoitellessamme olimme huomanneet olevamme merkillisen hyviä. Astuin eteenpäin enimmäkseen suojatakseni Merkuriusta, mutta halusin myös näyttää naaraalle, ettemme pelkäisi. Tosiasiassa olin todella huolestunut. Tilanne voisi edetä monin eri tavoin ja olisimme vastuussa käytöksellämme siitä, miten tilanne etenisi.
“Kuka olet?” kysyin hiljaa. Ei ollut minun tapaistani aloittaa keskustelua tuntemattoman kissan kanssa, mutta tilanne vaati sitä. Kasvoillani ei näkynyt merkkiäkään tunnetiloistani, vaan kätkin kaiken tunteiden kirjon esirippuni taa. Naaraan pupillit kapenivat hieman auringon säteen osuessa niihin ja se sai hänet näyttämään villiltä.
“Dakota. Olen ohikulkumatkalla. Entä te?” minua kookkaampi naaras naukui. Hän oli arvioltaan meidän ikäisemme ja se sai minut miettimään, miksi hän kulki yksin. Olisiko hänellä nälkäinen perhe odottamassa tuota maassa lojuvaa hiirtä vai kuuluiko Dakotaksi esittäytynyt naaras johonkin kissojen joukkoon. Hän oli kyllä sanonut olevansa ohikulkumatkalla ja se viittasi siihen, että hän oli matkalla johonkin. Vilkaisin viistoon, jotta näkisin Merkuriuksen. Hänen kasvonsa olivat hillityt, mutta aistin hänessä varovaisuutta. Olimme aivan uuden tilanteen keskellä, joten ei ihmekään.
“Me olemme vain seikkailemassa”, kerroin pehmeällä, mutta hiljaisella äänellä, joka oli mahdollista kuulla vain ilman taustamelua. Rohkenin kääntää katseeni takaisin Dakotaan, mutta välttelin tämän haaleanvihreää katsetta. Naaras näytti osittain kummastuneelta. Häntä luultavasti häiritsi vallitseva hiljaisuus. Hän vilkaisi märällä ruohikolla lojuvaa hiirtä ja aukaisi suunsa:
“Mites menettelemme tuon hiiren kanssa?” Mieleistäni olisi reilua jakaa se, sillä se miten naaras katsoi hiirtä, paljasti myös hänen nälkänsä. Tähän aikaan vuodesta kissat elivät kaikki tiukoilla. Ja sitä paitsi Merkurius ja Dakota olivat huomanneet hiiren yhtä aikaa.
“Ehdotan, että jaetaan se”, naukaisin ja luimistin korviani, sillä ymmärsin ettei se auttaisi hetkeä pidempään nälkäämme. Turkkini alkoi silottua, sillä sähköinen tunnelma alkoi väistyä. Naaras ei vaikuttanut enää niin uhkaavalta. En tiedä suostuiko Dakota mielellään jakamiseen vai ei, mutta suostui kuitenkin. Hetken päästä olimme jakaneet riistan kolmelle ja aloimme syömään. Olimme Merkuriuksen kanssa hiukan kauempana harmaanruskeasta kissasta ja tarkkailimme syödessämme naarasta. Emme kumpikaan osanneet sanoa mitään, tilanne oli yllättänyt meidät täysin. Kuitenkaan hiljaisuus ei haitannut, kommunikoida pystyi niin monella muullakin tavalla. Kehonkieli kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Aurinko säteili pilvien takaa ja lämmitti turkkiani lempeästi. Se tuntui hyvältä.
//Merkurius? Dakota?
375 sanaa
